Infoa, infoa ja blogi-inhoa

Ryhdyin eilen lukemaan muuan kirjaa, joka alkaa informaatioyhteiskunnan valistuneella kritiikillä. Ajatukset osuivat jollain lailla yksiin omieni kanssa: mitä lähemmäksi tulen väitöstyöskentelyn h-hetkeä (älkää kysykö, koska se on), sitä enemmän joudun suodattamaan ylenmääräistä ja turhaa sisältöä pois päätäni kuormittamasta.

Informaatioyhteiskuntaan liittyy kirjoittajan mukaan kolme kiusausta.

Ensimmäinen on kommunikaatioteknologian suotuisalla avustuksella rakentunut taipumus kokea maailma informaationa: kokoelmana representaatioita, jotka esitetään koodatussa muodossa ja jotka media välittää käden käänteessä kaikkialle. Sen sijaan, että tietäisimme, miten (how), tiedämme vain mitä (what), esimerkiksi sodat, nälänhädät, sääennusteet, tuoreimmat murhat, avioerot ja pääministerin pizzantäytteet. Asioita "opitaan" lukemalla manuaali tai sanomalehti.

Toiseksi, reduktionistisesta näkemyksestä seuraa, että informaation objektinomainen luonne korostuu. Informaatiokeskeinen näkemys korostaa systeemejä ja tietokantoja, joihin kaikki olennainen ihmisestä voidaan purkittaa. Viestintä on kuitenkin inhimillistä toimintaa, joten siihen liittyy aina tulkinta. Valtaosa saatavilla olevasta informaatiosta on sellaista, että emme tee sillä mitään. Kirjoittajan sanoin: "More information, less understanding".

Kolmanneksi, kahdesta ensimmäisestä kiusauksesta seuraa, että ihmisiä katsotaan voitavan johtaa keräämällä ja prosessoimalla riittävästi informaatiota. Kirjan leikkaussaliesimerkki on kuvaava: kun kirurgien työskentelyä ehdotettiin valvottavaksi kameroilla - potilaan etua ja mahdollisia oikeustoimia ajatellen - kirurgit olivat huolissaan siitä, että he eivät enää voi tehdä työtään naureskellen ja vitsaillen tai kuunnellen hevimusiikkia. Se, mitä ulkopuolinen voi nähdä, on aina vähemmän kuin elämä yhteisön sisällä.

Kaksi ensimmäistä kiusausta riivaavat nettimaailmaa kuin syntymähumala. Itselleni läheinen esimerkki ovat asiantuntija- ja asiablogit, joiden kirjoittajat eivät työstä omia pohdintojaan alkua pidemmälle, vaan postaukset koostuvat tuhottomasta määrästä linkkejä milloin minkäkin informaatiohiekanjyvän äärelle. Jos jatkumon toisessa päässä on vahvasti emotionaalinen päiväkirja, toisessa päässä on linkkilista. Viesteistä katoaa ajatus, konteksti ja tarkoitus - viihtyisä kirjaston lukusali muuttuu kauppakeskushelvetiksi. Tietenkin on kunnioitettava ihmisten vaivannäköä ja erilaisia blogiyleisöjä, mutta virtuaaliviestintää ei tule kokonaisuudessaan typistää pelkäksi informaation seulonnaksi.

Tästä pääsemme toiseen ongelmaan. Asiablogit (esimerkiksi tutkimusblogit!) ja laajemmin asiantuntijoiden nettiyhteisöt kituvat pitkälti siksi, että informaatioyhteiskunnan markkinat ovat tyhmyyden markkinoita. Viaton bloginpitäjä saa luonnollisesti elitistisen leiman pitäessään viihteellistymistä tyhmyyden synonyymina, mutta koska ihmisen on informaatioyhteiskunnassa rakennettava minäkuvaansa alituisesti ja vieläpä jatkuvasti liikkeessä olevista osista, rakennan identiteettiäni tänään elitistiseen suuntaan ;)

Sunnuntain 30.12. Helsingin Sanomissa Miska Rantanen kirjoittaa blogikirjoista, johon Mari Koo viittaa tuoreessa postauksessaan. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja arvioidakseen, kumpi myy paremmin: oikea sisältö vai sosiaaliporno. Kuten toinen HS-kolumnisti - olisiko ollut hra Lyytinen? - kirjoitti sunnuntain lehdessä otsikolla Toiset meistä, esimerkiksi Playboyn kaltaiset markkinakoneistot ovat onnistuneet uskottelemaan omalle yleisölleen, että he ovat meneviä maailmanmiehiä, eivät peräkammarissa kyhjöttäviä tissinkipeitä nysvääjiä.

Mikään ei ole niin taitava manipuloija kuin kaupallinen instanssi, joka on kotiutunut informaatioyhteiskuntaan. Tällä vauhdilla ihmisistä tulee niin alkeellisia, että kohta meille nauravat tietokannatkin.

Ai niin, mitäkö kirjaa olen viikonloppuna lukenut? Haridimos Tsoukasin "Complex Knowledge" (2005).

Artikkeleita virtuaaliluottamuksesta

Kaksi ja puoli vuotta kypsynyt special issue lehdessä Int. J. of Networking and Virtual Organizations on tullut ulos. Mukana on artikkeleita luottamuksesta virtuaalitiimeissä ja -yhteisöissä.

Muistin juuri olevani lomalla, joten täältä tähän!

Virtuaalisen yhteistyön paluu

Ohessa loppuosa eilen postaamastani pöytälaatikkotekstistä.

Virtuaalisen yhteistyön edellytykset

Verkko nähdään avoimuuteen kannustavana tiedon jakamisen ympäristönä, mutta avoimuutta ei saavuteta pakottamalla. Tämän vuoksi organisaatioiden on kiinnitettävä huomiota yhteisöjen dynamiikkaan ja keskinäistä vuorovaikutusta ylläpitäviin rakenteisiin – ennen kaikkea sosiaaliseen pääomaan. Yhteistyö on aina lähtökohdiltaan sosiaalista ja rakentuu keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Virtuaalisuuden joukkovoima kumpuaa käyttäjien henkilökohtaisista valinnoista ja sitoutuneesta mukana olemisesta.

Virtuaalisuuden nähdään usein murentavan organisaatioiden sosiaalista pääomaa. Väite voidaan myös kääntää ympäri: vain sosiaalisen pääoman turvin on mahdollista toimia hajautuneessakin ympäristössä tarkoituksenmukaisesti ja saavuttaa asetetut tavoitteet. Suurin osa työstämme ja arkielämästämme rakentuu sosiaalisten verkostojen varaan. On tunnettava oikeat ihmiset ja kyettävä paikantamaan arvokkaat tietolähteet. Yksilöiden on sitouduttava tehtäviinsä ja kunnioitettava yhteisiä periaatteita. On luotettava muihin jäseniin, ryhmien vetäjiin, organisaation johtoon, käytössä oleviin teknologioihin sekä omiin kykyihin toimia osana sosiaalista yhteisöä.

Erityisen tärkeää on rakentaa yhteinen koodi ja käytännöt, joilla yhteistyötä koordinoidaan. Yhteisöllinen ja vuorovaikutteinen ympäristö tarjoaa tähän hedelmällisen alustan.

Tiedonkulku lamaantuu tai voi pysähtyä kokonaan, mikäli jaetut arvot ja käytännöt puuttuvat. Yhteiset merkitykset eivät synny hetkessä tyhjästä, joten kommunikointiin on oltava valmis panostamaan aikaa. Vastalahjana virtuaalisuus tarjoaa mahdollisuuden säästää aikaa ja rahaa toisaalla, koska yhteistyö on joustavaa, eikä vaadi osapuolilta fyysistä läsnäoloa.

Luottamus on sanattomasti läsnä aina kun ihmiset ovat kanssakäymisessä verkon välityksellä – olivat he sitten keskenään tuttuja tai tuntemattomia. Virtuaaliympäristössä tyypillisiä luottamuksen lähteitä ovat sosiaaliset kategoriat (esimerkiksi ammatti, ikä, vanhemmuus) ja luottamus omaan ryhmään tai instituutioon. Myös ihmisten välinen henkilökohtainen luottamus voi rakentua virtuaalisesti, mutta sen kehittyminen on hitaampaa kuin kasvokkaisessa ympäristössä. Alussa tarvitaankin niin sanottua pikaluottamusta eli halukkuutta kantaa tilanteeseen liittyvät riskit, mikä voi lopulta synnyttää osapuolten välille aidon luottamuksen.

Virtuaalinen toimintatapa voi toisaalta rajoittaa itse itseään keskittämällä ihmisten kaiken huomion asioihin, jotka koetaan erityisen kiinnostaviksi. Ei niin houkuttelevat, mutta vähintään yhtä tärkeät seikat jäävät herkästi paitsioon. Virtuaalimaailman ekonomiaa tarkastelleen Peter Kollockin mukaan virtuaalisessa yhteistyössä ”poimitaan puusta vain alimmat hedelmät”.

"Kysyin kolmeen kertaan, onko hän tehnyt oman osuutensa suunnitelmasta. Vastausta ei koskaan kuulunut. On äärimmäisen helppoa paeta tekniikkamuurin taakse ja ulkoistaa omat ongelmat ohjelmiin, yhteyksiin, informaation paljouteen tai yleiseen kaaokseen."

Yksi virtuaalisuuteen liitetyistä haasteista on vapaamatkustaminen eli hyötyminen muiden panoksesta ilman omaa vaivannäköä. Usein on vaikea osoittaa, ketkä ovat olleet aktiivisesti mukana, ja keiden kaikkien kesken tehty tulos jakautuu. Virtuaalisuus edellyttää osapuolilta paitsi keskinäistä luottamusta, myös konkreettisia välineitä tulosten arviointiin. Ihmisten panoksen tekeminen mahdollisimman näkyväksi ja siitä palkitseminen on tärkeää sekä virtuaalisessa tiimityössä että intressilähtöisissä yhteisöissä.

Motivaatio

Peter Kollock esittää artikkelissaan The economies of online cooperation (1999) neljä tekijää, jotka selittävät ihmisten motivaatiota ottaa itse aktiivinen rooli ja välttää vapaamatkustamisen kiusaus. Ensimmäinen liittyy vastavuoroisuuden periaatteeseen: "Kun nyt autan, saan vuorostani apua toisilta myöhemmin." Luonnollisesti käyttäjän tulee olettaa, että hänellä on tarve tehdä yhteistyötä muiden kanssa ja siten hyötyä antamastaan panoksesta myös tulevaisuudessa.

Toinen mahdollinen motivaatiotekijä on henkilökohtaisen maineen saavuttaminen omassa yhteisössä. Asiantuntemus palkitaan ajan myötä statuksella, jota toiset eivät voi kopioida tai jäljitellä. Huoli oman tietämyksen paljastamisesta ja siten korvattavissa olemisesta osoittautuu usein turhaksi. Työn kannustavuuden kannalta tärkeää on käyttäjän statuksen osoittaminen ja tekeminen mahdollisimman näkyväksi, sillä sosiaaliset merkit hukkuvat helposti informaation paljouteen.

Kolmas motivaation lähde on vaikuttamisen mahdollisuus. Osallistuessaan käyttäjä kokee, että hän pystyy vaikuttamaan ympäristöönsä, ja aktiivisuus yleensä kasvaa, jos jäsen havaitsee muuttaneensa ryhmää toiminnallaan. Neljäntenä voidaan mainita epäitsekäs hyvän tekemisen ulottuvuus: osallistumista voi selittää myös halu toimia yhteisön parhaaksi.

"Jos tiedät jotain, toki haluat jakaa sen niiden kanssa, jotka pähkäilevät samaa asiaa. Ei blogeissa tai foorumeilla kirjoitella palkkion toivossa, vaan koska se kuuluu tapoihin ja samalla vaivalla kaikki voivat hyötyä. Yhteisö tietää aina enemmän kuin sen yksittäiset jäsenet."

Puhtaasti hyväntahtoisuuden varaan ei virtuaaliyhteistyötä kuitenkaan tarvitse rakentaa. Esimerkiksi erilaiset maine- ja suositusjärjestelmät auttavat tekemään yksittäisen käyttäjän panoksesta näkyvän ja voivat tarvittaessa tukea palkitsemista.

Pimittämisen kulttuuri – vähän kuin itseäsi näivettäisit

Organisaatioissa esiintyy valtamuureja, jotka estävät päättävässä asemassa olevia hyväksymästä esitettyjä näkemyksiä tai muutosehdotuksia. Kuoliaaksi vaientamisen ongelma ei koske vain ylintä tai keskijohtoa, vaan kaikkia työntekijätasoja: jos teemme kaiken kuten ennenkin, aikaa ja vaivaa säästyy, eikä oma asema tule uhatuksi. Tämä ilmiö näyttäytyy konkreettisesti suhtautumisessamme virtuaalisuuden mukanaan tuomiin muutoksiin ja edellä kuvattuihin haasteisiin.

"Jotta voisimme räjäyttää virtuaalisuuden potentiaalin, käytännössä on ensin räjäytettävä organisaatiorakenteet."

Kuoreen sulkeutuminen voi lopulta olla organisaatioille kohtalokasta. Virtuaalisuuden pelisäännöt ovat valjenneet monelle perinteiselle yritykselle kantapään kautta. Muun muassa tuotevirheet, palvelun puutteet ja tiedot johdon ongelmista leviävät verkossa äärimmäisen nopeasti ja yrityksen näkökulmasta kontrolloimattomasti. Sen sijaan, että pyrittäisiin epätoivoisesti vaientamaan verkon äänitorvet, ne tulisi valjastaa myönteisessä mielessä osaksi omaa organisaatiota. Yhtenä lähtökohtana tähän ovat virtuaaliyhteisöt, jotka tarjoavat ihmisille mahdollisuuden osallistua ja vaikuttaa yli perinteisten ja virallisten rajojen. Yhteisöjen joukkovoima kumpuaa tiedon avoimuudesta ja kollektiivisesta hyödyntämisestä.

Virtuaalisesta yhteistyöstä

Joululla ja virtuaaliyhteisöillä on yhteinen nimittäjä: lahjojen antaminen.

Kulunut vuosi oli loppujen lopuksi tuottelias - siitä huolimatta, että en kirjoittanut paperille asti kuin kolme konferenssiartikkelia ja yhden draftin lehteä varten. (Lisäksi joulun alla on ilmestynyt suomenkielinen Tietojohtaminen tutkimusalueena -kirja, johon kollegani kanssa kokosimme yhden osaluvun.) Aiemmin kirjoitettuja julkaisuja tuli kuitenkin runsaasti ulos ja kaksi niistä journalissa. Tekstiä on syntynyt jopa siinä määrin, että osa siitä on juuttunut pöytälaatikkoon.

Ohessa on virtuaaliyhteistyötä käsittelevä poikkeuksellisen epätieteellinen poiminta artikkelista, joka ei koskaan päätynyt kirjaan asti. Toivottavasti siitä on jollekin käyttöä esimerkiksi johdantona opinnäytteen aiheen löytämiseen.

----

"Internet on loistava esimerkki keinotekoisesta yhteisestä hyödykkeestä. Mikroprosessorit ja viestintäverkostot olivat vain konkreettinen osa netin menestystä: yhteistyöhön perustuvat sosiaaliset sopimukset ovat osa sen perusrakennetta. Internet perustuu uudenlaisiin yhteistyön muotoihin; samalla se myös mahdollistaa niiden olemassaolon viestintäteknologian avulla. Tällä uudella sosiaalisella sopimuksella voidaan luoda ja ylläpitää yhteisiä hyödykkeitä eli toisin sanoen yhteisessä käytössä olevaa tiedon lähdettä." (Rheingold: Mobiilijoukot, 2003, s. 53)

Virtuaalisuuden käsitettä käytetään sekä tieteessä että arkipuheessa monessa eri merkityksessä. Järvenpään & Leidnerin (1998) mukaan 'virtuaalinen' organisaatio käsittää läpinäkyvät rajat ja rajapinnat sekä nopeasti muotoutuvat ja uudelleenorganisoituvat sosiaaliset rakenteet, jotka pystyvät ylittämään ajalliset, tilalliset ja kulttuuriset erot. Yleisesti virtuaalisuudella viitataan potentiaaliseen ja oletettavaan ilmiöön (lat. virtualis), joka ei ole aktuaalinen, olemassa oleva (Shields, 2003: The Virtual). Ilmiötä on tarkasteltu myös todellisuuden vastakohtana, epäaitona jäljitelmänä. Näkökulmasta ja havaitsijasta riippuen virtuaalisuus voidaan siis ymmärtää joko aidoksi tai epäaidoksi.

Teknologian välityksellä rakentuneet sosiaaliset suhteet ovat osa ihmisten arkielämää. Yksi virtuaalisuuden keskeinen tarkastelukohde onkin moderni, välitteinen kommunikointi ja internetin tuella rakentuneet alakulttuurit. Yritysten näkökulmasta tämä kehityskulku avaa monia houkuttelevia näkymiä: joustavuutta, tehokkuutta, uutta tietoa ja innovaatioita.

Muutos kohti teknologiavälitteistä yhteistyötä on edennyt organisaatioissa nopein askelin. Virtuaalisuus lupaa organisaatiolle paljon, mutta se ei ole patenttiratkaisu yhteistyön haasteisiin. Pohjimmiltaan kyse on yksilöiden ja ryhmien kyvystä ja motivaatiosta hyödyntää virtuaaliteknologiaa osana sosiaalista vuorovaikutusta. Taitavalle organisaatiolle tietoverkot tarjoavat kanavan esimerkiksi vertaisryhmien rakentamiseen, joustavaan tiedon tuottamiseen sekä jatkuvaan vuoropuheluun kumppaneiden ja asiakkaiden kanssa.

Virtuaaliyhteisöt

Organisaatioissa virtuaalisuuden haasteita ja mahdollisuuksia on tarkasteltu lähinnä virallisten työ- ja projektitiimien toimintaan heijastamalla. Internet ja sosiaaliset mediat tarjoavat kuitenkin luontevan kasvualustan myös epävirallisille ja perinteiset organisaatiorajat ylittäville yhteisöille. Tämä on uuden tiedon luomisen ja innovatiivisuuden näkökulmasta ensiarvoisen tärkeää.

Virtuaaliyhteisöt ovat sosiaalisia ryhmittymiä, joiden jäsenillä on jokin yhteinen kiinnostuksen kohde ja jotka hyödyntävät informaatio- ja kommunikaatioteknologiaa keskinäisessä vuorovaikutuksessa.

Perinteinen yhteisöllisyys on saanut rinnalleen vahvasti yksilöllisistä lähtökohdista nousevat kuvitteelliset eli imaginaariset yhteisöt. Niiden jäsenyydet kumpuavat esimerkiksi kulttuurisista tekijöistä, ammatti-identiteeteistä, harrastuksista, tyyleistä ja kulutukseen liittyvistä valinnoista . Palveluina yhteisöt voivat olla laajoja ja globaaleja (Wikipedia, MySpace, YouTube) tai pieniä kapealle segmentille suunnattuja, kuten erilaiset harrastusyhteisöt. Käytännössä suurimmatkin yhteisöt muodostuvat alayhteisöistä, jotka voivat olla esimerkiksi maakohtaisia, paikallisia tai intressilähtöisiä.

Jäsenet jakavat keskenään tietyn intressin, jonka pohjalta he rakentavat toiminnalleen raamit ja normit ja omaksuvat itselleen sopivan roolin osana yhteisöä. Toiset ottavat vastuulleen johtamisen, toiset aktiivisen tiedon jakamisen ja yhdessä tekemisen, useimmat tyytyvät seuraamaan ujoina sivusta.

Avainilmiöitä kaikkien virtuaaliyhteisöjen ytimessä ovat vapaaehtoisuus ja sisällön käyttäjälähtöisyys.

Yrityksille yhteisöt tarjoavat epävirallisen, organisaatiorajat ylittävän alustan tiedon jakamiseen ja työstämiseen. Ne tukevat sekä sisäistä että ulkoista yhteistyötä. Sisäiset asiantuntija- ja käytäntöyhteisöt voivat tehostaa tiedon paikantamista, kollektiivista ongelmanratkaisua, oppimista ja parhaiden käytäntöjen leviämistä jatkuvana prosessina mahdollisimman alhaisin kustannuksin. Virtuaalinen käytäntöyhteisö voi siis paitsi tukea organisaation innovatiivisuutta, myös olla itsessään innovaatio (vrt. Rice, 1993).

Yhteistyö on ennen kaikkea keskustelua ja vuorovaikutusta. Hajautuneiden organisaatioiden merkittävimpiä ongelmia on vuorovaikutuksen typistyminen pelkästään rutiininomaisiksi raporteiksi ja hallinnollisten asioiden käsittelyksi. Ollakseen hedelmällisiä tiimit tarvitsevat jatkuvaa yhteyttä, tilaa ja aikaa erilaisten keskustelujen käymiseen; satunnaiset kasvokkaiset tapaamiset eivät yksin riitä. Tämän vuoksi on ensiarvoisen tärkeää, että organisaatio ymmärtää erilaisten vuorovaikutustapojen mahdollisuudet ja rajoitteet ja osaa hyödyntää virtuaalisia teknologioita sosiaalisen kanssakäymisen tukena. Toisin sanoen on tietoisesti panostettava virtuaalisten sosiaalisten tilanteiden luomiseen.

Ulkoisen yhteistyön näkökulmasta virtuaaliyhteisö on ainutlaatuinen mahdollisuus kommunikoida suoraan asiakkaiden, kumppaneiden ja kilpailijoiden kanssa ja tuoda näin uusia näkökulmia innovaatioiden johtamiseen. Asiakkaiden suuntaan yhteisöjä hyödynnetään muun muassa tuotekehityksessä, brandien rakentamisessa, palautteen keräämisessä ja laadunhallinnassa. Tuotekehityksessä yhteisö tukee alkuvaiheen ideointia, tuotteen suunnittelua ja eri versioiden testausta. Ennen kaikkea yhteisö tarjoaa alustan jatkuvaan dialogiin ja vuorovaikutukseen, jonka pohjalta tuotteita on mahdollista kehittää ja parantaa pienin askelin ja asiakkaan tarpeita kuunnellen. Tehokkuutta parantaa suora yhteys käyttäjiin ja heidän tavoittamisensa hyvin alhaisin kustannuksin.

Virtuaalinen yhteistyöympäristö on ollut luonnollinen kasvualusta modulaarisille ohjelmistoille, mutta yhteisöjä hyödynnetään kasvavassa määrin myös muissa tuotteissa ja palveluissa, ulottuen fyysisenkin maailman tuotteisiin. Etulinjassa tätä kehitystä ovat hyödyntäneet esimerkiksi autoteollisuus ja urheiluvälinevalmistajat.

Himasen (2007) mukaan "...avoin innovaatiomalli nojaa käyttäjälähtöisyyteen. Kilpailuetu riippuu entistä enemmän siitä, kuinka tehokkaasti yritys pystyy vastaanottamaan palautteen asiakkaiden toiveista, tarpeista ja omista jatkoinnovaatioista, integroimaan ne tuotteeseen ja saattamaan nopeasti markkinoille."

Rajat ylittävä innovaatioympäristö ei kuitenkaan ole itsetarkoitus, ja on tärkeää ymmärtää, että mitä tahansa yhteistyötä ei voi tehdä virtuaalisesti. Erityisesti laajojen ja kompleksisten tuotekehitysprojektien läpivieminen voi olla haasteellista, koska eri osapuolten intressien yhteensovittaminen ja ristiriitatilanteiden ratkaiseminen on hidasta. Virtuaalisuuden asteessa ei siis ole kyse maksimoinnista vaan optimoinnista ja tasapainon löytämisestä.

Sosiaalisia ohjelmistoja jarrut pohjassa

TEKESin tuoreen uutiskirjeen (Sosiaalinen media valtaa alaa USA:ssa) mukaan suomalaisten mobiilipelureiden tulisi reagoida nopeasti käynnissä olevaan yhteisömurrokseen.

Myös uusien liiketoimintamallien esiinnousua sivutaan. Erityisesti jutussa ilahduttaa realistinen ote yhteisöjen olemukseen:

"'Erilaisia yhteisömalleja muodostuu jatkuvasti lisää. Pikayhteisöjä luodaan seminaariosallistujien välille tilaisuuksien jälkeen. Jaetun huomion verkostoja löytyy jo lukemattomista eri aihepiireistä. Esimerkiksi tiettyä aihetta valokuvaavat ihmiset jakavat kuviaan ja kommentoivat niitä verkossa. Niin sanotuissa aidoissa yhteisöissä jäsenet jakavat keskenään yhteisiä merkityksiä ja luovat sitä kautta yhteenkuuluvuutta', Piilaakson innovaatiokeskuksessa toimiva Tekesin teknologia-asiantuntija Riku Mäkelä linjaa."

Aitoihin ja puoliaitoihin virtuaaliyhteisöihin syventyvä katsauspaperini on juuttunut luottamuksen olemukseen, sen rooli kun vaihtelee tarpeettomasta välttämättömään. Myönteistä on, että artikkeli lähtee kielentarkistukseen vuodenvaihteessa ja väitöskirjan johdannon haudutukseen saataneen lisää lämpöä ylimääräisten kiireiden hellittäessä.

Tosin en voi välttyä ajatukselta, että jonkun (minun) pitäisi pikaisesti analysoida pöytälaatikkoon juuttuneet ryhmähaastattelut virtuaalikommunikaation esteistä ja edistäjistä, ja sisällyttää nekin pakettiin. Kuten kaikki tietävät, epävirallinen virtuaaliyhteisö ja virallinen ammatillinen status eivät kohtaa vaikeuksitta. Avoimuuteen, vapaaehtoisuuteen ja epämuodollisuuteen liittyvä idealismi on hyvä maustaa annoksella realismia.

IBM:n yhteisöllisyysseminaari 11.12.2007

Olin eilen IBM:llä kovasti 2.0 -henkisessä seminaarissa, jonne ohjaajani oli kutsuttu paneelikeskusteluun ja lähdin kuulolle, koska tilaisuus oli ilmainen ja aihe tärkeä: miten yhteisöllinen teknologia vaikuttaa organisaatioihin, mitä diginatiivit haluavat työelämältä, ja mitä korkeakoulujen pitäisi opettaa ja tutkia taatakseen ihmisille parhaat mahdolliset valmiudet.

Koin päivän mittaan monta deja vu -hetkeä ja ne jatkuvat vieläkin, kun silmäilen muistiinpanojani. Olen ilmeisesti käynyt liian usein Helsingissä ja osallistunut vastaavaan tapahtumaan. Lisäksi minulle jäi tunne, että päivän lopussa jäljellä olivat samat kysymykset kuin päivän alussa, mutta syynä on ehkä oman vastaanottimeni täydellinen pimentyminen valvottuani pikkutunneille.

Ensin hyvät uutiset: tohtoreille saattaa löytyä jalansija muualtakin kuin yliopistoista. Nokian edustajan mukaan väitelleiden tutkijoiden rekrytointia aiotaan lisätä ja tähän on suunnitteilla oma ohjelma. IBM puolestaan aikoo lisätä akateemisen maailman kanssa järjestettäviä kohtaamisia, joista yhteisöllisyysseminaari oli ensimmäinen sarjassaan.

Sitten heikommat uutiset:

Ihmiset eivät vieläkään erota IRC-Galleriaa IRCistä tai wikiä blogista.

Monelle alan ammattilaiselle 'yhteisöllisyys' on sosiaalisten verkostopalvelujen luettelointia ja joukko screen captureja. Mielipiteeni tästä lienee käynyt aiemmissa kirjoituksissa selväksi. Samaan aikaan kun asiantuntijan suu selittää, että keskiössä ovat aina ihmiset, hänen oikea kätensä siirtyy seuraavalle ppt-kelmulle esittelemään palvelua, jossa on kivoja verkostoitumista tukevia featureita.

Yhteisöllisyyden rakennuspalaseen numero 1, välittämiseen ja huolenpitoon, pääsimme oikeastaan vasta seminaarin viimeisessä paneelipuheenvuorossa. Erika Sauer Tampereen yliopistosta on väitellyt johtamistieteiden laitokselta aiheenaan tunteet johtamisessa. Hänen mielenkiintonsa kohdistuukin luoviin yhteisöihin ja siihen, mistä taiteelle tunnusomaiset luovuuden lähteet kehollisuus, tilan käyttö ja rytmi ammennetaan virtuaalisesti.

Jos olisin väsymykseltä jaksanut liikuttaa leukojani, olisin kommentoinut, että online -viestimiin liittyvä leikinomaisuus ja kekseliäisyys (kuten ne Habbo-huoneen hevoskisat ruskeatakkisilla ihmishahmoilla) ovat itsessään osoituksia luovuudesta, ja on toki erotettavissa konteksteja joihin tämä kommunikaatiotapa soveltuu toisia paremmin. Fyysinen etäisyys eliminoi kosketuksen, mutta ei tunnetta.

Facebook olkoon konkreettisena esimerkkinä yhteisön ja 'yhteisön' erosta. Jokaisella käyttäjällä on oma näkemyksensä palvelun tarkoituksesta ja esimerkiksi siitä, mitä ystävällä tarkoitetaan: nimeä, jonka on nähnyt jossain, vai ihmistä, jonka tapaa päivittäin tai käy yhdessä välikaljalla. Featuret eivät ratkaise, vaan action, eikä toimintaan päästä käsiksi kuin tutkimalla sitä.

Verkostoitumismantraa hokeva saattaa myös helposti unohtaa, että monia käyttäjiä ohjaa Facebookiin se eilenkin mainittu 'minä minä minä', ei suinkaan tarve huolehtia sosiaalisista suhteista. Profiilit ovat tulvillaan MINUN adjektiivejani, minun superlatiivejani, minun horoskooppejani ja vihanneksiani. Näissä todellisuuksissa kun kaikki ihmiset ovat niin kauniita, ettei tuunauskisassa parane jäädä muista jälkeen.

Entä kuinka moni pystyy pitämään yllä sataa ystävyyssuhdetta? Ei toki tarvitsekaan. Jälleen applikaatioiden lähettäminen potentiaalisille kiinnostuneille on eri asia kuin yhteisöllisyys. Todellinen virtuaalinen läsnäolo ei poikkea kasvokkaisesta muutoin kuin olemalla teknologiavälitteistä: se on rajattua, keskittynyttä, aitoa välittämistä.

Jälleen pääsemme klassikkoon, societyn ja communityn aste-eroon. Facebookin äärettömällä ominaisuuksien paljoudella on ennen kaikkea välineellistä, instrumentaalista arvoa, joka konkretisoituu apatian välttämisenä tai työpäivän tylsyyden helpottamisena. Yhteisössä tunteet ovat läsnä. Mitä ajattelet, kun vaalit verkostoasi? Vai ajatteletko mitään?

Myös yhteisöllisyyden käsitteen eri tasoista olisi ollut kiinnostavaa keskustella lisää, joskin aihe on haastava. Ehkä juuri siksi välinekeskeinen 2.0 -ajattelu tarjoaa helpon mantran. Yksilötasolla häärivät psykologit sense of community -indekseineen ja kompleksisuudelta ei voida välttyä, puhumattakaan kokonaisista organisaatioista ja kansakunnista.

Vielä joitakin yksittäisiä kommentteja ja havaintoja:

* Kuinka firman sisäisiä sosiaalisia verkostoja tulisi rakentaa? Ostetaan tilaa Facebookista? Tietohallinnon ikuinen dilemma on, kuinka yhdistetään prosessit ja ruohonjuuritasolta nousevat käyttäjätarpeet.
* Palkitseminen ja resurssointi perustuvat hierarkiseen ajatteluun, joten virtuaaliset sosiaaliset verkostot organisaatioissa ovat itsessään paradoksi. Avainkysymys on siis ihmisten johtaminen, ei teknologia.
(Timo Tervo, Nokia)

* Käyttäjien kiinnostus häviää, jos foorumeilla ei ole muuttunut mikään sitten viime näkemän. Aktiviteetteja on siis aktiivisesti viljeltävä ja nostettava esille kiinnostavia aiheita.
* 1 % creates, 9 % synthetizes ja 90 % consumes -sääntö pätee. Lurkkaus on keskeinen osallistumisen muoto (vrt. Nonnecke & Preece, kokevat yhteenkuuluvuutta siinä missä muutkin), koska on tärkeää, että virtuaalisia keskusteluja viedään perinteisiin kahvihuoneisiin ja käytäville. Netin passiiviset seurailijat ovat aktiivisia muualla.
(Kati Malmelin, IBM, Jam)

Tervo mainitsi puheenvuorossaan myös analogiset dinosaurukset - ne, jotka tulostavat sähköpostinsa paperille ja aikapaineiden yllättäessä pakenevat powerpoint -kelmusetteihin. Myös tehtävälistat ovat paperilla.

Mieleeni tuli lukuisia esimerkkejä täysin läpinäkymättömistä aikatauluista eli en tiedä, missä tarvitsemani ihmiset ovat muuten kuin erikseen kysymällä.

Ajattelen, siis olen: yksi eilisen kysymyksistä oli, kuinka yliopistojen ja korkeakoulujen pitäisi kehittää toimintaansa ja tutkimustaan. Aloitettaisiinko siitä, että kun 'me' haluamme kehittää kommunikointiamme, 'me' ei olekaan se yksi blogia pitävä sekopää vaan asenteensa tuulettanut joukko tutkijoita?

Virtuaalisuuskasvatusta takamus edellä

TIEKEn asiantuntija Marianna Nieminen toteaa päivän Hesarissa, että Internetin pelisääntöjen opettaminen lapsille on haasteellinen tehtävä vanhemmille, järjestöille ja julkishallinnolle.

"Nyt tarvitaan verkkopalveluita, joiden avulla vanhemmat ja lapset voivat yhdessä tutustua internetin käyttöön oppien samalla verkossa toimimisen tärkeitä pelisääntöjä." (HS 26.11.2007 C5)

Olenko liian skeptis-passiivinen, kun en näe minkäänlaista tarvetta erillisille tönkköpalveluille, joiden ääreen lapsiparat yritetään väkisin istuttaa? Ei ole kummoinenkaan ponnistus nimetä kymmeniä kunniakkaita kehityshankkeita, joista ei koskaan tullut mitään. Samaan aikaan toisaalla suositut verkkopalvelut ja yhteisöt keräävät massat ääreensä.

Jos viisaus on kantamalla kannettu netinkäyttäjän päähän, ei siitä elävässä vuorovaikutustilanteessa ole välttämättä jäljellä muruakaan. Onkin syytä olettaa, että parempiin tuloksiin päästään harjoittelemalla ympäristössä, joka kiinnostaa oppijaa itseään ja on hänelle konkreettisesti hyödyksi.

Mikä estää harjoittelemasta netikettiä, tietoturvan alkeita ja mediakriittisyyttä lukemalla vuoroin asialehtiä ja vuoroin roskalehtiä tai kirjoittamalla keskustelufoorumille? Työ tekijäänsä opettaa.

Avainajatus TIEKEn skenaariossa lienee lasten ja vanhempien netinkäytön etääntyminen toisistaan, ei se, että pitäisi väkisin rakentaa opettavaisia palveluja. Analogia esimerkiksi liikennekäyttäytymiseen on selvä: jos lapsi kasvaa olosuhteissa, joissa nk. sydämen sivistystä ja toisten kunnioittamista ei tunneta lainkaan, hän tulee ajokortin saatuaan kaahaamaan muut hengiltä riippumatta siitä, onko ajotunneilla ollut käytössä fantsu liikennesimulaattori vai ei. Miksi ihmeessä nettikäyttäytyminen olisi muusta persoonasta irrallista toimintaa?

Peiliin katsomisen paikka jääkin ikävä kyllä vanhemmille, jotka eivät muiden kiireidensä lomassa ehdi tutustua nettikulttuurin olemukseen lainkaan, saati että haluaisivat keskustella siitä lastensa kanssa.

Viimeksi tänään maakuntalehden kolumnisti totesi noviisina pettyneensä pahoin Vauva-lehden keskustelupalstaan, josta ei löytynyt mitään järjellistä sisältöä, vaan ainoastaan fundamentalistiäitien yksisilmäistä vuodatusta. Sosiaalista harmoniaa kun ei välttämättä kannata lähteä etsimään netin Anonyymien Ahdistujien keskuudesta, vaan sieltä, missä harmonialle on tilaa ja mahdollisuus. Jäsenellä on oltava pelisilmää erilaisille kulttuureille, jotka kaikesta huolimatta elävät rinnakkain.

Nettilukutaitoa tämäkin.

Oppiminen ja virtuaaliyhteisöt

Kävin viime viikon tiistaina puhumassa Itäsuomalaista opetusteknologiaa (ISOT) -tapahtumassa luottamuksesta virtuaaliympäristössä. Esitys on tulossa myöhemmin tapahtuman sivuille. Verkko-oppiminen ei lukeudu asiantuntemusalueisiini ja ehkäpä sen vuoksi huomasinkin vasta nyt, että olisin voinut vinkata kuulijoille Julia Hersbergerin artikkeleista. Tänään kävin läpi yhden review -paperiani varten.

Siispä vahinko takaisin:
Hersberger, J., Murray, A. & Rioux, K. (2006) Examining information exchange and virtual communities: an emergent framework. Online Information Review, 31(2), 135-147

ja virtuaaliyhteisöllisyydestä ISOT-hengessä kiinnostuneille

Hersberger, J., Rioux, K. & Cruitt, R. (2004). Information sharing and community building in an internet based learning environment. Sunbelt XXIV: International Network of Social Network Analysts, Portoroz.

Iso paha netti

Prahan matka, työkiireet ja Jokelan murhenäytelmä ovat viime viikkoina keskeyttäneet kaiken ajatustuotannon. Kokeilen, josko olisin saanut jo tarpeeksi etäisyyttä jälkimmäiseen.

Olin mediapimennossa viime viikonlopun, mutta mylläkkä on jatkunut ennalta arvattavassa formaatissa pitkin viikkoa: vuoropäivinä lehdistössä haukutaan verkkopelit, nettiyhteisöt ja lapsistaan etääntyneet kännykkävanhemmat. Ei mitään uutta auringon alla.

Toki parjattuun mediaan on liittynyt paljon hyvääkin. Kaikki toimittajat eivät juokse hyeenoina uhrien omaisten jäljessä, ja esimerkiksi valtakunnansanomissa analyyttiset puheenvuorot aikamme yli-individualistisesta ja teiniangstisesta ylimielisyydestä ovat saaneet paljon palstatilaa - huipentumana eilinen kirjoitus "Hyytävä viha heikkoutta kohtaan kumpuaa kilpailuyhteiskunnasta". Kukaan ei ole omasta mielestään niin kypsä tuomitsemaan voittajat ja häviäjät kuin lukioikäinen nuori, joka on saanut yliannoksen tietoa ilman sosiaalista huolenpitoa ja omakohtaista kokemusta moraalisesti oikeutetusta käyttäytymisestä.

"Yhteistä kapeille yksilö- ja sosiaalipsykologille selityksille on pyrkimys eristää selitettävä ilmiö niistä yhteisöllisistä rakenteista, jotka luovat tunnekylmyyttä, täydellistä empatiakyvyn puutetta ja minän kaikkivoipaisuuden tunnetta. Yksilön toimintaa ei voi selittää analysoimatta yhteiskunnan tilaa."

"Kun lapsia koulutetaan tuleviksi superosaajiksi, kasvuympäristö on vailla etiikan perinteisiä hyveitä, joiden tavoittelu on ollut kasvatusajattelun ehkä keskeisintä perustaa. Perushyveitä ovat ennen kaikkea kohtuullisuus, oikeudenmukaisuus, rehellisyys, lempeys ja toisen kunnioittaminen. Mutta juuri nämä luonteenhyveet ovat kriisissä. - Teknistaloudellinen edistys on armoton ehdollistaessaan yksilön hakemaan tunnustusta jatkuvalla todistelulla tehokkuudestaan ja kyvykkyydestään." (Veli-Matti Värri ja Olli-Jukka Jokisaari, HS 17.11. A2)

Mutta sitten ne huonommat uutiset:

"Nykyään on mahdollista muodostaa alakulttuureja netissä ilman, että tarvitsee kohdata muita. Kotona ja kaveriporukassa arki voi olla tylsää ja ikävystyttävääkin, mutta siinä oppii ja hioutuu, koska muilta saa palautetta. Nettiyhteisöissä etäännytään arjesta, ja yhteisöt jäävät kovin kapeiksi." (Ritva Liisa Snellman, HS 18.11.2007, D6)

Maakuntalehden tekstiviestipalstalla, tuossa 2000-luvun journalismin lippulaivassa, nimimerkitön nimimerkki ehdottaa netti -nimisen jumalan poistamista käytöstä viikoksi, jotta nörtitkin joutuisivat hankkimaan reaalielämän.

Sisäministeriön kansliapäällikkö Ritva Viljanen (HS 17.11.2007) kauhistelee menoa Internetissä, jossa kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa, ja ehdottaa ratkaisuksi sähköistä tunnistautumista.

Silloin kun tapahtuu jotain pahaa, ihminen syyttää sopivaksi katsomaansa instituutiota, koska se tarjoaa vaivattoman selitysmallin. Ainakin Internetin ja väkivaltapelien syyttäminen on helpompaa kuin sairaan ihmisen parantaminen, varsinkin jos ihminen ei itse koe olevansa sairas ja hoitajat ovat menossa lakkoon. Peräänkuulutetaan asioihin puuttumista etukäteen, mutta kukaan ei oikein tiedä, miten niihin puututaan loukkaamatta yksilönvapautta ja itsemääräämisoikeutta.

Virkamiestodellisuudessa yritetään edistää yhteistä hyvää epäsuorilla kielloilla, kun samaan aikaan reaalitodellisuudessa edistetään yhteistä pahaa suoralla toiminnalla. Nämä maailmat eivät koskaan kohtaa.

Yksikään nettiyhteisö ei ole saatanallinen demoni, josta kaikki paha kumpuaa, vaan tarkalleen jäsentensä - todellisten ihmisten - näköinen sosiaalinen kokonaisuus. Jos se ei ole sosiaalinen vaan eristävä ja vieraannuttava, silloin kyse on jostain ihan muusta. Tietenkin verkosta voi hakea vahvistusta ja pontta murha-aikeilleen tai yksinäiselle nihilismilleen, mutta silloin syypäitä eivät ole ne, jotka hallitsevat sekä netti- että reaalitodellisuuden sosiaaliset suhteet.

Pitäisikö meidän vielä 2000-luvulla yllättyä siitä, että netti yhdistää samanmieliset ihmiset, riippumatta siitä, mihin suuntaan heidän mielensä osoittaa? Onko ratkaisuna vaientaa verkon anonyymit äänitorvet ja pakottaa lapset ja nuoret vastaanottamaan sosiaalinen palaute ja hyväksyntä siitä fyysisestä ympäristöstä johon heidät on erinäisten muiden instituutioiden toimesta pakotettu - riippumatta siitä, kuinka sairas kyseinen ympäristö mahdollisesti on?

Vielä en ole nähnyt vastausta jälkimmäiseen kysymykseen.

Pirulle pikkusormi

On aina ilo lukea nuorten kirjoittajien taidokkaita kolumneja. Etelä-Saimaan (26.10.) nuorten palstalla Antto Hinkkanen kritisoi Facebookia otsikolla Tuonelan kasvokirja.

"Kauan kadoksissa ollut ystäväni otti pitkästä aikaa yhteyttä. Viesti ilmoitti hänen lisänneen minut kaverikseen Facebook -nimisessä maanpäällisessä tuonelassa. Hyvä luoja sentään! Tavalliset vainajat osaavat sentään käyttäytyä! - Oli ryhdyttävä vastaiskuun. Soitin ystävälleni ja ilmoitin aikovani tulla käymään. Puhelimen toisesta päästä kuulunut epäselvä mongerrus antoi ymmärtää, ettei vastaaja ollut käyttänyt puhekykyään viikkoihin. Hätä oli siis akuutti. Sonnustauduin sosiaalisuuden sota-asuun ja karautin liikkeelle.

Perillä odotti juuri niin järkyttävä näky kuin vain kuvitella saattaa. Facebook oli kietoutunut kaveriini kuin korruptio slaavilaiseen tullimieheen. Ystäväni takamus oli solminut symbioosin tietokonetuolin kanssa. Kämppä oli karmivassa kunnossa - sen tehtävänä oli vain pitää yllä kehoa, jossa Facebook loisi."

Aikansa hihiteltyään lukija päätyy kuitenkin synkän perimmäisen kysymyksen äärelle. Miksi ihminen tulee nykyään riippuvaiseksi ihan mistä hyvänsä, vaikka virtuaalisesta ystäväkirjasta? Vastikään saimme lukea lehdestä, kuinka kouluikäiset tytöt julistivat pakkomiellettään karkin syömiseen: sitä on "pakko saada". Osa ihmisistä onnistuu kehittämään jopa syömisen kontrolloinnista riippuvuuden, vaatteiden ostamisesta nyt puhumattakaan. Lager-olutta, tuota mainiota ruokajuomaa, ei enää hankita pulloissa vaan laatikoissa. Niin minäkin teen, joskin mieluiten pimeän aikaan ettei kukaan näe.

Minulla oli eräänä iltana kunnia löytää mapistani erinomainen peliriippuvuudesta tehty gradu (HY), josta aikanaan pyysin itselleni kappaleen. Muistin virkistämiseksi kävin läpi ensimmäiset parikymmentä sivua. Kirjallisuusosiossa esitettiin erilaisia teorioita, jotka voivat selittää ihmisten lisääntynyttä riippuvuuskäyttäytymistä. Mikäli muistan oikein, yksi näistä oli perinteisen lähiyhteisön katoaminen ja sen myötä alentunut sosiaalinen kontrolli.

Onko virtuaalisosiaalisuus osaltaan lisännyt ihmisten pakkomielteitä ja vahvistanut riippuvuuskäyttäytymistä? Castells (2001) on kirjoittanut verkottuneesta individualismista (networked individualism), ja on helppo ymmärtää, miksi yksilö on nettimaailman keskipiste - yhteisöissäkin. Valtaa ja mahdollisuuksia on rajattomasti, vastuuta siinä mielessä kuin perinteinen maailma sen ymmärtää ei välttämättä tarvitse tuntea mistään.

No, huolimatta läsnäolostani Facebookissa ja Hattrickissa olen onnistunut jopa kirjoittamaan viimeksi kuluneen työpäivän aikana 12 sivua journal-artikkelia. Onneksi voin edes jossakin asiassa lukeutua vastuullisiin kohtuukäyttäjiin. Totta puhuen en halua tällä hetkellä riskeerata henkeäni kutsumalla Facebookiin ihmisiä, joista tiedän, etteivät he halua mukaan. Olkoonkin, että kiusaus on suuri: minulla on yksi ainoa ihmiskandidaatti superlatiiville "Most likely to Correct My Grammar", mutta kenties juuri asenteensa vuoksi tätä henkilöä ei Facebook Intellectualien eli FBI:n joukoissa nähdä kuuna kullan valkeana.

Jos niskakirjan positiivisia puolia haluaa etsiä, sen olemuksen pohtiminen on piristänyt monen ihmisen työpäivää, silti kohtuuden rajoissa. Ja viikon uutistarjonnan mukaanhan Nokia facebookkaa työt, joten eikun sinne.

Ampukaa medialuonnollisuus

Virkatehtävien nimissä nautin illalla teoria-annoksen vanhastaan kovin tuttua tietokonevälitteistä kommunikaatiota. Pelkkä aiheesta lukeminen aiheuttaa vieläkin päänsisäisiä tuskia: miten on mahdollista, että välinemittatikkua heilutteleva viestinnän tutkimustraditio on edelleen hengissä?

Medialuonnollisuuden teoria kun perustuu ajatukseen siitä, että ihmiset pyrkivät valitsemaan kommunikaatiovälineen, joka eniten muistuttaa luonnollista tapaamme viestiä eli kasvokkaista vuorovaikutusta. Montakohan virtuaaliyhteisöä olisi olemassa, jos nämä ajatukset toteutuisivat myös formaalin organisaatiokontekstin ulkopuolella?

Kun lähtöoletukset ovat huteria, tulokset vinoutuvat moninkertaisesti. Vanhat hyvät kirosanat media richness, social presence ja media naturalness ovat saaneet tutkijat mm. päättelemään, että videokonferenssit ovat ideoinnin ja aivoriihien kannalta ylivertaisia verrattuna vähemmän rikkaaseen online-mediaan. Jos tätä ideaalimallia vertaa tietotyön todellisuuteen, kovin paljon pahemmin seinään ei ole mahdollista mennä.

Mistä tämä "hyvän ja pahan akseli" ja pakonomainen tarve luokitella eri kommunikaatiokanavia suhteessa suureen ja mahtavaan f2f:aan? Mistä kyvyttömyys nähdä, mitä verkossa todella tapahtuu, ja on tapahtunut netin esihistoriasta asti? Entä kuka kertoisi tämän koulukunnan edustajille, että meillä on nykyään jo muutakin kuin nyyssiryhmät, keskustelufoorumit ja sähköposti?

Esimerkiksi pikaviestintä organisaatioympäristössä on aihe, johon lukeutuvaa tutkimusta olen onnistunut haalimaan hyllyyni peräti kolmen artikkelin verran. Samaan aikaan reaalitodellisuudessa ideat sinkoilevat, kahvipöytäkeskustelut virtualisoituvat ja ihmiset osoittavat toisilleen vertaistukea ja empatiaa pelkän tekstin ja standardihymiöiden välityksellä. Siinä medialuonnollisuuden tutkijoille ihmettelemistä. Ja me kirotut emme edes käytä web-kameroita, koska se saisi olon tuntumaan vaivautuneelta.

Kommunikaatiotapojen määrittelyssä välineen ominaisuuksien nostaminen käyttäjien tarpeiden edelle väheksyy rankasti ihmisten kykyä tunnistaa omat tarpeensa, ajatella yksilöinä ja toimia osana sosiaalista ryhmää.

Ilmiön tuoreus ja käytännön kokemusten puuttuminen ei saisi oikeuttaa ketään muka-tieteellisiin johtopäätöksiin, joissa koko virtuaalikommunikaatio lakaistaan mahdottomana maton alle. Vähintäänkin teoreettinen menneisyyteen jämähtäminen tulisi tiedostaa tutkimuksen rajoitteissa.

Lokerooni oli muuten tänään ilmestynyt tuore kirja Computer-Mediated Relationships and Trust. Pikaisella viiden minuutin silmäyksellä teos on juuri kuten lisämääreensä: vahvasti manageriaalinen. Yllättävää on myös aiheiden vanhakantaisuus eli 5-10 vuoden takaiset näkemykset virtuaalitiimeistä ja luottamuksesta sähköisessä kaupassa jylläävät edelleen. Ehta virtuaalisosiaalisuuden näkökulma ei vieläkään tunnu ehtineen tieteellisiin julkaisuihin asti.

Vanha kunnon Vartiainen & co -porukka on puolestaan julkaissut kirjan Distributed and Mobile Work. En ole vielä ehtinyt tehdä tilausta, mutta tieteen eettisen paikallislautakunnan arvon mukaisesti Vastapainon syksyn uutuus Tutkijan arkipäivän etiikka odottelee jo ulospääsyä painosta ja saapumista postiluukusta.

Artikkelilöytöjä

Onnistuin viime viikolla kaivamaan tietokannoista pari taiwanilaisten tutkijoiden knowledge sharing in virtual communities -artikkelia viime ja tältä vuodelta. Lähemmäksi väitöskirjani aihetta tutkimuksen ei ole mahdollista mennä. Omalla tavallaan löydös säikäytti, mutta hyvätkin puolet ovat ilmeiset: aiempia julkaisuja aiheesta on yhden käden sormilla laskettava määrä, ja vakavasti otettavista lähteistä (toisin kuin teoreettisista lähestymistavoista) on ollut huutava pula.

Toiseksi, molemmat tutkimukset noudattavat kvantitatiivista lähestymistapaa. Kaikki on siistiä, viimeisteltyä ja kellontarkkaa. Olin jo saada tästä kompleksin, mutta yksi maailma ei tietystikään sulje toista pois; artikkeleissa keskitytään katsomaan kahden tai kolmen tekijän vaikutusta tiedon jakamiseen virtuaaliyhteisöissä. Minun tarkoitukseni olisi niputtaa ne kaikki, mikä ei todellakaan ole yhden surveyn juttu. Kolmanneksi, tarkasteltavat tekijät (trust, self-efficacy, outcome expectations, social capital) antavat olettaa, että kaikesta huolimatta liikun oikeilla vesillä.

Lukupäivän aamuohjelmassani oli Kwai & Wagner (2007, in press) artikkeli "Weblogging: A study of social computing and its impact on organizations", Decision Support Systems. Social computing -termin nappasin OLKC -konferenssin abstraktiini jo viime viikolla, sillä social software aiheuttaa samanlaista riivausta kuin virtuaalisuus aikanaan. En keskity välineisiin jonakin passiivisena ominaisuusnippuna, vaan siihen, mitä ihmiset niillä tekevät ja kuinka organisaatiot niistä hyötyvät.

Kwai ja Wagner tunnistivat 33 kiinalaisesta opiskelijasta muodostuneen haastatteluaineiston perusteella neljä blogien käyttäjätyyppiä: äärimmäisen intensiivinen habitual, astetta vähemmän riehakas active user (tosin ainoa ero näyttää olevan bloggaamiseen käytetyssä ajassa, joka ei muutoinkaan ole vakio), lähinnä omaa itseään ja läheisiä ystäviään varten kirjoittava personal user, ja hyvin vähän tai ei ollenkaan kirjoittava blogging lurker, joka keskittyy blogien lukemiseen.

Tulokset korostavat yksilön tarpeiden määrittävän käytön ja käyttötavat. Ei siis mitään uutta auringon alla. Tosin kirjoittajat vertaavat ilmiötä task-technology -malliin ja pistävät sen uusiksi puhuen needs-technology modelista. Ymmärtääkseni epävirallisissa yhteisöissä määrittävä tekijä on tarve, virallisessa organisaatiossa taas tehtävä. Näitä yhdistämällä vasta keitos syntyisikin.

Artikkelin johtopäätöksissä tarkastellaan bloggaamisen vaikutuksia organisaatioissa. Vastaan tuli tuttu kahtiajako: intra-organizational ja customer relationships. Sisäinen ja ulkoinen toivottavasti pysyvät minullakin matkassa aina väitöspäivään asti.

Jatkotutkimusaiheena kirjoittajat toteavat, että tutkijoiden tulisi haastatella yritysbloggaajia. Kiitos kannanotosta - se onkin jo tehty. Luonnollisesti tarvitaan reippaasti lisää tutkimusta erilaisissa korporaatioympäristöissä.

Tiistain välikaljan aikana olin saanut valaisevaa sähköpostia Int. J. of Knowledge and Learningin editorilta eli blogiartikkelimme raakileversion oikoluettavaksi. Tällä kertaa teksti oli vain viisi kuukautta myöhässä. Hyvällä onnella Kosonen et al. "Weblogs and internal communication in a corporate environment: a case from the ICT industry" tulee ulos jo tämän vuoden puolella, kuohuviinit esiin!

Tutkijat on ihan naamat

Sain toissapäivänä kutsun Facebookiin, ja koen suunnatonta närkästystä ja puolihäpeää tapahtuneen johdosta, koska suomalaisten rekisteröityjien määrä on viime päivinä räjähtänyt käsiin. Yritä tässä nyt sitten pitää yllä kriittis-analyyttisen ja analyyttis-kriittisen late-adopter -kyynikon imagoa a la Pirkko Liinavaate.

Lisälukemistona kts. esimerkiksi HS 3.10.2007 sivu B6: Facebook saa satoja uusia suomalaiskäyttäjiä tunnissa. Olavi Koistinen toteaa: "Monilla on ystävälistassaan työperäisiä kontakteja, joiden suuntaan haluaa ylläpitää asiallista vaikutelmaa. Heidän seassaan on ystäviä, jotka lähettelevät seksikyselyitä tai sovelluksia, jotka kertovat käyttäjälle tämän stripparinimen."

Onneksi yliopisto on niin salliva työympäristö, etteivät nämä kaksi käyttötapaa millään muotoa sulje toisiaan pois.

Aivojeni hitaus näyttäytyy konkreettisesti Facebook -applikaatioiden tajuamisen hämäryytenä. Sekavien mukakivasovellusten lähettäminen hajanaisten muistikuvien puolituttavalle saa jopa 80-luvun esimurrosikäisten runovihkot ja ystäväkirjat ("Olen sonni periskoopissa") näyttämään täysjärkisiltä.

Joka tapauksessa olen rekisteröinyt naamakirjaan niskakuvani ja intressini, ja se saa tässä vaiheessa riittää.

Virtuaaliyleisö ei ole virtuaaliyhteisö

2ndhead:in tutkimuksen mukaan yhteisöllisyys leviää verkon joka kolkkaan.

Perinteinen jako normaaleihin sivustoihin ja yhteisösivustoihin on tarpeeton. Suomessa on ehkä havaittavissa sitä, että asia on ymmärretty liian suppeasti. Eli, että web 2.0 -sisältö olisi vain yhteisösaittien omaisuutta, Tenkanen pohtii.

Ismo Tenkanen nostaa esimerkiksi suomalaiset verkkokaupat. Ulkomaisiin verrattuna aika harvassa kaupassa on huomioitu yhteisöllisiä aineksia esimerkiksi mahdollistamalla käyttäjien tekemät arviot tai pisteytykset tuotteista.

Toiston uhallakin: mikä tahansa yksittäisen käyttäjän äänen huomioiva palvelu ei ole virtuaaliyhteisö eikä sen tarvitse sellaiseksi tulla. Kenties on maailmoja, joihin anything goes -periaate soveltuu, mutta tutkimuksen tavoite on jäsentää ja ymmärtää - ei tuhota niitä viimeisiäkin ajattelun apuvälineitä, joita aiemmat kirjoittajat ovat rakentaneet.

Sinänsä ajatus on tietysti oikeansuuntainen. Jos yhteisöistä omaksutut periaatteet vastaavat käyttäjien tarpeisiin, miksi niitä ei hyödynnettäisi.

Tönniesin sisäistäneet sosiologit voivat tarjota aiheesta huomattavasti paremman peruskurssin kuin mihin itse kykenen, mutta tässä kuitenkin pätkä arkistoistani: "Electronic services such as e-auctions clearly imply what Tönnies labeled as geschellschaft - the society is formed to achieve an external outcome, in other words, it carries instumental value. Gemeinschaft (roughly translated as community), in turn, has value on its own, and is driven by human emotions, internal motivations, and needs to belong. Also in the virtual context, the difference between large societies and more intimate communities of like-minded individuals should be treated with caution, as it fundamentally affects their social dynamics such as trust building mechanisms and commitment."

Jyväskylän hysteerisessä mutta ihanassa EBRF-konferenssissa kuuntelin esittämisen ja verkostoitumisen lomassa muun muassa Maria Antikaisen esityksen "How to attract customers to innovate in company online communities", mistä hänelle kiitos, ja toivottavasti päädymme jatkossa kirjoittamaan aiheesta muutaman osuvan julkaisun.

Samassa trackissa tiistai-iltainen australialaistuttavamme esitteli golfklubi -aiheisen casen. Ehkä vika oli omassa päässäni, mutta sisältöä vaivasi jo ECKM:sta tuttu tauti: keski-ikäistä netin mahdollisuuksien ihmettelyä ilman mitään uutta. Konteksti perattiin huolellisesti ja havainnoissa olisi varmasti ollut aineksia johonkin, mutta nyt kontribuutio innovaatiotutkimukseen noudatteli suunnilleen Hagelin ja Armstrongin jo kymmenen vuotta vanhaa keittokirjaa.

Ikävä kyllä, Ulla Heinosen esitys yhteisöllisyydestä virtuaalitiimeissä (!?) oli peruuntunut, samoin eri käyttäjäroolien tarkastelu suhteessa radikaaleihin innovaatioihin.

Ensi vuonna uudestaan, ja tarvittaessa vaikka samaan paikkaan!

Nettiviihdettä joka siivelle

Yksi kansallisista vessapaperi-instituutioista, Hesarin viikkoliite, vaihteeksi huvittaa nettiaiheisilla välipaloillaan. Facebook -riippuvuutta käsittelevän jutun luova tapaus Roope toteaa: "Tein Facebookista työtä. Kirjoitin siitä kolumnin, otin sen osaksi kaikkia luentojani, 'tutkin' sitä ja annoin konsultointia sosiaalisista verkostoista. Kyllä nisti keinot keksii."

Monen muunkin palvelun käyttäjällä olisi asiaa A-klinikalle tai Sininauhaliittoon. Itse aloitin perjantaina kansainvälisen nettipokeriurani (kyllä, vasta nyt, en ole early adopter yhdessäkään virtuaalimaailman ilmiössä), joka tosin uhkaa jäädä lyhyeksi. Aloittelijan parin euron tuntipalkka ei juuri motivoi. Panokset ovat kohtuullisia ja suhtaudun neutraalisti pahimpiinkin haamuvetoihin, mutta aamuviiteen valvominen ei todellakaan tee hyvää tutkimustyölle ja harrastuksille. Pokerin koukuttavuus kun on täysin omaa luokkaansa: aika muodostaa syklin, josta ei voi erottaa alkua tai loppua.

Ei niin yllättäen viikonvaihteen lehdet pursuavat jälleen pokeriasiaa, viikkoliitteen kantta ja TV-maailmaa myöten. Ihmetellä sopii, miksei tämä maailmanlaajuinen pelibuumi vielä ole herättänyt terveysasiantuntijoiden äänekästä vastarintaa. Jokaiseen voitettuun euroon kun sisältyy näkymätön haittavero, jota peluri maksaa myöhemmässä elämässään hintana salakavalasta fyysisestä rappeutumisesta. Pokeriammattilaisten pokka ja pää pitävät, mutta tukiranka pettää.

Viikkoliite syventyy myös leivonta-aiheisiin blogeihin, joita on rekisteröitynyt Blogilistalle noin 150. Tätä genreä en ole tullut koskaan ajatelleeksi. Syitä on kaksi: ensimmäinen ja tärkein on se, että en leivo, ja toinen on konservatiivinen taipumus suhtautua ruoanlaittoon asiana, joka sijoittuu vain ja ainoastaan sille kuuluvaan fyysiseen ympäristöön - siis keittiöön.

Ehkäpä pieni nettipääte mikroaaltouunin vieressä muuttaisi mieleni? Toistaiseksi edustan kuitenkin kantaa, jonka mukaan mikään ei voi korvata perinteisiä keittokirjoja, omia reseptikansioita, kattiloita ja maustepurkkirivejä kontekstina, jossa ruoka hurmaa laittajansa.

Toki Valion ja Finfoodin kaltaiset reseptihakupalvelut - yksittäisten ihmisten blogeja unohtamatta - ovat hyödyllisiä silloin, kun etsii inspiraatiota ja uusia tapoja valmistaa vaikkapa juuri metsästä löytämiään sieniä. Mutta muutoin ruokakulttuuri noudattaa ihmisten mielissä perinteistä linjaa.

Ehkä neuleblogien ylenpalttinen suosio perustuukin kontekstin sitomattomuuteen ja harrastuksen ubiikkiuteen: käsitöiden ammattilaiset kun pyöräyttävät maailmaan uuden vaatekappaleen vaikka odottaessaan bussia pysäkillä. Blogit puolestaan tarjoavat faktatiedon, ideat ja sosiaalisen verkoston.

Ilmeisesti IJKL:n blogiartikkelimme ansiosta sähköpostiini tipahti Sue Godarilta kutsu kirjaan Consumer Generated Content: Utilizing Web 2.0 Technologies and Applications (IGI Global, 2008). "The book focuses on Web 2.0 as a significant shift in control of marketing information. This is an issue that has been heavily covered in the popular press, but relatively overlooked in academic research and our book seeks to fill this gap."

Blogien tutkijoille suosittelen myös kansainvälistä konferenssia Second International Conference on Weblogs and Social Media. Artikkeleiden deadline on 3.12. Itse taidan omistautua valmiiden pöytälaatikkotekstieni saattamiseen julkaisukuntoon asti, sekä tietenkin johdanto-osion kirjoittamiseen. Seattlen matka ei tässä yhteydessä houkuttele, mutta tapahtuma on hyvä painaa mieleen.

Yhteisöähky ja palvelukrapula

HS:n Internetin kirjeenvaihtaja -palstalla Miska Rantanen kirjoittaa monelle tutusta ilmiöstä, yhteisöllisyysähkyn uhkasta koko ajan yleistyvien verkostoitumispalvelujen suossa.

Kunpa kyse olisikin vain uudemmista yhteisösaiteista. Unohtaa ei sovi niitä ikiaikaisia palveluja, joihin itse kukin on rekisteröitynyt jo webin alkuhämärissä ja yrittää nyt selviytyä kahdeksaankymmeneen eri alaidentiteettiin jakautuneen minänsä kanssa.

Minulla on hyvä muisti, mutta jossain vaiheessa valikoima kasvoi mittoihin, joista ei ilman ulkopuolista apua selviä: yliopisto ja intra, Hotmail, Skype, tutkimusprojektin blogi, henkilökohtaiset blogit, muiden blogit, Blogilista, kolme varasähköpostitiliä (hetkinen, mitkä ne olivat?) SocialText, LinkedIn, tutkittavat ja havainnoitavat virtuaaliyhteisöt, Veikkaus, Unibet, pankkipalvelut, kirjakerhot, Suomi24, Plussa, CertusGames, Hattrick, Amazon, Ariman, CdOn, Yle Urheilun keskustelufoorumi. Käytöstä pois jääneet ja jo unohtuneet saitit kasvattaisivat listasta loputtoman.

Järjestelmälliseen luonteeseeni kuuluu, että kun kotiin hankitaan uutta tavaraa - esimerkiksi uusi huonekalu tai astia - toisesta päästä kannetaan jotakin vanhaa pihalle. Tämä hävityksen periaate herättää enimmäkseen kunnioitusta, paitsi niissä, joiden omaisuus on vaarassa. Ihmettelen kuitenkin, ettei periaate toistu virtuaalimaailmassa. Vain harva palvelu tarjoaa mahdollisuuden itsensä deletointiin. Vähälle käytölle jääneet vain "hiipuvat pois".

Ehkä juuri siksi ihmisten on erityisen tarkkaan punnittava, mihin he jaksavat lähteä mukaan. 00-luvun jälkipuoliskolla syyksi tuskin enää riittää pelkkä uteliaisuus ja nk. kun se nyt oli siellä.

Jo vanhat sosiologian klassikot opettavat, että ihminen voi pitää yllä vain rajallisen määrän merkityksellisiä yhteisösuhteita. Yhtä lailla rajallinen on keinovalikoima näiden suhteiden hoitamiseen: ei ole välttämätöntä eikä tarkoituksenmukaista soveltaa maksimaalista määrää eri kommunikointiteknologioita. Tarpeet ratkaisevat, vaikka se teknofriikeiltä yhä unohtuu.

Hesarin juttu päättyy kolikon kääntöpuoleen, yksityisyyden kaipuuseen:

"Kaikki eivät myöskään ole vakuuttuneita siitä, että esimerkiksi Facebookille annetut tiedot pysyvät salassa. Poliittisen tai uskonnollisen vakaumuksen tunnustaminen voi kaduttaa jälkeenpäin. Yksityisyydestä verkossa voi tulla kohta yhtä kysytty ylellisyystuote kuin hiljaisuudesta suurkaupungissa."

Mikä se Googlen tulevaisuuden skenaario olikaan The Economistin mukaan - käyttäjien potilastietojen tallentaminen?

Tietoa suolaiseen hintaan

Sain sähköpostiini ilmoituksen Tietopäivistä (eri asia kuin jokasyksyinen tiedon tutkijoiden Tietofoorumi), joka lienee hyvä verkottumispaikka kaikille löysää rahaa omaaville organisaatioille. 900 euron maksaminen sisällöstä, joka ainakin lähtökohdiltaan ammentaa avoimen webin ja sosiaalisen median aikaansaamasta organisaatiomurroksesta, kuulostaa yhtä järkevältä kuin hiekkatuotteiden vienti Saharaan.

Lisäksi on muistettava, että useimmat puhujat ovat tuttuja muista yhteyksistä. Siispä ei kiitos tällä kertaa.

Tuoreimpana "virtauskokemuksena" voidaan pitää sitä, että olen saman viikon aikana törmännyt kolmessa eri asiayhteydessä Yritys 2.0:aan, joten linkitettäköön se samalla tännekin.

Kiikutin Iberian konferenssien aikaiset muistiinpanoni eilen vahingossa työhuoneelle, joten tekosyvällistä pohdintaa tieteellisen tutkimuksen tilasta on luvassa myöhemmin, viimeistään sunnuntain kalamarkkinoiden ja erinäisten hakemusten kirjoittamisen jälkeen.

Jo nyt voidaan kuitenkin paljastaa, että akateemisesti noteerattavia julkaisuja - valitettavasti - pystyy vieläkin tuottamaan samalla kaavalla: myöhäiskeski-ikäisellä Internetin ihmemaailman yleisellä hämmästelyllä (voi vitsi, toisilleen tuntemattomat ihmiset voi niinku rakentaa heikkoja linkkejä?!) ja raapustamalla paperille sekalaisia havaintoja siitä, mitä tämä kaikki saattaisi merkitä organisaatioille. Rajaamisen perusteet 1, 2 ja 3 eivät kuulu kaikkien tieteenalojen perussivistykseen, eivät kyllä omaanikaan.

Tiedon eri lajit ovat Nonakaa seuraamalla menneet täysin sekaisin ja SECI-mallin aikaiset väärinkäsitykset ovat vuosien saatossa tuhatkertaistuneet käytössä. Kuinka virtuaalimaailman tutkijat voivatkaan ajaa itseänsä nurkkaan: yksi väittää, että kirjoitettu tieto on yksinomaan ekplisiittistä (olisihan se, jos minäkin näpyttelisin tänne blogiini sisältöä tyyliin 010101110000001011111 - kieli onneksi välittää enemmän kuin joukon peräkkäisiä merkkejä), ja toinen tarkastelee tacit -tiedon välittymistä online -ympäristössä ottamatta mitään kantaa siihen, mitä kyseisellä tiedolla tarkoitetaan.

Teknisorientoituneempi konferenssiväki puolestaan piirtelee salin seinille asti leviäviä laatikoita, nuolia ja ympyröitä, jotka heidän mielestään merkitsevät yhdessä jotakin, mutta tarkemmin tiedusteltaessa kirjoittajat toivovat, että mallia voitaisiin ehkä tulevaisuudessa "hyödyntää teollisissa organisaatioissa".

Missä se tutkimus oli?

Jotta teksti ei menisi täysin kyyniseksi, todettakoon, että matka sujui flunssa poislukien hyvin. Varsinkin PRO-VEn sujuvat järjestelyt ja rento ilmapiiri ansaitsevat erityismaininnan.

Lomaa yliopistosta

Tarkoitus oli niputtaa jatko-opinnot elokuun aikana. Tavoitetta ei tarkalleen saavutettu (37/40), koska muka-analyyttinen essee neljästä eri case -artikkelista (virtuaaliyhteisöt ja laadulliseen lähestymistapaan nojaava single case study) on levinnyt kuin pullataikina - lähteineen 19 sivua, ja kokoamani kahdeksan eri kohdan analyysikehikosta on läpikäyty vasta puolet.

Esseen tekeminen on jälleen kerran ollut mielenkiintoista, mutta sen laatija kärsii samasta vaivasta kuin moni analysoitava artikkeli: monimutkaisuutta tulisi karsia lukijalle ymmärrettävään muotoon, ja ennen kaikkea luopua kaiken mahdollisen ahnehtimisesta yhteen paperiin.

Krooninen kyllästyminen yliopistomaailman näennäiseen vapauteen ja huolettomuuteen - samalla kun aistit täyttää jatkuvasti korviin vyöryvä sisäisten nokittelujen, nimitysten ja typerien byrokratiapelien broilerikanala - on tehnyt pian käynnistyvästä Iberian konferenssirupeamasta erityisen houkuttelevan. Lähtö toki on vasta tiistain vastaisena yönä, mutta viikonloppuna on syytä harjoitella 10-vuotisen LTY-rupeaman muistojuhlan merkeissä.

Aito sarkastikko huomauttaisi tähän, että allekirjoittaneen tuurilla konferenssiosallistujien joukosta kantautuu korkeintaan akateemista egokeskeistä jupinaa ja muita hyödyttömän puuhastelun ilmentymiä. Onkin syytä harjoittaa tahatonta kvantifiointia ja vakioveikkausta: herääkö keskustelua 1) nollan puheenvuoron x) 1-2 puheenvuoron vai 2) kahden tai useamman puheenvuoron verran?

Tänään edesmenneen Michael Jacksonin muiston kunnioittamiseksi voittaja saa ilmaisen oluen.

ECKM:n ja PRO-VE:n esitysajat eivät tietenkään ole pitkiä ja olosuhteet ulkotilassa ovat luultavasti luonnonvastaiset (+30), mutta uskon ehtiväni välittämään yleisölle edes jotain siitä maailmasta, jossa johdolle laadittu kysely ei ole synonyymi sosiaalisen median yrityssovellusten ja niiden toimintaedellytysten tutkimukselle. (Kts. esim. McKinseyn raportit tai Gilbane Group, niin huomaatte, mitä tarkoitan.)

Palaan kartalle parin viikon kuluttua useita lentokenttiä viisaampana.

Yritysblogimaailmassa kello on kaksi lyönyt ja kaikki ennallaan

Taloussanomat kirjoittaa yritysbloggaamisesta vanhat realiteetit silmillä. Vain pieni osa blogeista vaikuttaa kuluttajan käyttäytymiseen, blogi auttaa pieniä firmoja saamaan näkyvyyttä ja suuryritykset saavat lisää vapautta viestintäänsä.

Kuten tiedettyä, epävirallisistakin asioista on tämän kanavan välityksellä helppo kommunikoida. Ehkä siksi suurinta kiinnostusta herättävät nk. ylimmän johdon blogit. Toinen merkittävä alalaji ovat vertaisryhmäblogit, joille on kysyntää paitsi liike-elämässä myös tutkijoiden ja opiskelijoiden parissa - oikeastaan missä tahansa, jossa ihmiset kokevat ajatusten, tuen ja informaation vaihtamisen arvokkaaksi.

Koska kuvittelen saavani jatko-opinnot kokoon elokuun aikana, laadin metodiopinnot täydentävää esseetä aiheesta "Writing good case studies". Tehtävänasettelu on retorinen. Vastausta ei edes haluttu, koska kysymys on mahdoton.

Käsi sydämelle, kuinka monta hyvää akateemista tutkimusraporttia virtuaaliyhteisöistä olet lukenut?

En tiedä, onko aiheen tuoreus itsessään kaiken kumoava selitys artikkeleiden luokattomuudelle. Oman talomme julkaisut ovat tietenkin loistavia ;), mutta ulkomaailmassa helmiä on harvassa. Osa ei vaivaudu puhumaan eksplisiittisesti virtuaaliyhteisöistä, vaikka asiasisältö on sama. Kovatasoisessa Organization Science -lehdessä julkaistu Jeppesen & Fredriksen -case lukeutuu tähän puolianonyymien helmien ryhmään. (Uskon, että valittu strategia on erittäin kannatettava - toivottavasti olen muistanut aiemmin kirjoittaa siitä, millaista kupla-aikakauden taakkaa termi 'virtuaaliyhteisö' yhä kantaa).

Webin uusi aika ei ole julkaisujen tilannetta juuri helpottanut. Akateemisessa koneistossa pääsee nykyään pinnalle pelkästään kertomalla, mitä wikit ovat teknisesti (varjelkoon). Blogitutkimus taas edustaa manageriaalista keittokirjallisuutta, ja business -yhteisöistä on vuosikaudet tuotettu "sisältöä" ilman dataa valmis lopputulos päässä.

Jos jonkinlainen aineisto kootaan, se ohitetaan tarvittaessa, mikäli yhteisöjen jäsenet - nuo mokomat - eivät ole samaa mieltä tutkijoiden tai konsulttien ennakko-oletusten kanssa.

Mutta ehkä se järki löytyy sitten keväämmällä.

Kahta tiede ei vaihda: hierarkiaa ja julkaisukoneistoa

Lehtikatsaus jatkuu. Elokuun MikroBitti tarjoaa mainion yleisartikkelin aiheesta Wiki on vallannut maailman. Ainakin kaksi sen pointeista vaatii lähempää tarkastelua.

"Monissa yrityksissä on huomattu, että firman sisäinen wiki on edullinen, tehokas ja toimiva tapa kerätä yhteen työyhteisön kollektiivinen tietopääoma ja tuoda se kaikkien työntekijöiden saataville." Periaatteessa hyvin kaunis ajatus, ja jos nyt ei vielä tv:stä tuttu, niin ainakin useista ppt-esityksistä ja manageriaalisista seminaari-iltapäivistä. Kun aihetta on kevään ja kesän mittaan omissakin julkaisuissa pyöritelty, niin organisaatiot ovat heräämässä wikien vaivattomuuteen ja hyvä niin, ainakin jos ne kuuluisat edellytykset ovat kunnossa.

Työyhteisön kollektiivinen tietopääoma ei kuitenkaan ole sellaisenaan siirrettävissä wikeihin eikä minkään tietyn online -alustan varaan. Sinänsä näppärä tiedon ja informaation varasto ei koskaan voi olla muuta kuin tietopääoman jäävuoren huippu - vaikkakin hyvin tärkeä ja terävä sellainen.

Vaikka töitä tekisi joukko putkiaivoja (tai pitäisikö sanoa tutkiaivoja), heidän ajatteluaan ja toimintaansa ohjaavat mallit, oletukset, rituaalit, merkitykset ja tarinat ovat hyvin rajoitetussa määrin puettavissa eksplisiittiseen muotoon. ("Kunpa organisaatiot tietäisivät, mitä ne tietävät.") Wikit eivät ole paikkoja analysoida esimerkiksi ammattikunnan slangia tai ihmisten erilaisia tapoja tehdä työtään; nämä asiat opitaan tapaamisissa, kahvihuoneissa ja illanvietoissa. Sisäisestä wikistä taas haetaan ajantasaista faktuaalista informaatiota ja kumuloidaan sitä. Molempia tiedon lajeja tarvitaan, ennen kuin mitään aidosti kollektiivista voi syntyä.

Valtaosa arvokkaasta tutkimuksesta jää vajaakäyttöön, kun tulokset eivät ole laajasti, järkevästi ja helposti saatavilla. Internet on mitä sopivin jakeluväline myös tieteellisille julkaisuille ja wiki hyvä alusta tieteelliseen yhteistyöhön.

Väite on helppo allekirjoittaa, mutta kuten on tullut blogin välityksellä todettua, julkaisemisen avoimuutta kannattaa lähteä ajamaan vasta väitöskirjavaiheen jälkeen. Opinnäytteisiin liittyviä murheellisia tarinoita on nykyiselläänkin liikaa: kesken kaiken varastettuja aiheita, ostettuja ja teetettyjä töitä, prosessissa olevista artikkeleista toisaalle saksittuja osuuksia (nk. keskenmenneet julkaisut). En hahmota, millä tavoin avoin ympäristö auttaisi eliminoimaan mainitut ongelmat. Hieman toisenlaisen luonteen ne ehkä saisivat.

Näkisin toki mielelläni, että vanhemman sukupolven harjoittamat järjettömän jäykät ja hitaat julkaisuprosessit (joiden tuotoksena syntyneitä artikkeleita kukaan ei lue, etenkin kun ne ovat kaupan päälle kalliita, mahdottomia tavoittaa tai molempia) rusennettaisiin joustavampaan nettimuottiin. Nykyisellään kun jo artikkelin sujuva eteenpäinlähettäminen konferenssin sivuilla on lähes mahdoton tehtävä, ja yhteydenpito välimerellisiä aikatauluja noudattaviin editoreihin hoidetaan sähköpostilla, jotka ehkä menevät perille ja luetaan, tai sitten ei.

Kokonaan toinen tarina ovat yksittäiset tutkimushankkeet ja esimerkiksi yliopistojen ja yritysten yhteistyö projekteissa. Näiden viritysten "wikittämiseksi" ei pitäisi olla enää mitään esteitä.

Pelastakaa projektisihteerit!

Media mietityttää mediaa

Loma dublinilaisine pubeineen ja turkulaismaisemineen on vietetty. Tällä välin Suomen Kuvalehdessä (20.7.2007) on kolumnisoitu mm. median ja Internetin suhteesta.

Muistaakseni SK:n kirjoittaja totesi kolumnissaan, että merkittävä osa verkon sisällöstä ja aiheista ammennetaan perinteisestä mediasta. (Tyyppiesimerkkinä vaikkapa blogijaaritukseni.) Toisaalta olisi perin kummallista, jos niin ei tehtäisi. Elämmeköhän vieläkin vuosikymmentä, jossa pää selittää Internetin luonnolliseksi osaksi sosiaalista arkea ja samaan aikaan vasen käsi kuvittelee netin leijuvan kaikesta muusta irrallaan?

Tekstissä myös nähtiin aikakauslehtien olevan murroksessa heikoimmilla. En ole aiheen asiantuntija, mutta joskus tätä pinnistelyä on suorastaan tuskallista seurata. Esimerkiksi yleisaikakauslehtien sinänsä fiksua lukijakuntaa houkutellaan keltaisen nesteen painotuotteiden ja 80-luvun lopun paikallisradioiden tasoisella sisällöllä: "Oletko rikas, rakas, köyhä vai rehellinen?" "Onko sinulla mielipide jostain asiasta? Kerro se meille."

Viimeisimpänä tuore Apu kertoo uudistavansa verkkosisältöään. Kolme vuotta todetaan netissä niin pitkäksi ajaksi, että on aika tehdä jotain. Epäselväksi jää, onko tämä kenties muutoksen syy. Ideoita toivotaan lukijoilta.

Yleisaikakauslehtien sivuille ihmisillä ei juuri ole asiaa - ilmeisesti motivaatio puuttuu. Pienempiä lukijayhteisöjä niihinkin voi toki muodostua.

Erikoisalojen julkaisut ja harrastuslehdet ovat tapaus erikseen. Ne pitävät sisällään myös tiedettyjä ja tutkittuja tähtiä, kuten Vauva-lehden keskustelupalsta; sen menestyksen eväitä on hyvä yrittää ymmärtää, vaikka Suomen kokoiseen maahan ei monia suosittuja lehtisaitteja mahtuisikaan. Jos pitäisi valita, nostaisin eri tekijöistä ylimmäksi vetoavuuden: aihe ja elämänalue, joka herättää inhimillisiä tunteita, on pomminvarma tapaus.

Sääli- ja sympatiapisteet eri aikakauslehtien toimituskunta toki saa, sillä pitkällisen perhelehtitaustan omaavana päätoimittajana muistan, millaista on olla kymmenvuotias ja odottaa kaksi kuukautta, että joku lähettäisi edes yhden kirjeen pienimuotoiseen yleisönosastooni.

Värikkäimpiä keskusteluja aiheuttivat tuolloin, 20 vuotta sitten, lennokkaat palstalanseeraukseni Lihavien vastustuskampanja ja Tupakoinnin vastustuskampanja. Toisaalta ne olivat aikaansa edellä ja kelpaisivat mainiosti Aholle tai Hyssälälle.

Julkaisin iloisena myös kaukaa maapallon toiselta laidalta kantautuneen lukijakirjeen "Aloittakaa moralistien vastustuskampanja", vaikka en sen sisältöä ymmärtänytkään.

Vaihtoehtoina netti tai ostolakko?

Vanha kansa ei suvainnut kiroilua sunnuntaisin, mutta he eivät hakeneetkaan ajatuksilleen inspiraatiota Helsingin Sanomista.

Päivän HS esittelee Ruotsinpyhtään kirkonkylän elämänmenoa. Kylässä toimii 60-luvun aikaisessa hengessä vanha huoltoasema, jonka kahvioon väki kokoontuu aamusta alkaen. Eräs kanta-asiakkaisiin lukeutuva rouva pahoittelee, että vastaavia paikkoja ei tienvarsilta enää löydä, vaan lähes kaikki asemat on ahdettu valmiiseen ABC-muottiin samoine ruokineen ja palveluineen.

En ole tullut käyneeksi Ruotsinpyhtäällä, mutta vastaavia tunnelmia herätti jo viimekesäinen visiitti Turun saaristossa Iniön kyläkaupassa. Mikä on tuhonnut lähikaupat, yrittäjät ja persoonallisuuden kunnioittamisen?

Ainoa paikka, jossa kuluttajalla on vielä runsaasti eri vaihtoehtoja, lienee netti. Verkko-ostamisen vaihtoehtoisuus piilee sen marginaalisuudessa, ja sama toisinpäin - esimerkkinä päivän Hesarissa mainitut "lolivaatteet", joita ompelutaidoton harrastaja voi verkon välityksellä ostaa ammattitaitoisemmalta tekijältä.

Perjantain Digitodayn uutiskolumni esittelee, kuinka Verkkokauppa.com :in tuotteita voi jatkossa ostaa räätälöitynä, siis ulkonäöltään asiakkaan toiveiden mukaan tuunattuna. (Miten minulla on tunne, että personoiduista tuotteista piti tulla netin arkipäivää jo IT-kuplan aikoihin?)

Tietenkin verkkokaupankäynnissä ovat edustettuina myös ei-niin-marginaaliset massat kuten Amazon, mutta eiköhän ostopäätös tällöinkin kohdistu enimmäkseen tuotteisiin, jotka reaalimaailmassa ovat kiven alla tai ylenpalttisen kalliita. Tässä mielessä verkkokaupat muistuttavat etäisesti virtuaaliyhteisöjä: suosittu bulkkipalvelu kerää runsaasti satunnaisia käyttäjiä, mutta lähimpänä ihmisten sydäntä ovat pienet niche -ryhmät.

Nämä turvalliset saarekkeet ovat reaalimaailmasta katoamassa.

En tiedä, onko virtuaalitodellisuus pian ainoa paikka, jossa voi välttyä katselemasta esimerkiksi giganttisia kauppakeskuksia, typeränä ympäriinsä säntäileviä asiakkaita, niitä surullisen kuuluisia ABC-asemia tai vihreitä kortteja. "Jätä aivosi S-narikkaan - bonukset kotiin" -malli leviää leviämistään, kunnes laskee kaiken allensa.

En myöskään tiedä kumpi on irvokkaampaa, vanhalla työväenaatteella ratsastaminen ja sen suruton kytkeminen amerikkalaiseen ketjumalliseen tehokkuusmammuttiin, vaiko se yleinen kritiikittömyys ja välinpitämättömyys, joka ihmisiä vaivaa suhteessa koko kuluttamisen tarpeellisuuteen (ostetaan vain siksi, kun sitä jotain nyt sieltä sai).

Lähes yksinomaan ruoalle ja juomalle omistautuneena kuluttajana olen huolissani siitä, mitä kahviloille, ruokaravintoloille ja vanhan ajan kaljakuppiloille tapahtuu vihreänsinertävän tsunamin pyyhkäistessä yli koko valtakunnan. Mistäköhän löytyisi pienyrittäjät, naiset ja aidon palvelun tunnustava työväenaate, joka muistaisi näitä viimeisiä ahertajia?

Kaikkea idylliä kun ei ole mahdollista eikä tarpeellista siirtää virtuaalimaailmaan.

Casetutkimus a la "se nyt vain oli siinä"

Koska kaikki ovat jo lukeneet Staket, Yinit ja Eisenhardtit, kävin vaihtelun vuoksi läpi Darke et al. (1998) artikkelin casetutkimuksen ongelmakohdista. Kirjoittajien tausta on informaatiojärjestelmäpuolella. Erityisesti rivien välistä paistavat tietoteknologian vaikutukset organisaatioissa sekä teknologian ja organisaatiokontekstin välinen vuorovaikutus.

Löydös oli mielenkiintoinen ja vahingossa ajankohtainen, koska wikien käyttöönottoa käsittelevä artikkelimme on rakennettu sosioteknisen näkökulman ympärille. Tietojohtamisessa tällä viitataan teknologian ja ympäröivän organisaation välisiin monimutkaisiin kytköksiin. Osaansa näyttelevät niin yhteisöt, kulttuuri kuin kyvykkäät yksilötkin.

Konkreettisesti hyödyllistä artikkelissa oli tämän kytkeminen tutkimuksen strategiaan. Caselähestymistapa todettiin erityisen soveltuvaksi IT-lähtöisten innovaatioiden vaikutusten tutkimiseen luonnollisessa ympäristössään. Yritysten näkökulmasta näitä teknologian tukemia innovaatioita ovat esimerkiksi ulkoiset ja sisäiset online -yhteisöt ja näitä tukevat viestintäkanavat - päällimmäisenä tällä hetkellä blogit ja wikit, joista (viestinnän alaa ehkä lukuunottamatta) on akateemista tutkimusta yhtä runsaasti kuin lunta heinäkuussa.

Käytännössä aiemman tutkimuksen puuttuminen ei vielä oikeuta tutkimuksen tekemistä, eikä varsinkaan epäsystemaattista otantaa, jonka kanssa monet opinnäytteen tekijät painivat. Se aineisto siis otetaan mikä saadaan, vaikka tämä ei viralliseksi perusteluksi tutkimuksen johdantoon kelpaakaan. On löydettävä jokin yhteinen nimittäjä - esimerkiksi alallaan innovatiiviset organisaatiot ja niiden avainhenkilöt, championit eli herkkusienet. Lievät asymmetriat tapausten välillä taas voidaan kiertää nostamalla niitä yhdistävä keskustelu niin korkealle tasolle, että päästään raamatullisille valkeuden ja pimeyden rajamaille ja paratiisinaikaisiin sukulaisuussuhteisiin.

Varsinaisesti ryhdyin lukemaan case study -pinkkaa läpi laatiakseni opintosuorituksen arvoisen esseen siitä, miten tutkimus pitäisi raportoida. Näillä eväillä kysymykseen vastaaminen ei hyvältä näytä. Darke et al. esimerkiksi toteavat: "Noudata oman tieteenalasi casetutkimuksen rakennetta" ja "Kirjoita kiinnostavasti". Mikäpä tässä on opetellessa.

Ei tietenkään ole erityisen mieltäylentävää ryhtyä harjoittamaan casetutkimuksen perusteita siinä vaiheessa kun kahdesta eri case-firmasta kerätty aineistonpalanen on purettu viideksi eri julkaisuksi. Maito läikkyi jo. Tai sitten parempi myöhään kuin joskus sen jälkeen.

Yhteisöjä, palveluja ja vaaleanpunaisia norsuja

Mitä lähemmäksi päädyn väitöskirjan johdannon kirjoittamishetkeä (ja virallisen kesäloman alkua), sitä vaikeammaksi käy esimerkiksi Tietoviikosta bongattavien analyytikkokolumnien ymmärtäminen.

Miksi monenkäyttäjän palvelu on Web.hevon2 -maailmassa automaattisesti yhteisö? Mitä yhteisöllistä on omien pääntuotosten lataamisessa verkkoon ehkä kenties jonkun nähtäville? Vanhan viisauden mukaan yhteisöt ovat jonkin tietyn intressin, ilmiön tai ongelmakokonaisuuden (interest, concern, set of problems) ympärille rakentuneita ryhmiä, joissa ihmiset jakavat keskenään tietoa ja asiantuntemusta (käytäntöyhteisöistä kts. Wenger 1998, Wenger & Snyder, 2002).

Virtuaaliyhteisöjen yleismääritelmä on viimeistä piirtoa myöten sama, mutta siinä huomioidaan myös vuorovaikutuksen välitteisyys, oli sen aste mikä tahansa (Lee et al., 2003, Porter 2004, Rheingold 1993, 2000, Preece, 2000). Yhteisöissä sosiaalinen kanssakäyminen on väistämättä jatkuvaa ja ainakin tietyssä määrin pysyvää, koska ihmiset haluavat oppia ja vaihtaa kokemuksia.

Samaa ei voida sanoa festarikuvien jakamiseen omistautuneista verkkopalveluista.

Analyytikkojen intomieli on suunnaton, kun nämä pseudoyhteisöt laajenevat edelleen mobiilipuolelle, ja - voi riemastus sentään - niiden taustalla on jokin toimiva liiketoimintamalli, esimerkiksi ainahämmästyttävät käyttömaksut tai verkkomainonta, koska juuri mitään muuta eivät aktiivista nettielämää viettävät gurutkaan ole keksineet. Mutta ehkä sitten joskus.

Mainittua gurua tarvittiin esimerkiksi torstain 5.7. Helsingin Sanomissa kertomaan, että Internet ei ole mediataloille uhka, vaan mahdollisuus. Sanomalehdiltä kaivattiin erityisesti taustoittavaa ja asiantuntevaa toimituksellista otetta sen sijaan, että yritettäisiin epätoivoisesti kilpailla uutisvälityksessä netin kanssa, koska se on mahdoton tehtävä. Oliko tässä kenties jotain uutta tai sellaista uutisoinnin arvoista, jota ei olisi viimeisen kymmenen vuoden aikana tiedostettu jokaisessa median muutokseen omistautuneessa tutkimuksessa ja raportissa?

Valtaosa kyseisestä artikkelista tyytyi lopulta pähkäilemään verkkomainonnan volyymilukuja. Tämäkö (mainonnan siirtäminen nettiin) on sitä "uusien" mahdollisuuksien näkemistä ja ymmärtämistä? Saisiko mainosbannereiden olemusta tutkimalla peräti mediainnovaatiogurun manttelin?

Kuin sienisalaattina kermakakussa päivän Suomen Kuvalehden kolumnisti, kirjallisuuskriitikko Kristina Carlson pohtii verkkolehden keskustelupalstan herättämää muka-vuorovaikutteisuutta ja hämmennystä. Jokainen Helsingin Sanomien kriittinen lukija tunnistanee ilmiön: asiakkaita houkutellaan verkkokeskusteluihin jonkinlaisella esikoulun väittelytunnin ja kaupallisen radioaseman aamuohjelman risteytyksellä, vaikkapa esittämällä mainittu kysymys "Miten tyhjennät pääsi kesälomalla?" tai vielä luovempana vaihtoehtona "Pitäisikö oluen/coca-colan/sipsipussin maksaa vähemmän?"

Carlson osuu kuitenkin hitusen harhaan pohtiessaan, mihin keskusteluttamisella pyritään. Vastaus on tietenkin: ei mihinkään. Jos olosuhteiden pakosta lanseeratulla moderoidulla jälkijättöpalstalla ylipäätään on jokin tarkoitus, se lienee korkeintaan toimittajien työnkuorman vähentäminen ja ihmisten viihdyttäminen. Väkisin väännettyyn tekojournalistiseen sisältöön ei ole tarkoituskaan suhtautua kuin Ervamaan sanaan.

Nettikeskustelujen vertaaminen leikkiveturiin, joka heiluu mutta ei etene minnekään, ei sekään tee oikeutta verkon keskustelukulttuurille. 2000-luvun medialukutaitoon pitäisi kuulua mielipidesampojen ja yleisten oksennuspalstojen erottaminen fokusoiduista, asiakeskeisistä yhteisöistä, joiden keskusteluilla varsin usein on lopputulos ja määränpää, välihuumoria tietenkään unohtamatta.

Sitten viime kirjoittaman olen tahattomasti keksinyt, kuinka sekalaiset virtuaalisia kommunikaatiovälineitä käsittelevät artikkelit liitetään yhteen väitöskirjaksi, ja samalla olen tehnyt pyhän lupauksen olla tästä edespäin haukkumatta omaa opinnäytettäni julkisella paikalla, sillä tähän ei kenelläkään valmistuvaksi aikovalla ole aihetta pyrkiä.

Lisäksi olen valmistellut syksyn konferenssituplamatkaa Iberian niemimaalle, viimeistellyt kyseiset paperit ja draftannut toisesta lehteen tarjottavaa versiota, joka lähtee eteenpäin ensi viikolla. Parhaassa tapauksessa nippuun päätyy kolme lehtiartikkelia ja huonoimmassakin tapauksessa 1-2. Yleistä kehittymistä ei tietenkään sovi unohtaa.

Siinäpä tärkeimmät, sanoisi entinenkin artisti.

Kun tietotekniikasta tuli surffailun synonyymi

Uusimman opiskelijapalautteen mukaan valmistuneet maisterimme antavat runsaasti pyyhkeitä tietotekniikan sivuaineopinnoille. Kursseja pidetään tietoliikennepainotteisina, teknisinä, jäykkinä ja hyödyttöminä.

Etenkään viime mainittu ei mahdu järkeeni, ei vaikka miten päin asiaa ajattelisin. Koska tietoverkkojen alkeiden ymmärtämisestä tuli työnteon kannalta hyödytöntä? Tapahtuiko se siinä vaiheessa, kun isä Internetin osti, minkä seurauksena surffailusta tuli kaiken kansan jokapäiväinen toiminto, jonka suorittamiseen ei tarvita muita kykyjä kuin hiiren heiluttelu?

Minulle yksikään yliopiston kurssi ei tarjonnut yhtä paljon hyötyä ja huvia kuin tietoliikennetekniikka harjoitustyökursseineen, tietoturvallisuuden alkeiden sisäistäminen ja ohjelmistotuotannon paikoin nyrjähtäneeseen maailmankuvaan tutustuminen. Myönnettäköön, että kaksi laajaa ohjelmointikurssia ei juuri oppimista tukenut saati sijoittunut millään lailla muuhun ~35 ov kokonaisuuteen, mutta terveellistä aivojumppaa ne tarjosivat siinä missä aineessamme korkealle arvostettu kahden päivän istuskelu johtamisaiheisilla intensiiviluennoilla ja mukavien jutustelu professoreiden kanssa lounas- ja kahvipöydissä.

Vihaan ajatusmallia, jonka mukaan kaikille yhteisistä rakenteista ja periaatteista ei tarvitsisi tietää mitään, mutta sen sijaan pitäisi käyttää satoja tunteja esimerkiksi jonkin spesifin, jäykän ja järjettömän tietojärjestelmän käytön opetteluun, nimiä mainitsematta. (Nämä ovat juuri niitä ohjelmistotuotannon perversioita - ohjelmoijien tuotokset tanssittavat käyttäjiä, eikä päinvastoin.)

Täysin suljetut, kököt järjestelmät ovat kuolevaa maailmaa ja siihen ajatukseen ihmisiä pitäisi myös kasvattaa. Missä muualla tähän on mahdollisuus, ellei yliopistossa?

Alkuun palatakseni, jäljellä ovat vielä mahdolliset syyt tietotekniikan tappotuomioon. Kykenen yhdeltä istumalta hahmottamaan neljä mahdollista tekijää:

1. Opetus on oikeasti huonoa, mikä ei ole kovin todennäköistä; tietenkin on hyviä opettajia ja heikompia opettajia, mutta se on toinen tarina.

2. Opiskelijoilla on pitkällinen kokemus työelämästä, joten kaikki on heille ennestään tuttua. - Ottaen huomioon millaisia vaikeuksia tietoturvariskien ymmärtäminen, salasanojen säännöllinen vaihtaminen tai vastaaminen oikein kysymykseen "Onko mahdollista lähettää itselleen sähköpostia?" aiheuttaa keskivertomaistereissa, tämä on vielä vähemmän todennäköistä.

3. Opiskelijoilla on pitkällinen kokemus työelämästä, minkä vuoksi he ovat tottuneet siihen, että atk-tuki hoitaa kaikki tietokoneisiin liittyvät asiat heidän puolestaan.

4. Kurssit harjoitustöineen vaativat huomattavasti enemmän panostusta kuin omat kurssimme, minkä vuoksi ne herättävät närästystä ja kyllästymistä, etenkin yhdistettyinä jäykkiin aikatauluihin.

Annan ääneni kahdelle viimeiselle vaihtoehdolle.

Liitettäköön perusasiat siten vaikka osaksi tietotyön tekemisen alkeiskurssia (Basics in Doing Knowledge Work Independently, 4 ECTS), niin sana "tekniikka" ei pääse herättämään vieroksunnan oireita kenessäkään.

Hiljaisia aivastuksia

Tuntemattomastakin ihmisestä voisi oppia paljon piirtämällä käyrän hänen vuosittaisesta blogiaktiivisuudestaan. Karkeasti yleistäen ihmiset jakaantuvat kahteen ryhmään: niihin, jotka valo lamaannuttaa, ja niihin, joita se omituista kyllä tuntuu piristävän.

Minulle tuottoisinta kirjoittamis- ja ajattelukautta ovat alkusyksy ja sydäntalvi. Tällä hetkellä eletään vuoden pahinta aikaa, vaikka allergiatestit eivät kahteenkymmeneen vuoteen ole suostuneet näyttämään punaista.

Jokainen on kuitenkin juuri niin tukossa kuin tuntee olevansa. Ei paljon naurata, kun yhdeksän tuntia nukuttuaan tarvitsee kahden tunnin päiväunet ja nenäliinoja.

Ajoittainen sade on kuitenkin puhdistanut ilmaa, ja virtaa elämään lienee luvassa ensimmäisten ukkosten myötä. Mahtavata! Toivottavasti tämä näkyisi myös kasvavana blogiaktiivisuutena, ellei myrskyillä ja sähkökatkoilla ole mitään sitä vastaan.

Virtuaalisuuden rajat väärässä paikassa

Ainahämärä HICSS -konferenssi on ehtymätön tietolähde, etenkin jos muistaa suhtautua tarjolla olevaan tietoon kriittisesti. Viikon aikana olen lukenut kaksi välipalatekstiä, Swan et al.:n Limits of IT-driven knowledge management initiatives for interactive innovation processes ja Sainsbury & Baskervillen Distrusting online: Social deviance in virtual teamwork.

Swan et al.:n pääargumentti on, ettei teknologialähtöinen KM-näkökulma auta ymmärtämään innovaatioprosesseja, koska ne ovat vuorovaikutteisia (sosiaalisia).

"Supply-driven approaches focus on using IT-based tools to supply knowledge and information which will then, somehow miraculously, be applied and used to develop innovative solutions." Lause ansaitsisi jälkeensä ainakin yhden kannatushymiön.

Artikkeli on vuodelta 2000, jolloin knowledge managementin ensimmäinen aalto oli paria vuotta aiemmin pyyhkäissyt yli koko universumin ja saanut kaikki vähänkin omilla jaloillaan seisovat firmapamput vakuuttumaan informaation vaivattoman keräämisen, tallentamisen, prosessoinnin ja jakelun tarjoamista ainutkertaisista mahdollisuuksista. Mainittu informaation repiminen ihmisistä tietojärjestelmiin osoittautui sittemmin paitsi vaikeaksi ja kalliiksi, myös varsin hedelmättömäksi monilla niistä alueista, joilla siihen liitettiin suurimmat lupaukset.

Kirjoittajat rinnastavat tiedon informaatioon toteamalla, että tietämys, kyvyt tai osaaminen ovat enemmän kuin "ämpärillinen tietoa", jolla kukaan ei välttämättä tee mitään. Termeistä riippumatta he ovat tietysti aivan oikeassa.

Yllättävää artikkelissa on rivien välissä havaittava kaukokaipuu fyysisiin työyhteisöihin, sillä hajautuneiden ja virtuaalisten organisaatioiden todetaan menettävän paljon innovaatiopotentiaalistaan. Väitteessä voi olla hyvinkin perää - toisaalta, kun tilkkutäkin toisesta päästä leikataan metri ja toiseen päähän liitetään kaksi lisää, eikö peitto pidentynyt, vaikka asialla olisivatkin netin keskustelupalstoilla aktiivisesti viihtyvät hölmöläiset?

Yhtäältä yhteisöjen todetaan olevan kasvavassa määrin virtuaalisia, toisaalta virtuaalisuuden nähdään pelkästään rajoittavan. Mahdollisuuksia ei joko tunneta tai niitä ei haluta nähdä. Tämä on sitä rajojen vetämistä väärään paikkaan, jota voisi sokeudeksikin nimittää.

Sainsbury & Ginsburg (2006) syventyvät luottamukseen ihmisten välisestä näkökulmasta. Laittaessaan päähänsä Mayer-lasit he sivuuttavat onnellisesti kaikki muut luottamuksen muodot, joilla voisi olla jotain tekemistä virtuaalimaailman kanssa. Sinänsä rajaus interpersonaaliseen luottamukseen on toki mahdollista.

Paitsi että kirjoittajat sekoittavat epäluottamuksen ja luottamuksen puuttumisen käsitteenä, heillä on erikoisia pyrkimyksiä rinnastaa anonymiteetti epäluotettavuuteen silloinkin, kun anonymiteettiin ei liity yksilön kannalta minkäänmoista riskiä. Anonyymin yhteisön jäsenet (kirjoittajat käyttävät esimerkkinä nettipeliä) ovat siis automaattisesti epäluotettavia riippumatta siitä, missä ympäristössä ja miten he käytännössä toimivat?

Artikkeli on puhtaasti analyyttinen, mihin nähden pääväittämät ovat kohtuullisen rohkeita: ihmiset käyttäytyvät verkossa eri tavalla kuin kasvokkaisessa ympäristössä eli toimivat epäluotettavasti. Tästä seuraa, että luottamuksen puuttuminen on virtuaalisuudelle täysin luonteenomaista - tarkastelukohteena siis tiimit.

Ensimmäinen väite on täysin nieltävissä, ainakin jos tutkimuksen kohteena on Pasi Kiviojan MikroBitissä 5/2007 mainitsemia oksennusalustoja eli kaikille avoimia, anonyymeja keskusteluryhmiä. Mutta en tiedä, mitä tekemistä niillä on virtuaalitiimien kanssa.

Kaikki lähtee kontekstista ja yksilöistä: siinä missä yhtä ei kiinnosta mikään, toinen haluaisi oikeasti saada työt tehtyä. Ne jotka tekevät (tai ilmaisevat halukkuutensa tehdä), saavat luottamusta osakseen, oli kommunikaatiovälineenä sitten seitsemännen kerroksen neuvotteluhuone, sähköposti, messenger tai wiki.

On melko paksua väittää, että online-media aiheuttaisi automaattisesti ihmisille jonkin pakonomaisen jalannosto- ja kusipäisyyskohtauksen.

Ovelaa

Rekisteröidyin eilen Owelaan. Se on VTT:n tuore verkkolaboratorio, jossa voidaan testata "eriasteisten ideoiden, skenaarioiden ja prototyyppien hyväksyttävyyttä käyttäjien keskuudessa sosiaalisen median keinoin. Owelassa kuka tahansa voi antaa ideoitaan testattaviksi ja yhteisön edelleen jalostettaviksi. Owela on uudenlainen tutkijoiden, kehittäjien ja käyttäjien kohtaamispaikka verkossa."

Periaatteena ovat jälleen avoimuus ja vapaaehtoisuus. Toivottavasti jo pikapuoliin näemme vastaavia esimerkkejä yritysten ja yliopistojen yhteistyöstä eri alojen tutkimusprojekteissa. Miksi jakaa 2000-luvun tietoa 1800-luvun keinoin?

Kaappihumanismia innovaatiokeskusteluun

Tieteenalojen stereotypiat eivät aina toteudu käytännössä. Myös liiketaloustieteessä lillrank-himaslaista tehokkuus- ja tuottavuusajattelua saatetaan vierastaa siinä määrin, että cv:mme on pikaisesti syytä varustaa lisämääreellä kaappihumanisti.

Tuoreessa Suomen Kuvalehdessä (20.4.) otetaan kantaa rehellisesti ilman etuliitettä. Innovaatiohuuma unohdettava -puheenvuorossa kuvataiteilija Antti Majava pyrkii avaamaan lukijoiden silmiä katsomaan pidemmälle kuin putken päässä odottaviin maksimoituihin voittoihin.

"Innovaatio, joka saa miljoonat ihmiset ostamaan arvotonta ja luonnolle haitallista sälää on Himasen raportissa 'rikastuttamista'".

Siispä kaadetaan innovaatiosuppiloon strategioita, investointeja, verkostoyhteistyötä, luottamusta, sopimuksia; kääräistään voitot ja häivytään jälkiä jättämättä. Seurausten ymmärtäminen ei sen sijaan sujukaan vain yhden tieteenalan lasit päässä, vaan vaatii kokonaiskuvaa, jota myös holistiseksi kutsutaan.

Majava jatkaa:

"Absoluuttinen tosiasia on, että kaikki maapallon ihmiset eivät voi saavuttaa nykyistä länsimaista elintasoa ja kulutusjuhlaa. Siksi olisi luotava maailmanlaajuisia innovaatioita, jotka pystyvät tarjoamaan sekä heille että meille sellaisia elämänsisältöjä, joiden varaan tulevaisuutta voidaan rakentaa."

Ajatus perustuu tietenkin kaikista megatrendeistä megalomaanisimpaan - ilmastonmuutokseen. Se on varmempi ja pysyvämpi kehityssuunta kuin yhdenkään Piilaakson henki, Aasian kasvavat markkinat tai jäävuorenhuippuyliopistot.

Millä tavoin tutkimukseni tulokset edesauttavat luontoäitiä? Edelleenkään en kykene keksimään mitään muuta kontribuutiota kuin turhan matkustamisen ja liikenteen vähentäminen hyödyntämällä kommunikaatioteknologiaa oikein. Kun myös kuluttava vaikutus huomioidaan, lopputulos on kokonaan toinen tarina.

Netin sohvaperunat

Päivän otsikoiden mukaan tuore tutkimus osoittaa, että vain hyvin pieni osa yhteisöllisten palveluiden käyttäjistä tekee jotain itse.

Mihin tätä tutkimusta oikeastaan tarvittiin, ja oliko sillä jotain uutuusarvoa? Asia on ollut tiedossa jo vuosikymmeniä. Jälleen yhteisöihin liittyvä tutkimus harjoittaa itsetarkoituksellista kvantifiointia, joka ei kerro mitään siitä, millaisia yksilöitä erilaisten käyttäjäroolien taakse kätkeytyy tai mistä tämä yhteisön kovin ydin ammentaa kollektiivisen energiansa.

Jos kriittinen massa ilmiönä kiinnostaa teoreettisessa mielessä, Markus (1987) ja Marwell & Oliver (1993) ovat hyviä peruslähteitä sen ymmärtämiseen.

Luovuutta lukemassa

Innovatiivisuuskeskustelussa ei voi välttyä tarpeelta ymmärtää ihmisten ja organisaatioiden luovuutta.

Junalukemistonani oli kirja, joka lähestulkoon onnistui sulattamaan jäätävän suhtautumiseni aihealueen liikkeenjohdollisiin yleisteoksiin. Kyseessä on tietenkin Jussi T. Kosken "Luova hierre" (2001), joka on paitsi erinomaisen hyvää tekstiä, myös vankka osoitus tekijänsä tietämyksestä ja kyvystä haastaa lukijakin ajattelemaan.

Olen käyttänyt viime aikoina tuhottoman paljon aikaa ja energiaa olosuhteiden parjaamiseen, tuohon kansalliseen perisyntiin. Kirjaa lukemalla voi hyvinkin saada kokkansa käännetyksi tutkijan työn mahdollisuuksiin.

Työtämme tosin rajoittaa jossain määrin Kosken mainitsema kymmenen vuoden sääntö: luovaksi asiantuntijaksi ei tulla hetkessä, vaan tekemällä perusteellinen pohjatyö, ammentamalla ja ahnehtimalla kaikki olennainen oman alan viisaus ja antamalla sille aikaa sulaa ja kehittyä. Sen lisäksi on (kuulemma) luovuuden kannalta hyödyllistä lukea päivittäin ainakin pienen lehtiartikkelin verran Jotain Aivan Muuta.

Tutkijan arkiluovuus näyttäytyy tietoyhteiskunnalle tunnusomaisessa symbolianalyyttisessa työssä. Käsittelemme ja ratkaisemme ongelmia kokoamalla ja jalostamalla symbolimuotoista informaatiota. Olemme siis analyyttisia tai parhaimmillaankin analyyttis-normatiivisia, emme juuri visioi, kuinka asiat voisivat olla (syystä tai toisesta tämä toi jälleen mieleeni eilisen seminaarin).

Luovuuden kannalta olennaista olisi pyrkiä kohti synteesejä, irti kapeasta katsantokannasta. Edellä mainittu 10 vuoden sääntö tosin asettaa eräitä reunaehtoja, samoin kuin väitöskirjojen valmiiksisaattamiselle asetetut aikarajat. Kuten todettua, väittelijät eivät "valmistu" tutkijoiksi, vaan he saavat vasta oikeuden päästä harjoittelemaan.

Käytännössä näitä synteesejä tuotetaan Kosken mukaan vasta kypsässä iässä eli emeritusvaiheessa.

Tarkalleen naulan kannassa Koski on referoidessaan sivulla 52 Kit Sims Taylorin (1998) tuloksia tietotyöntekijöiden ajankäytöstä. Vain pieni osa tästä työstä on aidosti uutta luovaa. (Miksi istun tässä päivittämässä blogiani muiden sanomilla asioilla, mene ja tiedä, ehkä se on ensimmäinen askel kohti emeritusvaiheen synteesiä...)

"Mihin symbolianalyytikoiden aika sitten kuluu? Ensiksi, erilaisiin rutiinitöihin joita on vaikea erottaa tietotyöstä. Tietotekniikan kehitys on vähentänyt tietotyöntekijöitä avustavien työntekijöiden määrää. Symbolianalyytikko on yhä useammin itse oma sihteerinsä."

Tämä on ehdotonta faktaa, mutta onko vika tietotekniikan kehityksessä sinänsä, vai organisaatioiden ja yksilöiden itsensä asettamissa (järjettömissä) vaatimuksissa ja kyvyttömyydessä karsia tarpeettomia rutiineja?

Jatkoa:
"Toiseksi, aika kuluu verkostoitumiseen ja projektien eteenpäinviemiseen liittyvään kommunikointiin, josta yhä suurempi osa tapahtuu virtuaalisesti. Kolmanneksi, aika kuluu uuden tiedon tuottamisessa tarvittavan informaation ja jo olemassa olevan tiedon löytämiseen. Neljänneksi, tietotyöntekijän aika kuluu usein jo keksityn uudelleenkeksimiseen."

Aidosti uutta synnyttävä tietotyö on sijalla viisi, ja kuudentena tehtävänä mainitaan vielä työn tuloksista tiedottaminen ja viestiminen.

Tässä kohdassa kuuluisi varmaankin esittää jokin mullistava organisatorinen malli tietotyöntekijän vapauttamisesta aiempaa luovempiin työtapoihin, mutta en kykene kontribuoimaan näin monimutkaiseen aiheeseen, ainakaan niin kauan kuin hiekka väitöskirjan tiimalasissa on valumassa kohti auringonlaskua.

Koski kuitenkin tarjoaa lukijoilleen pohdittavaa mm. listaamalla joukon luovien yksilöiden ominaisuuksia. (En ole vielä ehtinyt lukemisessa organisaatioihin asti, koska oikorata päätti junamatkani kesken.)

Mielenkiintoisin oli epäilemättä luovien ihmisten psykologinen androgyynius, eli he ammentavat sekä miehille että naisille tyypillisistä käyttäytymismalleista. Tämäkin osuu naulan kantaan. Mikään ei lamaannuta yksilön ajattelun ja toiminnan vapautta niin kuin fyysinen ja henkinen orjuus, mukaanlukien sukupuoliset stereotypiat, paitsi tietysti niiden mukaan eläminen.

Toisaalta myös viha rajoittaa, ja itse saisin paljon enemmän aikaan, jos en lamauttaisi omaa luovuuspotentiaalini leipiintymällä toistuvasti erilaisiin perhemalli, IKEA- ja jalkahoitokeskusteluihin.

Luoville yksilöille on tunnusomaista tarve tehdä itse, muuttaa asioita ja vaikuttaa ympäristöönsä. He osaavat seuloa informaation paljoudesta vain sen mistä ovat kiinnostuneita, ja luottavat arjessaan rutiineihin (kuten vanhoissa rääsyissä kulkemiseen päivästä toiseen, koska se säästää energiaa tärkeämpiin asioihin).

Kosken tekstiä lukemalla havaitsin olevani aito osa-aikaluova. Saan paljon ideoita, kirjoitan blogia mielessäni, hahmottelen valmiin musiikkivideon, luonnostelen silmien eteen sarjakuvan, ajattelen sävelinä, päässäni soi mentaalinen radio, joten en kaipaa enkä siedä ulkoista hälyä. Mutta miksi vain ideoin enkä toteuta, blogia ehkä lukuunottamatta? Uskoisin syiden olevan klassisia: varauksettomasti luovat ihmiset luottavat itseensä, kanavoivat energiansa oikeisiin asioihin ja hallitsevat ajankäyttönsä. Ennen kaikkea he ovat toimeliaita ja enimmäkseen kiinnostuneet jostain muusta kuin syömisestä ja kaljan juomisesta.

Leikki ja huumori tuntuvat olevan luovuuden ja innovatiivisuuden verisukulaisia. Suomessa leikinomaista tekemistä karsastetaan, ja yleisesti ihmisten oletetaan noudattavan sovinnaisuuden kaavoja kaikessa, mutta varsinkin työssään. Kollektiivi siis sanelee, kuinka yksilön tulee käyttäytyä. Tämäkö individualistien valtakunta? Luovat yksilöt eivät kuitenkaan suostu yhteisön paineeseen. He määrittelevät itse roolinsa ja tavoitteensa elämässä - myös oman huumorinsa, niin nyrjähtäneeltä kuin se näyttääkin.

Tutkijoille tulisikin määrätä (!) verbaaliakrobatiaa tarvittaessa reseptilääkkeenä: annos Bisquitin pakinoita, nettisarjakuvia tai Alivaltiosihteeri -kirjoja virkistää, parantaa ja antaa uusia ideoita. Olkoonkin, että Bisquit on sovinisti, mutta tämähän vain auttaa sietämään erilaisuutta. Soikeudenmukaisuus taas on sitä, ettei puhuta aivan ympäripyöreitä.

Erään toisen humoristis-sarkastisen kolumnisoijan mukaan suurin osa suomalaisista yrityksistä on käytännössä saanut alkunsa ryyppyreissulle lähteneiden miesten [sic] hilpeistä krapulakeskusteluista. Tämä on linjassa oman vanhan teesini eli krapulahakuisen juomisen kanssa. On kemiallis-fysiologisesti osoitettu, että alkoholin poistuminen elimistöstä synnyttää tilan, jossa arviointi- ja arvostelukyky heikkenee ja typerätkin asiat naurattavat. (Minulla oli ennen tapana lukea sukunimiä puhelinluettelosta.)

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että annamme tilaa lennokkaille ideoille, jotka eivät muuten näkisi päivänvaloa sovinnaisuutta ja ahdasmielisyyttä vilisevässä arjessa.

Kännäyksen metodisena ongelmana on, että innovaatioiden näkökulmasta ideoita on tuotettava paljon, ja toistuva juominen vahingoittaa vakavasti ainoaa pääkoppaamme. Kuinka siis tavoittaa alkoholiton krapula?