Arviointia vai arvostelua?

Näin vuodenvaihteessa mediassa puhuttavat kuluneen vuoden katastrofit ja taloussivujen pääotsikot. Ruohonjuuritasolla keskustelua on (jälleen kerran) käyty siitä, tulisiko koulujen numeroarvostelusta luopua. Monilla ilmiselvästi jo kypsempään ikään ehtineillä on mennyt kokonainen palkokasvien heimo nenään siitä syystä, että numerot ovat selvästi olemassa vain opettajien mukavuudenhalun vuoksi. Ja niillä peruskoulun opettajilla kun on muutenkin NIIN helppoa, pitkät kesälomat, ja vahtimestari kerää heti aamusella enimmät teräaseet oppilailta.

Ehdottaisin näille kitiseville rouville, että jospa kuitenkin opeteltaisiin suhtautumaan niihin numeroihin oikein.

Ensimmäinen ongelma on käsitteiden sekaannus. Siis mikä ihmeen numeroarvostelu? Kyseessähän on arviointi. Tällä asialla ei ole arvostelun kanssa tekemistä sen enempää kuin koulukiusaamisella kiusauksen (esimerkiksi Janssonin kiusauksen tai viimeisen kiusauksen) kanssa.

Toinen ongelma on se, että kukaan ei taaskaan kysy lapsilta ja nuorilta heidän mielipidettään. Haluaisiko Teidän 14-vuotiaanne lähteä kevätjuhlasta kotiin taskussa paperi, johon opettaja on kauniisti tekstannut "Ihan kivasti meni ja asennetta löytyy"?

Numeroarvioinnin peikko tuntuu olevan traumaattisten aikuisten omassa päässä, tuskin kuitenkaan jälkikasvun. Lapset ymmärtävät aina enemmän kuin mitä aikuiset tuntuvat käsittävän. Sen vuoksi he tulevat myös toimeen numeroidensa kanssa, olivatpa ne kuutosia tai kymppejä. Toki numerot edustavat tylyä kvanttimaailmaa, tuota tutkijalle tuttua epäinhimillisyyden suota, mutta samaan aikaan niillä on puolellaan selkeys, ymmärrettävyys, yksiselitteisyys ja vertailtavuus. Enkä puhu nyt keskinäisestä vertailusta, vaan siitä, että lapset opetettaisiin kilvoittelemaan itsensä kanssa tärkeiksi koetuissa asioissa. Se lienee ihan hyödyllinen taito myöhempää elämää ajatellen.

Tässä yhteydessä ei tietenkään voi olla kysymättä, miksi aina pitäisi edetä huonoimpien ehdoilla? Ensin odotellaan, että moniongelmainen Jani-Petteri oppisi lukemaan ja toiset luokalla pyörittelevät sen aikaa peukaloitaan. Myöhemmässä vaiheessa lahjakkaita ja harrastuneisuutta osoittavia pitäisi rangaista heidän hyvistä numeroistaan ja muuttaa ne ympäripyöreäksi sanailuksi, jotta laiskimmat ja tyhmimmät eivät vain sattuisi pahoittamaan mieltään.

Merkillistä, että samaan ilmiöön saattoi törmätä vielä yliopistossakin. Olisin mielelläni ottanut pakollisesta viestinnän kurssista korkeimman mahdollisen arvosanan (5). Mutta varjelkoon, paha on yhden saada mielipiteensä läpi, kun 17 muuta haluaa kurssista numeron sijasta pelkän hyväksymismerkinnän.

Muuan poliitikkoa mukaillakseni, onhan perin selvää, että maisterikoulutukseen hakeutunut ei osaa vielä laittaa isoja alkukirjaimia ja välimerkkejä paikalleen.

Dokumentti virtuaalimanagerista

Eilen 20.12.2005 nähtiin TV1:ssä Suomen Hattrick -yhteisön kauan odottama dokumentti virtuaalisen jalkapallojoukkueen manageri Kukkoahosta alias Eero Hongasta. Eräänlainen virtuaaliyhteisökulttuurin päänavaus on saatu nyt myös Ylen kanavilta ulos.

Valtakunnan lehdistössä ohjelman sisältö oli kenties väärinymmärretty eli kyseessä oli nimenomaan henkilökuva, ei itse pelin esittely. Jokainen pidempään mukana ollut tietänee, että Hattrickin olemus ei olisi puoleen tuntiin mahtunut.

Keskustelufoorumilla ohjelma herätti monenlaisia tuntoja. Enemmistö managereista kiitteli dokumenttia mainioksi, kun taas osan mielestä Hattrick olisi saanut olla enemmän esillä - tai ainakin pelin osoitetta toivottiin mainittavaksi. Käyttäjämääriin ja odotuslistalle ennustettiin "piikkiä" julkisuuden myötä. Tällä hetkellä aktiivisia käyttäjiä on Suomessa noin 26 500. Mielenkiintoista nähdä, millainen vaikutus tulee lopulta olemaan: vuorokauden aikana listalle on ilmestynyt 280 uutta jonottajaa, joista noin 100 voidaan gamemastereiden tietojen perusteella laskea dokumentin innoittamiksi (tilanne siis tätä kirjoitettaessa).

Ohjelmatiedotteissakin esille tullut nuivan ivallinen suhtautuminen peleihin ja pelikulttuuriin kirvoitti joitakin sivuhuomautuksia. Värikkäin keskustelu käytiin odotetusti kohtauksesta, jossa kevysti lavastetun tunnelman vallitessa pariskunta katsoo elokuvaa viinilasillisten äärellä, ja manageri suorittaa toistuvia siirtymiä olohuoneesta tietokoneelle tarkistaakseen HT-ottelutilanteen.

Vaimon närkästys on helppo ymmärtää, mutta toisaalta ymmärrän myös oman talouteni käytäntöjä: lauantai-iltaan klo 21 ei yksinkertaisesti pidä sijoittaa mitään keskittymistä vaativaa toimintaa, ei varsinkaan elokuvia. Manageriuden intensiteetin noustessa tasan sataan prosenttiin on selvää, että iltaan kuuluu HT-live ja korkeintaan viisi piipahdusta elokuvaa vilkaisemaan - ei suinkaan päinvastoin.

Mallia liikenteestä

Huomenna on taas joululiikenteen ensimmäisen aallon aika. Itse siirryn tien päälle aamuyhdeksältä, jolloin tilaa on reilusti, rekkoja lukuunottamatta. Aikaa tulevien pyhien pysähtyneen ankeuden kiroamiseen jää yllin kyllin.

Ajaessaan Suomea ympäri saattaa törmätä (noin kuvaannollisesti) asioihin, jotka muistuttavat olemukseltaan väitöskirjan tekijöitä.

Junat menevät sinusta ohi oikealta tai vasemmalta. Ne kulkevat määrätietoisesti suoraan eteenpäin ja välttävät kaikkia mahdollisia riskejä. Lopussa ne ovat korkeintaan viisi minuuttia myöhässä aikataulusta ja keskimäärin kaikilla oli kivaa.

Rekat paahtavat yötä päivää rajoitin tapissa ja niihin suhtaudutaan hyvin karsaasti. Rekkoihin liittyy huomattavia riskejä - esimerkiksi ohjaajat, rajanylitysjonot ja epäinhimilliset työolosuhteet - mutta loppujen lopuksi ne saavat aikaan paljon enemmän kuin muut.

Hirvet seisoskelevat enimmäkseen paikallaan eikä niillä ole kiire mihinkään, mutta parempien apajien toivossa ne saattavat löntystellä eteenpäin. Hirvet eivät juuri välitä siitä, mitä sinä teet, mutta reagoivat, jos joku sattuu osumaan samalle reviirille.

Jänikset enimmäkseen säntäilevät päämäärättömästi sinne tänne tietämättä, mihin ovat menossa. Jos kohdistat niihin valokeilan, ne säikähtävät ja alkavat poukkoilla siksakkia.

Vaalimainokset liehuvat turuilla ja toreilla ja yrittävät levittää sanomaa. Kukaan ei oikein tiedä mikä niiden tehtävä on, mutta ne voi lähettää edustamaan omaa ideologiaa.

Parantava resepti

Karaistuneilla erämaan wannabe -sankareilla ja muilla pirtsakan ulkoilmaelämän kannattajilla olisi minun kohdallani paljon nauramista. Tähän yhteyteen saattaisivat sopia vertaukset ihmisestä, joka eksyy ladon sisälle (ja niin edelleen). Perjantaina onnistuin vilustumaan sisätiloissa: hytisin kolme ja puoli tuntia tenttivalvonnassa salin ilmastoinnin puhaltaessa täysillä suoraan yläpuolellani. Olen asioinut kyseisessä salissa vasta kahdeksan vuoden ajan, joten en tietenkään voinut pukeutua lämpimästi etukäteen.

Koska kyseessä oli puhdas kylmettyminen, kaivoin muistilokeroistani niin monta kertaa aiemminkin toimineen reseptin ja sovelsin sitä kahteen kertaan, jälleen menestyksellisesti.

Otetaan yhden hengen annos pennepastaa ja keitetään suolavedessä 8 minuuttia. Kattilaan jätetään lopuksi pieni tilkka vettä pohjalle ja sekaan puristetaan yksi reilun kokoinen valkosipulinkynsi. Kattila nostetaan hetkeksi takaisin liedelle ja sekoitetaan. Joukkoon lisätään vielä pari ruokalusikallista tomaattipyrettä, tujaus kämmenpohjassa murskattua kuivattua basilikaa sekä teelusikallinen oliiviöljyä. Sekoitetaan ja nautitaan hartauden vallitessa - onhan kurkkukivun kaikkoaminen enää tuntien kysymys.

Silloin kun flunssat vielä vaivasivat, käytin tätä lounasreseptiä parantamaan pahasti kipeytyneet poskiontelot. Niin, antibioottikuurejahan niihin yleensä lykätään, ainakin jos haluaa sairastua seuraavalla viikolla uudelleen.

Terveellistä joulun odotusta.

Puheenaiheita

Joulukuun aikana olemme saaneet hämmästellä uutista, jonka mukaan suomalaiset ovat laiskempia internetin käyttäjiä kuin muut pohjoismaalaiset. Kenties luterilainen suorittamisen ja tehokkuuden mieli on taipuvainen näkemään internetin leikkikenttänä, joka tarjoaa oikeasti hyödyllisiä mahdollisuuksia vain hyvin rajallisesti. Hyödyllisten asioiden hoitamiseen taas ei kulu paljon aikaa.

Voidaan myös ajatella, että suomalaiset ovat tv-kansaa, joka mielummin katsoo valmista kuin valitsee itse. Niinpä Idolsin kaltaiset älykkäät kulttuuriohjelmat ovat kaikessa helppoudessaan ihan sikaihku juttu. Loppupohdinnat käydään sitten tekstiviestin välityksellä, sillä kansa kokee moraaliseksi velvollisuudekseen rahoittaa operaattorien toimintaa periaatteella "pienistä puroista suuria tulvia".

Sunnuntain 18.12. Helsingin Sanomat herätti henkiin aina ajankohtaisen teeman: virtuaaliset kokoukset (Turha, turhempi, kokous? - sivu E 3). Perinteinen kokous vie ihmisiltä arvokasta työaikaa ja keskeyttää oman tekemisen, mutta samaan aikaan kokouskäytäntöjä ei uskalleta arvostella, koska ne henkilöityvät vahvasti esimiehiin. Kokousten vastustajaa pidetään yksinäisenä sutena. Tuttua, mutta omalla kohdallani myös paikkansapitävää.

Yksi ratkaisu voikin olla kokousten virtualisoiminen, kuten artikkelissa esitelty cAme -sovellus. Mekaanisen maailmanjärjestyksen mukaiset kuukausipalaverit lienevät ensimmäisenä yritysten tappolistoilla - ainakin jos henkilöstöltä kysytään.

Mielenkiintoinen oli myös TKK:n professori Eila Järvenpään mainitsema tutkimustulos, jonka mukaan tutkimus- ja tuotekehitystiimit pääsivät erinomaisiin tuloksiin järjestämällä pienimuotoisia ideointikohtaamisia. Kaikkea ei voi eikä pidä virtualisoida, mutta terveen järjen nimissä olisi hyvä verkottaa tai eliminoida mekaaniset tapakokoukset ja viedä samalla eteenpäin vapaamuotoisempia ja hierarkioista vapaita palaveerauskäytäntöjä - ihan vain offlinena.

Merkitystä hakemassa

Taannoisen Tampereen ITI-konferenssin jäljiltä syntyi mielenkiintoinen kolmijako virtuaalisten yhteisöjen relevanssista. Open source -pohjalle rakentuneet yhteisöt ovat jo vakiintunut ilmiö, ja kehittäjäyhteisöillä on sanottavaa myös muilla teknologian alueilla.

Toinen merkittävä kenttä on mediatoimiala. "Perinteinen" sisällön tekijä ei ehkä mielellään taivu ajatukseen siitä, että "perinteinen" asiakas ja sisällön vastaanottaja astuu hänen reviirilleen. Ilmiö on niin uusi, että kukaan ei vielä tunnu tietävän, mitä mahdollisuuksia - käytännössä, ei pelkästään ideoiden tasolla - käyttäjien mukaantulo antaa media-alan yrityksille.

Ajankohtainen sisällön tekemiseen liittyvä esimerkki on verkossa jaettava Star Wreck -scifiparodia ja sen nopea nousu maailman katsoituimmaksi suomalaiselokuvaksi. Tämä tuskin on viehättänyt kaikkia pitkän linjan elokuva-ammattilaisia, mutta muutoksen merkkejä se ainakin viestittää.

Kolmas yhteisöille luonnollinen toiminta-alue on arkinen intressiyhteisö, jossa etenkin nuorempi sukupolvi viihtyy jo kuin kotonaan. Omat viiteryhmät valitaan tarjolla olevasta valtavasta paletista kiinnostuksen mukaan, tarvittaessa läheltä omaa fyysistä elämänpiiriä ja tarvittaessa laajemmasta virtuaalisesta kontekstista. Intressiyhteisöt saattavat kuulostaa tyhjänpäiväisiltä oikean elämän korvikkeilta, mutta tavoittavuudessa ja sitoutumisessa ne saattavat päihittää reaalimaailman 8-0 - eikä tätä ilmiötä parane suoralta kädeltä tuomita "vääränä yhteisöllisyytenä".

Ideasta sanoiksi

Kukas kissan hännän nostaa, ellei kissa itse. Kahdessa edellisessä kirjoituksessa olen toisaalta puolustanut tekstin varaan rakentuvia yhteisöjä ja toisaalta väittänyt, että verkkoyhteisöillä on erinomaiset edellytykset tukea innovaatiotoimintaa prosessin alkuvaiheessa. Näiden kahden asian väliin jää kohtuullisen leveä kuilu.

Vanhan viisauden mukaan ihmiset ajattelevat aina enemmän kuin sanovat (elleivät satu olemaan amerikkalaisia) ja sanovat aina enemmän kuin mitä pystyvät kirjoittamaan. Tässä kolminaisuudessa moni tekstipohjainen verkkoyhteisö jää lapsipuolen asemaan. Uuteen tietoon käsiksi pääseminen edellyttää paitsi henkilökohtaisia valmiuksia, myös jaettua fyysista tilaa ja sinne varustettua pullakahvitarjoilua. Silti pitäisi voida hyödyntää myös virtuaalisen kanssakäymisen vahvuuksia, parhaimmillaan hyvin vahvaa sitoutumista, aktiivista ja kannustavaa otetta keskusteluun, anonyymia ja informaalia rakennetta.

Työhypoteesina tutkijat voivat hyvinkin pitää sitä, että parhaaseen tulokseen päästään yhdistämällä nämä kaksi työskentelytapaa.

Menneisyyden paluu

Törmään toistuvasti väittämään, jonka mukaan puhtaasti tekstipohjainen verkkoyhteisö on jäänne menneisyydestä. "Se meni jo, mitä vielä mietit?" Kenties olenkin poikkeuksellisen tyhmä, kun en ole onnistunut muodostamaan selkeää käsitystä ilmiöstä kaiken tämän jo nähdyn, tiedetyn ja kirjoitetun keskellä.

On toinenkin vaihtoehto. Ehkäpä determinismi ja pakkoteknologistuminen sanelee, millaisia asioita yhteisötutkijoiden on suotavaa pitää julkisesti esillä? Päivän trendeistä kootaan tuhat ja yksi powerpoint -esitystä ja ennen kuin ainoatakaan järkevää teoriaa on ehditty muodostaa kontekstissa X, siirrytään seuraavaan virtaukseen, joka voi olla vaikkapa mobiiliyhteisö tai pahimmassa tapauksessa "ubiquitous community".

En ymmärrä tekstipohjaisuuden halveksimista siitä syystä, että se on kaiken online -viestinnän sydän ja täysin käyttökelpoista tavaraa tuhansille yhteisöille. Kaikki eivät yksinkertaisesti halua mennä verkkoon pelkästään idlatakseen virtuaalisessa hampurilaisbaarissa ja ihaillakseen jalassaan olevia Niken virtuaalilenkkareita.

Toiseksi, vanhat ja kertaalleen haudatut ilmiöt palaavat aina myöhemmin uudestaan, vain hieman hiotumpina. Virtuaalihengailun tilat ovat suoraa jatkoa perinteisille MUDeille. Nyyssiryhmien suosio hiipuu, sillä nyt täytyy kirjoittaa ne täsmälleen samat asiat ryhmän sijasta omiin blogeihin ja rakentaa saman alan ammattilaisten blogeista verkosto.

Keisarille ei kuitenkaan saada vaatteita päälle pelkästään hurraata huutelemalla, vaan jonkun pitäisi ehtiä ja kyetä tekemään myös se varsinainen tutkimustyö. Peruskysymys onkin "Voisiko joku kertoa, mitä täällä tapahtuu"?

Siihen kannattaa yhä edelleen palata.

Innovaatioita odotellessa

Tulevaisuudentutkimuksen alkeiskurssilla käsiteltiin kaikille organisaatioille tyypillisiä valtafilttereitä, jotka estävät organisaation johtoa hyväksymästä esitettyjä näkemyksiä tai muutosehdotuksia. Kuoliaaksi vaikenemisen ongelma ei tietenkään koske vain johtoa, vaan kaikkia työntekijätasoja: jos tekee kaiken kuten ennenkin, pääsee vähemmällä vaivalla ja voi kuvitella olevansa paremmassa turvassa. Tämä lienee perustavanlaatuista psykologiaa.

Kävimme myös läpi esimerkkejä siitä, kuinka tuhoisaa kuoreen sulkeutuminen ja tiedon pimittäminen lopulta on yrityksille. Ilmiö vaivaa erityisesti niitä suuria yritysmammutteja, jotka ovat "hurahtaneet" omaan menestykseensä.

Verkko nähdään yhtenä keinona kannustaa avoimuuteen ja ideointiin, mutta väkisin tätä kulttuuria ei voi tuoda organisaatioihin, kuten niin monta kertaa olen ehtinyt toteamaan. Luovuutta ei synny pakottamalla. Yksittäiset käyttäjät ovat jo oppineet uuden innovointikulttuurin, instituutiot ja tutkijat tulevat kaukana perässä.

Verkkoyhteisöjen edellytykset tukea innovaatioprosessin alkuvaihetta ovat luonnostaan erinomaiset: ne tarjoavat informaalin, organisaatiorajat ylittävän ja tarvittaessa täysin anonyymin alustan ideoiden jakamiseen ja työstämiseen. Mutta toimiiko se käytännössä? Vai onko innovaatioyhteisö jo arkipäivää, joka on - varmuuden vuoksi - päätetty pitää salassa ulkomaailmalta?

Pim, olet sanktioitu

Luettuani Michael Gallivanin ja Jan Ljungbergin artikkelit oivalsin, että monissa intressiyhteisöissä pelataan täysin samoilla säännöillä kuin niiden esi-isissä ja -äideissä, tietotekniikan ammattilaisten ja harrastajien koodinvääntöryhmissä. Yleisesti näistä voidaan puhua kehittäjäyhteisöinä, joita ohjaa open source -ideologia.

Gallivanin mukaan OS -yhteisöjä käsittelevä tutkimus ei juuri käsittele luottamusta. Tähän nähdään olevan kaksi mahdollista selitystä: joko luottamus on toissijainen asia, tai sitä ei ole osattu tuoda eksplisiittisesti esille.

Kirjoittaja tiivistääkin, että vahva kontrolli näyttäisi toimivan näissä yhteisöissä luottamuksen korvikkeena. Kehittäjäyhteisöt ovat lopultakin varsin löyhiä yhteenliittymiä, joita jaetut normit ja oma kulttuuri pitävät koossa. Asema yhteisössä on yhtä kuin maine. Sen saavuttaminen vaatii työtä, mutta menettämiseen ei montakaan töppäystä tarvita. Kontrollin olennainen osa on sanktion uhka. Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa, että maine menee ja toiset käyttäjät hylkäävät. Peliyhteisöissä tämä mekanismi on pakostakin viety äärimmilleen. Pienestä sääntörikkomuksesta saa nokilleen, mutta isommasta päätyy seitsemän viikon karenssiin.

Näkisin, että luottamukselle on silti kysyntää, kahdessakin mielessä. Gallivan tuntuu unohtavan sen, että maine tulee "täytäntöön" vain luottamuksen kautta. Itsessään se ei merkitse vielä mitään.

Toiseksi, kehittäjäyhteisöillä ja peliyhteisöillä on merkittävä yhtäläisyys: usein ne syntyvät yhden intomielisen ihmisen aloitteesta tai pienen ydinjoukon ympärille. Tämä "hyväntahtoinen diktaattori" tai diktaattorien ryhmä vie systeemiä eteenpäin, luonnollisesti käyttäjien panoksen huomioiden. Ilman luottamusta heihin ei olisi yhteisöäkään.

Sananvapautta viikonvaihteeksi

Netin sananvapaus ja käyttäjien hengentuotteet ovat viime aikoina puhuttaneet sekä oikeusasteita, päättäjiä että tavallisia ruohonjuuritason kirjoittajia (ns. metablogit). Nämä kolme perinteistä esimerkkiä osoittavat, millaisia isoja riippakiviä itseilmaisu kantaa mukanaan. Blogiyhteisöt ovat kokonaan oma maailmansa, johon en vielä tässä yhteydessä puutu.

1) Poliisi tunnusti voimattomuutensa Vauva-lehden keskustelupalstan lapsipornokirjoittelun edessä. Jokainen, joka on löytänyt sisäisen virtuaalipoliisinsa, tietää, että ainoa täystehokas keino on ylläpito ja valvonta. Käyttäjän näkökulmasta varmin ratkaisu on PC-maailmasta tuttu vaihtoehtojen kokonaisuus: ignore, abort ja retry. Kukaan provokaatioharrastaja tuskin jaksaa loputonta toistoa, ellei satu olemaan pahasti autistinen.

Opetus: nettiin kohdistetaan täysin epärealistisia odotuksia siitä, mitä se saa tai mitä sen ei pidä sisältää. "Jos lehmällä olisi pyörät, se olisi maitoauto", sanoi Mertaranta aikoinaan.

2) Suomi24:n uskonto -foorumille syydettiin läjäpäin herjaavia viestejä ja kirjoittaja löysi itsensä syytettyjen penkiltä. Miesparalla ei tuntunut olevan parempaakaan tekemistä - totesipa sitten lopettaneensa koko touhun, kun siinä ei hänen itsensäkään mielestä ollut mitään järkeä. Vauhtiin päässyttä virtuaalifundamentalistia eivät kuitenkaan pelota sen paremmin syytteet tietoliikenteen häirinnästä kuin herjauksestakaan. Vastuu on jaettava: sitä on sekä käyttäjällä itsellään, ylläpidolla että lailla ja järjestyksellä. Harvoin olen puolustanut anglosaksista oikeuskäytäntöä, mutta tässä tapauksessa kiveen kirjoitettu suomalainen järjestelmä tulee iankaikkisesti olemaan ajastaan jäljessä.

Opetus: epärealistiset odotukset kietoutuvat yhteen jämähtäneen lainsäädännön kanssa. Näemme vielä tuhat ja yksi tarinaa, joiden kohdalla kukaan ei oikein tiedä, mihin raja pitäisi vetää.

3) Uuden tekijänoikeuslain vastustajat hyökkäsivät verkossa innokkaasti tekijänoikeuslakia vastaan (ja jälkimainingeissa aloittivat blogeissa nopeasti levinneen "Olen rikollinen?" -kampanjan). Kaikki sujui muuten mainiosti, paitsi että asiasta päättämässä olleet ihmiset eivät korvaansa heilauttaneet. Valtamediassa huomiota sentään sai eduskuntatalon eteen kokoontunut mielenosoittajien joukko: he pääsivät lehtikuvaan.

Opetus: on turha puhua netistä demokratian kanavana niin kauan, kun sen avulla tavoittaa vain valmiiksi samaa kieltä puhuvan vertaisryhmän.

Vaikeneminen kultaa

Viimeviikkoisen Tietofoorumin jälkimainingeissa havaitsin taas, kuinka tärkeätä on osata olla hiljaa. Omaa ääntään ei pitäisi rakastaa niin paljon, että suunvuoron saadessaan syytää ikuisuuden mittaisen täyslaidallisen kuulijoille, jotka eivät muista viiden minuutin päästä muista siitä sanaakaan. Missä tahansa keskustelussa paras oppimisen tapa on kuunteleminen.

Koska verkko ei Uslanerin sanojen mukaan ole mikään muusta maailmasta irrallinen todellisuus, kuuntelemisen taito pätee myös virtuaalisella foorumilla. Ärähtämisen, viisastelun, solvaamisen ja besserwisserismin kynnys on tunnetusti erittäin alhainen, mutta maltillinen käyttäjä hillitsee itsensä ja odottaa, mitä tuleman pitää. Moderaattorit ovat olemassa siksi, että käyttäjien ei tarvitsisi moderoida; asiantuntijayhteisöissä jossain on lähes poikkeuksetta asiantuntija, joka kuitenkin tietää enemmän kuin minä. Miksipä siis en malttaisi mieltäni ja odottaisi hetken aikaa? Kuinka usein lopputuloksena onkaan erinomainen ja loppuun asti hiottu näkökulma, jonka perusteella myös vähemmän tietävät pääsevät helposti keskusteluun sisälle.

Vaikenemisen taito ei kuitenkaan synny itsestään, vaan sitä täytyy harjoitella. Julistankin nyt kymmenen rivin mittaisen hiljaisuuden alkaneeksi:









Näyttää helpolta, vai mitä. Eiköhän kokeilla tätä myös käytännössä.

Tieteen etiikkaa

Aiemmin kirjoitin ruohonjuuritasolla online -tutkimusaineiston hankinnan eettisistä kysymyksistä: mitä ihmisille pitää kertoa ja mitä olisi parempi jättää kertomatta.

Jos näkökulmaksi otetaan yksilön moraali, kaikkiaan tutkimuksessa on kysymys erittäin mielenkiintoisesta ilmiöstä. Viime viikolla tulin ajatelleeksi, että tulevaisuuden unelmatyöpaikkani olisi tieteen eettisen valvonnan aluelautakunta, joka selvittää, kuinka monta kopioitua diplomityötä, teetettyä väitöskirjaa ja maailmanympärimatkoihin käytettyä projektirahoituspakettia olemme kuluneen vuoden aikana tuottaneet. Ilmaisu "kuinka monta" sisältää tietysti pienen varauksen. Perimmäisenä tarkoituksena kun ei ole laskea määriä, vaan nostaa väärinkäytökset julkiseen tarkasteluun.

Kenties on kieroutunutta pyrkiä käräyttämään omat kollegansa rysän päältä, mutta olen lopultakin tajunnut, että nauttisin suuresti päästessäni tarkistamaan opinnäytetöiden lähdeluetteloita ja lähteiden vastaavuutta tekstin kanssa. Puhumattakaan suorien lainausten määrästä, yhteyksistä muihin saman aihepiirin opinnäytteisiin ja tekstin sisällöstä a la Google. Mikä ehtymätön työsarka aukeaisi edessäni. "Tee työtä, jolla on merkitys", teeskentelee Puolustuslaitos, mutta tieteen tulosten laadun arviointi se vasta intohimoja herättääkin - eläväthän yliopistot ainakin toistaiseksi niiden kuuluisien veronmaksajien rahoilla. Projektien taustalla hääriviä yrityksiä rahojen kohtalo ei juuri näytä kiinnostavan, mutta yliopiston perustutkintoja kustantavaa keskiluokkaista työssäkävijää sitäkin enemmän.

Tähän mennessä olemme nähneet muun muassa aivottomia aivotutkijoita, ministeritason puolihuolimattomia kopiograduja, kaksi identtistä tuotantotalouden diplomityötä, väitöskirjoja ilman teoreettista pohjaa, jopa väitöskirjoja joita tutkinnonnälkäinen väittelijä ei ole itse osannut kirjoittaa. Lounaspöydissä liikkuu tarinoita projektirahoista, joilla matkustetaan lomalle tai järjestetään joulukestit - kaksi päivää ennen jouluaattoa päivättyyn kinkkukuittiin on liitetty selitykseksi se, että haluttiin tutkia radioaallon etenemistä sianlihassa.

Legendat elävät, mutta kuka varmistaisi niiden todenperäisyyden, ellei tutkijakunta itse? Varmaa on enää se, että todellisuus on taruakin ihmeellisempää.

Koira vai kysymysmerkki

Yliopiston toimintojen "portfoliossa" ovat edustettuina kolme suurta aluetta: tutkimus, opetus ja hallinto. Liiketaloustieteessä on 1970-luvulta lähtien tunnettu jo perinteikäs BCG:n kasvu-markkinaosuusmatriisi, joka arvioi yksittäisellä alalla mukanaolon houkuttelevuutta suhteessa sen kasvuvauhtiin ja markkinaosuuteen kyseisessä segmentissä.

Koska yliopiston yksittäiset tutkijat eivät nykyään ole ihmisiä vaan resursseja, joiden tehtävänä on tuottaa yliopistolle lisärahoitusta, matriisia voidaan soveltaa myös heihin yksilöinä ja ammattiryhmänsä edustajina.

Tähtien julkaisuluettelo kasvaa pituutta nopeammin kuin pääruokalan jono klo 11.45, minkä lisäksi heillä on ennestään huomattava referenssilista. Yliopisto investoi heihin auliisti ja lähettää koko joukon dynaamisia tähtiä konferenssiin Havaijille, koska he pystyvät tehokkaasti tuottamaan uusia julkaisuja pelkästään kopioimalla puolet entisestä ja lisäämällä loppuun muutaman uuden lauseen. Pakolliset velvoitteet hoituvat kierrättämällä pari vuotta vanhoja papereita edestakaisin, mutta tekstejä ei mielellään näytetä muille, koska joku saattaisi päästä kärryille niiden sisällöstä ja plagioida kuolemattomat ajatukset.

Lypsylehmät ovat usein kokeneita, jopa hieman harmaantuvia yliopistojyriä, jotka tekevät takuuvarmaa tulosta, mutta eivät enää juuri kasva. He ovat saavuttaneet jonkinlaisen instituution aseman vähintäänkin omassa yksikössään ja heitä silitellään mielellään, jotta motivaatio säilyisi. Lypsylehmiä ei juuri kukaan uskalla kritisoida, koska he tietävät asiasta kuitenkin enemmän. Portfoliomatriisin haittapuolena on, että se ei ota huomioon synergiaetuja: kun tähdet ja lypsylehmät ovat kerran löytäneet toisensa, lopputuloksena on 121 journal-artikkelia, 257 konferenssipaperia, 80 seminaaria ja workshopia sekä 1369 selkääntaputtajaa.

Kysymysmerkit ovat kummajaisia, jotka eivät ensin näytä saavan mitään aikaan, mutta voivat pienen kriisin ja järjestäytymisen kautta päästä nopeasti yllättävän hyviin tuloksiin. Yleensä kukaan ei tunnusta tietävänsä, mitä kysymysmerkit ovat tekemässä, tai sitten aihe ei vain satu kiinnostamaan ketään. Osa tämän ryhmän tutkijoista kuuluu sarjaan Ellun kanat, jotka hoitavat vain asialliset hommat, vaikkapa sitten sieltä mistä aita on matalin. Riskiä pelkäämättömät yliopistot tunnistavat potentiaaliset kysymysmerkit ja investoivat heihin rohkeasti. Kasvua voi nopeuttaa kumppanuus yhden tai useamman tähden kanssa. Viimeistään johdantosanoja kirjoitettaessa jostain yleensä ilmaantuu lypsylehmä, joka haluaa nimensä paperiin.

Koirat toimivat varoittavana esimerkkinä siitä mitä tapahtuu, jos tutkimus ei ole lypsylehmien ja tähtien mielestä kelvollisessa uomassa. Koirien tehtävänä on haukkua itse itseään ja tulla lisäksi muiden haukkumaksi. Koska koirien tehtävänä on epäonnistua tutkijoina ja julkaisijoina, heihin ei tarvitse panostaa varoja. Yleensä heistä tuleekin myöhemmässä elämässä freelancereita, siivoojia tai yrityksen pääjohtajia.

Tacit -kirous

Ottamatta sen enempää kantaa informaation ja tiedon eroon, lukuisat virtuaaliyhteisötutkijat (Preece, Ridings, Wasko) olettavat, että yhteisössä rakentuu sosiaalisen toiminnan kautta oma ns. knowledge base. Kaksi kysymystä jää ilmaan: onko tieto irrotettavissa yksilöistä yhteisöön, ja jos on, millaista tämä tieto on luonteeltaan? Ensimmäisen kysymyksen kohdalla on suuri kiusaus väittää, että yhteisö on yhtä kuin ihmiset, mutta toista ei voi sivuuttaa näin kivuttomasti.

Preecen mukaan online -yhteisöt toimivat nimenomaan vaikeasti siirrettävän piiloisen tiedon välittäjinä. Verkko on kyllä pullollaan mielipiteitä, uskomuksia, kokemuksia ja näkemyksiä, mutta millaiset ovat verkossa toimivien ihmisten edellytykset omaksua niitä toisiltaan? Mahdollisuudet tacit -tiedon välittämiseen ovat toki olemassa. Tarvittaisiin silti lisää tietoa siitä, mitä ihminen pystyy oppimaan yhteisössä toimimisen kautta; siis muutakin kuin pelkästään toimimaan kyseisessä yhteisössä. Jos taas verkko nähdään pelkkänä kylmän faktatiedon tuuppauskanavana, koko yhteisötutkimuksesta putoaa pohja pois - ja tätähän Preece tuskin toivoo sen paremmin kuin minäkään.

Liikehdintää reaalimaailmassa

Osallistuin tänään yliopiston henkilökunnan 2 km kävelytestiin saaden tasaisella maantiekiitovauhdilla ajan 16.51, jota kuitenkin varjostaa sykemittarin lukema 160. Luultavasti syketason muutoksesta takavuosilta tähän päivään voitaisiin vetää jonkinlainen korrelaatio siihen muutokseen, joka on tapahtunut yhteenkuuluvuudessa virtuaalimaailmaan (ja tässä yhteydessä on muistettava, että omaan opiskelija-aikaiseen kotiini tuli nettiyhteys järkyttävän myöhään eli syyskuussa 1998).

Jokunen viikko sitten Helsingin Sanomissa kirjoitettiin laihduttajien blogeista, joihin painonpudotusta tavoittelevat raportoivat edistymisestään ja kanssalaihduttajat kommentoivat ahkerasti. Tämä on jälleen niitä yhteisöllisyyden muotoja, joille kaikki olisivat viisitoista vuotta sitten nauraneet, mutta nyt enää hymyilevät.

Erittäin läheisesti samaan aiheeseen liittyvä teema olisi liikunnan lisääminen. "Juoksin tänään 8 kilometrin lenkin." "Olin sadekävelyllä, mahtavaa." "Jumissa töiden kanssa iltakuuteen, nyt äkkiä ulos. - Terve menoa."

Luonnollisesti blogeista voi löytää ihan mitä vain, kuten sivusto www.technorati.com viimeistään on osoittanut. Myös HS aikoo pysyä ilmiössä pinnalla ja julkaisee marraskuun kuukausiliitteessä kokonaan verkkopäiväkirjan pohjalta muotoutuneen artikkelin.

Mistä muuten tunnistaa sukupolvien välisen kuilun näin syksyllä?

Peruskoulun ympäristöopissa saatetaan pyytää lapsia piirtämään, kuinka luonto valmistautuu talveen tai kuinka siihen valmistautuu itse. Vielä 80-luvulla joku saattoi havainnollisesti piirtää kuvan sienimetsästä, marjanpoiminnasta tai vaikkapa porkkanannostosta kasvimaalla (minun lisäharrastukseni oli moukarinheitto lanttunaateilla, joka luonnollisesti ei hyödyttänyt talveen valmistautumista mitenkään).

Ähkyaikakauden lapset taas piirtävät itsensä H&M:iin ostamaan pohjoisnapatoppia, joka ulottuu kaksi senttiä alemmas kuin kesätoppi.

Argumentaatiopolulla

Tänä lauantaina olen laatinut noin kuudennensadannen päivitetyn version tutkimussuunnitelmastani ja perustanut oman (reaalisen, ei virtuaalisen) mapin otsikolla M.S.O.T. eli Mitä Siis Olenkaan Tekemässä. Se sisältää ajankohtaisia ideoita, luonnoksia, saatteita ja ohjeita, joiden tehtävänä on viedä tutkimusta konkreettisesti eteenpäin. Termien pyörittäminen on helppoa kenelle tahansa, mutta tutkijaksi aikovan tulisi pystyä kokoamaan tarkoituksenmukainen aineisto ja analysoida se ammatin edellytysten mukaisesti.

Päivän ruohonjuuritasoisia (mutta filosofisia) kysymyksiä oli informaation ja tiedon ero, jota jälleen kerran päädyin jauhamaan verkkoyhteisöjen näkökulmasta. Mikä yhteisössä oikeastaan on vaihdannan kohteena? Perusteltu näkemys on kyllä huolellisesti rakennettu, mutta jännityksen vuoksi katsottakoon, säilyykö se pidempään hengissä ja pääseekö läpi jopa vastaväittäjän seulasta.

Sitä ennen itse kullekin on hyödyllistä tutustua argumentaatioanalyysin oppeihin vaikkapa tässä lähteessä: http://www.simoh.net/argumentaatio/argumentaatioanalyysi.html Tämä linkki on ehtymätön apu kaikille, jotka vakavissaan tutkivat nettimaailmaa tai ovat muuten vain päätyneet osaksi kyseisen villin lännen keskustelukulttuuria. Sen vuoksi en ole vielä ehtinyt väsyä kyseisen tekstin päättymättömään toistolukemiseen.

Johtamista jokaiselle

Voidaanko virtuaalista yhteisöä johtaa? Osa yhteisöjen viehätyksestä on juuri niiden itseohjautuvuudessa, mutta käytännössä lienee niin, että ryhmä aktiivisia käyttäjiä ottaa yhteisön johtajan roolin ja vie muutoksia eteenpäin. Toinen vaihtoehto on ulkoinen johtajuus, joka on huomattavasti haasteellisempi tapa mutta tuttu ainakin verkkonäkyvyyttä haluavista yrityksistä: "Me määrittelemme, mitä tällä foorumilla saa sanoa ja tehdä."

Yhteisön johtamisen suurin paradoksi on se äärimmäinen haavoittuvuus, jota Preece tarkoittanee viitatessaan lähtemisen helppouteen. Ellei jäsenyydellä ole voimakasta turvaverkkoa allaan (esimerkiksi yhteisön kautta syntyneitä paikallisia alaryhmiä), pienikin muutos tai uudistus voi aiheuttaa käyttäjissä hermoromahduksen. Joskus yhteisöistä saa sen kuvan, että otsikkojen fontin vaihtaminen tai moderaattorin aiempaa tiukempi linja on hirmumyrskyyn verrattava katastrofi.

Itse en tunne johtamisen kentän traditioita niin hyvin kuin ehkä pitäisi. Nykytiedon pohjalta luulen kuitenkin, että verkkoyhteisöissä olisi kokonaan oma maailmansa tutkittavaksi: reaalimaailman lainalaisuudet eivät tässäkään asiassa päde suoraan yksi yhteen. Laadin kuitenkin jo takavuosina listan, johon on koottu kohtuullinen määrä johtamismuoteja - osa toistaiseksi kuvitteellisia, mutta mistäpä sitä tietää. Odotan mielenkiinnolla, mikä näistä on virtuaalimaailman ykköstrendi.

Osaamisen johtaminen
Resurssijohtaminen
Erilaisuuden johtaminen
Prosessijohtaminen
Strateginen johtaminen
Työyhteisöjen johtaminen
Henkilöstöjohtaminen
Keskitetty johtaminen
Hajautettu johtaminen
Verkostojohtaminen
Näköalajohtaminen
Vertikaalinen johtaminen
Suhdejohtaminen
S/M johtaminen
Systeemijohtaminen
Portfoliojohtaminen
Osallistuva johtaminen
Turvallisuusjohtaminen
Valmentava johtaminen
Tietojohtaminen
Ympäristöjohtaminen
Yhteistyöjohtaminen
Globaali johtaminen
Kustannusten johtaminen
Horisontaalinen johtaminen
Piiskajohtaminen
Hintajohtaminen
Asiakaslähtöinen johtaminen
Riemujohtaminen
Sydämellä johtaminen
Teknologian johtaminen
Visiojohtaminen
Riimujohtaminen
Tarot-johtaminen
Astrologinen johtaminen
Hinausjohtaminen
Kelluva johtaminen
Eettinen johtaminen
Älyjohtaminen
Muotoilujohtaminen
Tunnejohtaminen
Etäjohtaminen
Syväjohtaminen
Projektijohtaminen
Arvojohtaminen
Persereiällä johtaminen

Yhteisöjen verkostot

Ajatus eri yhteisöjen välisestä yhteistyöstä on toistaiseksi lähinnä teoriaa. Täysin selvää ei ole sekään, mihin tällä tavoin toimimalla päästäisiin. Luottamusta ja mainetta käsittelevät tutkijat ovat tosin pitäneet jäsenyyttä indikaattorina, johon nojaten jonkin toisen yhteisön jäsen voisi varmistua toimijan luotettavuudesta silloin kun yhteistyötä tarvitaan.

Kuitenkin näyttää siltä, että yhteisörajat ylittävä "kumppanuus" ei tuo kovin paljon uutta arvoa toimintaan, jos yhteisö itsessään on selvärajainen ja fokusoitunut kokonaisuus. Etenkin ei-professionaaliset intressiyhteisöt kehittyvät helposti omiksi pieniksi saarekkeikseen.

Jäseniä nolla

Hagel & Armstrongin (1997) ajatukset ovat viime vuosina hukkuneet tuoreemman yhteisökirjallisuuden alle. Itse en tänäkään päivänä tiedä, kuinka kirjaan pitäisi suhtautua. Voiton luomiseen, markkinoiden laajentamiseen ja suuruuden ekonomiaan nojaavat kirjoittajat väittävät siinä sivussa kaikkea mielenkiintoista, kuten esimerkiksi "virtuaaliyhteisöjä voi olla olemassa myös ilman jäseniä".

Jos näkökulma on suoraan yhteisöjä organisoivasta yrityksestä, on tietysti luonnollista odottaa, että tyhjälle alustalle myöhemmin rakentuu toimiva yhteisö. Silti kyse on vain alustasta - mikään määrä ponnistelua, rahaa, markkinointia ja brandaamista ei enää it-kuplan jälkeisinä vuosina takaa, että hankkeesta tulisi yhtään mitään.

Vähemmän konsulttihenkiset kirjoittajat taas lähtevät nykyään siitä ajatuksesta, että virtuaalinen yhteisö on olemassa jäsenten mielessä. Yhteisön tuottaa kokemus siitä, että kuulutaan johonkin. Kuinka se siis voisi olla olemassa ilman yhtäkään käyttäjää?

Kilpailuasetelma

Jos saman elämänalueen yhteisöt kilpailevat toistensa kanssa jäsenten ajasta ja tietopanoksesta, kuka selviytyy voittajana? Netin aikakauden perinteisen lainalaisuuden mukaan ihmiset valitsevat suosituimmat (laajalti käytössä olevat) teknologiat ja palvelut. Nk. paremmasta ymmärtämättömän massan laki voikin päteä esimerkiksi Microsoftin ohjelmistojen käyttäjiin, mutta suoraa analogiaa yhteisöihin ei mielestäni voida vetää.

Yksi syy tähän on se, että verkkoyhteisöjen tulisi olla kooltaan mahdollisimman optimaalisia, ei maksimaalisia. Toiseksi, konteksti on erilainen kuin työpaikoilla ja kaveripiireissä: konkreettisen maailman yhteisöissä tavoittavuuden ja yhteensopivuuden vaatimukset ovat suoraan yksilöitävissä. Toimistotyöläinen tarvitsee koneelleen Officea ymmärtävän ohjelmiston, jos työkaverit lähettävät hänelle jatkuvasti tiedostoja nähtäväksi; ala-asteikäisetkin haluavat nykyään matkapuhelimen, koska kaikilla luokkakavereilla on jo sellainen. Yhteisöjen jäsenyys ei kuitenkaan selity tällaisilla odotuksilla, sillä potentiaalisella käyttäjällä ei välttämättä ole liittyessään aavistustakaan, millaisten ihmisten kanssa hän mahdollisesti on tekemisissä.

Jos "voittavan yhteisön" strategiaa lähdettäisiin vakavissaan tutkimaan, veikkaan silti, että salaisuus on perinteisen word-of-mouthin ja modernimman word-of-mousen yhdistelmä. Yksinkertaisesti, valinta siis kohdistuu niihin yhteisöihin, jotka saavat julkisuudessa paljon palstatilaa tai jotka ystävät tai työkaverit ennestään tuntevat ja voivat suositella.

Tilanneluottamusta

Tietotekniikkapuolella kehitellään innolla uusia vuorovaikutteisia alustoja ja kutsutaan niitä yhteisöiksi, jotta ne kuulostaisivat hienommalta. Tässä touhussa ei liene sinänsä mitään vikaa - niin kauan kuin edes joku muistaa yhteisön olevan sosiaalinen kokonaisuus.

Kritiikillä en toki tarkoita, etteivätkö informaation ja tiedon suodattamiseen, kokoamiseen ja muokkaamiseen tarkoitetut välineet olisi hyödyllisiä. Silti ne ovat myös rajallisia. Erilaisissa verkkoyhteisöissä kymmenen vuotta toimittuaan alkaa syystäkin ihmetellä, miksi emme vieläkään pysty "teknisesti" erottelemaan luotettavia ihmisiä epäluotettavista, vaikka heidän tunnistamisekseen on olemassa jos jonkinlaista jäljitintä, reittausta, rankkausta ja killilistaa. Kuitenkin samassa yhteisössä saattaa olla mukana ihmisiä, jotka yhdessä tilanteessa (ja tämän tilanteen määrittää se, mitä yhteisö juuri sillä hetkellä haluaa tehdä) rankataan pohjamutiin, mutta toisessa viestintätilanteessa muuttuvat guruiksi ja asiantuntijoiksi, joiden hallussa oleva tieto on muille jäsenille kullan arvoista. En ole keksinyt näiden tilanteiden erotteluun mitään muuta keinoa kuin kokemuksen ja ns. pelisilmän.

Niinpä luottamuspäätökset pohjautuvatkin kokemuksen kasvaessa enenevässä määrin tähän silmään, ja aiempaa vähemmän ennakkoluuloihin.

Kuorma puoliksi

Aiemmassa kirjoituksessa ryhdyin Wasko & Faraj -artikkelin pohjalta pohtimaan yhteisöä tiedon haltijana ja "omistajana". Sanotaan, että verkon yhteisöt auttavat yksittäisiä ihmisiä ja organisaatioita pääsemään eroon asiantuntijoiden kroonisesta ylikuormittamisesta. On yleisesti tunnettu tosiasia, että oman alansa guruksi päätynyttä ihmistä pyydetään puhumaan, kirjoittamaan, osallistumaan, julkaisemaan, valaistumaan, viettämään kissanristiäisiä ja avaamaan erilaisia tapahtumia. Onko tietoverkoista käytännön hyötyä tämän uupumuksen ehkäisemiseksi?

En olisi niinkään varma asiasta. Totta kai asiantuntijuus muuttaa muotoaan, kun se siirtyy virtuaaliseen ulottuvuuteen. Silti pitäisi James Slevinin ajatusta mukaillen muistaa, että yhteisön jäsenet kuvittelevat elävänsä keskellä tasa-arvoa, joka ei kuitenkaan käytännössä toteudu.

Asiantuntijayhteisöt rakentuvat tiedon ympärille, joten mikä olisi luontevampi tapa ylikuormittua kuin jäädä ylenpalttisen auttamisen koukkuun? Liiallinen kiltteys ja kyvyttömyys sanoa ei on arkea myös virtuaalimaailmassa.

Tietenkin ero perinteiseen burn-outiin on se, että nyt kaikki aika vietetään tietokoneen ääressä, kun se ennen vietettiin luentosaleissa ja lentokenttien ravintoloissa.

Avoimuudella asian ytimeen

Miksi kukaan jakaisi vaivalla hankkimansa ymmärryksen toisten kanssa, jos ei itse hyödy tilanteesta mitään?

Tätä kysymystä sivuavat myös Wasko & Faraj mainiossa artikkelissaan vuodelta 2000. Tarkoituksena oli löytää tekijöitä, jotka saavat ihmiset osallistumaan keskusteluun virtuaalisessa COP:ssa (community of practice). Kuten usein näissä tutkimuksissa, kohteena oli tietotekniikka-ammattilaisten keskustelufoorumeita ja erityisesti kolme Usenetin uutisryhmää. Artikkeli tuo osallistujien motiivit selkeästi esille sisällönanalyysin keinoin, mutta silti sen kiinnostavin osuus on tiedon ja tietämisen luonnetta koskeva vertailu. Kirjoittajat korostavat virtuaalista yhteisöä tiedon kollektiivisena tuottajana ja tietämistä sosiaalisena käytäntönä, sen sijaan että tieto olisi tietäjän henkilökohtaista omaisuutta.

Yhteisöympäristössä tiedosta tulee julkinen hyödyke. Mihin rajaan asti se voi sitä olla, on tietysti kokonaan toinen kysymys. Luottamus ja riski tulevat kuvaan välittömästi, kun tiedon luonne muuttuu arkipäiväisestä arkaluontoiseksi.

Knowledge management -perinteessä tieto on yleensä nähty joko insinöörilinssien läpi erillisenä (data)objektina, jota hallitaan tietojärjestelmien avulla, tai johtamislinssien läpi tietämyksenä, joka täytyy valjastaa organisaation käyttöön. Molemmissa näkemyksissä on ongelmansa. Kuten joku kriitikko joskus totesi, tietoa ei ole edes mahdollista johtaa, koska se todellakin on sisäänrakennettuna ihmisten toiminnassa ja rakentuu valtavasta määrästä erilaisia tiedostettuja ja tiedostamattomia aineksia. Onko joku jo keksinyt ryhtyä ajatusten johtamiseen organisaatiossa?

Edelleenkin yhteisöillä näyttää olevan puolellaan se etu, että käyttäjät/jäsenet kokevat vastavuoroisuuden kautta jonkinlaista moraalista velvoitetta sekä auttaa että tulla autetuksi. Kyseisen ilmiön herättämiseksi ei tarvita mitään poppakonsteja tai erillisiä bonuksia, vain hieman vaivannäköä ja kenties onneakin. Pääsääntöisesti yhteisöt ajavat itse omaa sanomaansa. Ja Wasko & Faraj:in tutkimustuloksia mukaillen, nämä asiantuntijaryhmät eivät halaile toisiaan virtuaalisesti tai järjestä yhteishenkeä lujittavia illanviettoja, vaan nyt eletään todellakin puhtaasti asialinjalla.

Ruohonjuuritasolla virtuaaliyhteisö on siis yksi tapa jakaa informaatiota ihmisten välillä, mutta ajan mittaan se kehittyy pelkästä informaatiokanavasta "tietäväksi yhteisöksi".

Arvotaan seuraava julkaisu

Hyvät tieteelliset artikkelit noudattavat tiettyä kaavaa. Niissä on oltava mahdollisimman myyvä johdanto-osuus, selkeä ongelma johon haetaan vastausta, tausta, menetelmän kuvaus, tulokset tiiviissä muodossa, johtopäätökset, tutkimuksen rajoitteet ja arvio jatkotutkimuksen tarpeista.

Kaava-ajatuksen ovat sisäistäneet ainakin ne tietotekniikan alan tutkijat, jotka generoivat koneellisesti artikkelin ja lähettivät sen eteenpäin konferenssiin. Julkaisu hyväksyttiin ja painettiin. Olen harmissani, että kyseinen uutinen on päässyt katoamaan dokumenteistani, sillä sen lukeminen oli jotenkin virkistävää. Enkä oikeastaan edes muista, mitä konferenssin järjestäjät tuumasivat asiasta sen selvittyä, paitsi että he olivat vihaisia.

Ehkä kyseisen generaattorin voisi tuotteistaa?

Asteikon toisessa päässä vaihtoehtona on, että ko. alan julkaisuilta pitäisi oikeasti vaatia jotain: ei riitä, että keksii joukon derivaattamerkeillä ja laatikoilla höystettyjä hauskoja kuvia ilman mitään järkevää teoria- tai todellisuuspohjaa ja kutsuu sitä arkkitehtuuriksi.

Sinun täytyy astua johtoon

Kuten aiemmin olen kirjoittanut, organisaatiot tuntuvat oppivan ei-perinteisiä toimintatapoja kovin hitaasti. Tämä liittyy esimerkiksi teknologian käyttöönottoon - jo sähköpostin omaksumisen jälkeen useimpien työntekijöiden muutoskapasiteetti ehtyi tykkänään - ja yksilöllisten työskentelytapojen tukemiseen. Ähkylounas kello 11 ja kahvitauko klo 14.15:20 ohjaavat edelleen työntekijöiden arkipäivää, vaikka en olekaan varma, tulisiko tästä syyttää organisaatioiden johtoa vai ihmisten ruoansulatusjärjestelmää.

Viime viikon Uratie -lehdessä käsiteltiin "itsejohtamista" sisällöntuotantoyritysten työntekijöiden näkökulmasta. Termi oli kiinnostava ja virkistävä jopa eri johtamismuoteihin väsyneelle lukijalle. Itse liitin sen välittömästi mielessäni verkkoyhteisöjen ideologiaan, jonka mukaisesti ihmiset valitsevat oman sosiaalisen ryhmänsä seuraten tärkeitä intressejään, eivät esimerkiksi tehtävänimikkeen tai roolin perusteella ulkoa päin pakotettuina. Tämän toimintatavan hyödyt vasta harvat ovat huomanneet käytännössä. Yksi oman työni sivutavoitteista onkin julistaa itseohjautuvuuden sanomaa, mutta akateemisten vaatimusten mukaisesti ilman paatosta. Siinä onkin työtä riittämiin.

Suuntaus tietojohtamiseen

Tänä vuonna on julkaistu pari mielenkiintoista knowledge management -artikkelia verkkoyhteisöjen ympäriltä. Tuttuun tapaan käsitteet eivät kuitenkaan taivu aivan yksioikoisesti: Wagner & Bolloju käyttävät ilmaisua "conversational technology", ja Fayard & DeSanctis puhuvat online -foorumista. Käsittelemme siis samaa asiaa, mutta eri nimellä.

Ensin mainittu artikkeli käsittelee tietojohtamisen tukemista keskustelufoorumeiden, blogien ja wikien (annettakoon nämä kauhistuttavat suomennokset anteeksi) avulla. En ole onnistunut löytämään tekstistä selkeää lopputulosta, mutta se on kuitenkin herättänyt monta uutta ajatusta. Tutkimalla pelkästään yhteisöjä tai luottamuksen dynamiikkaa on vaarassa menettää porkkanan - mihin niitä oikeastaan tarvitaan? Ridingsin ja muiden luottamusta käsitelleiden kirjoittajien esimerkkiä mukaillen olen tullut siihen tulokseen, että tiedon esteetön jakaminen on tärkein lopputulema, jonka verkkoyhteisö voi tällä saralla saavuttaa. Valitut teknologiat, käyttäjämäärien kehitys, profiloinnit, roolitukset, säännöt, normit ja keskustelukulttuuri eivät ole arvoja sinänsä, vaan niiden tehtävä on palvella kyseistä päämäärää ja auttaa siten yhteisön jäseniä saavuttamaan tavoitteensa.

Koska yhteisö on sosiaalinen järjestelmä, sen ei tarvitse tyytyä pelkästään raakainformaation levittämiseen webin välityksellä, vaan systeemin sisällä voidaan jakaa jäsenille tärkeää tietoa ja käytäntöjä. Kenties yhteisöalusta voisikin toimia eräänlaisena virtuaalisena Ba -tilana, jossa luodaan edellytykset uuden tiedon syntymiselle. Täytyy kuitenkin varoa sekoittamasta ilmiöitä toisiinsa: tiedon jakaminen ja uuden tiedon luominen eivät tarkoita samaa asiaa.

Fayardin & DeSanctisin artikkelia taas voidaan pitää eräänlaisena metatekstinä, joka analysoi keskustelufoorumin dynamiikkaa, mutta tällä kertaa yhteisön ovat rakentaneet nimenomaan tietojohtamisen ammattilaiset.

Edellä mainittu julkaisu on peräisin Journal of Computer Mediated Communication -lehden uusimmasta numerosta, teemana online community:

http://jcmc.indiana.edu/

Pelastakaa suomi

Päivän Helsingin Sanomissa kielitoimiston edustaja on jälleen huolissaan akateemisen suomen kielen katoamisesta. Yliopistoissa englanti on jo käytännössä kaupan ja tekniikan alojen valtakieli. Jopa suomalaisia opiskelijoita haluaa mukaan kokonaan englanninkielisiin ohjelmiin, mikä on tietysti kuppakorkean ja muiden vastaavien oppilaitosten tapauksessa ymmärrettävää, sillä tämä opiskelijaryhmä ei arvosta äidinkieltä vaan tekokansainvälistä tutkintoa ja Suomen koko väkiluvun ylittävää kontaktiverkostoa matkapuhelimessaan.

Mikäpä olisikaan globalisaatiompaa kuin päästä soittamaan toisella puolella maapalloa asuvalle kollegalle ja kertoa, millaisia powerpointteja juuri on vääntämässä bistron nurkassa upouudella laptopillaan.

Englannille on ehdoton sijansa tiedeyhteisön yhteisenä välineenä, mutta se ei voi koskaan poistaa sitä tosiasiaa, että ihminen kykenee ajattelemaan järkevästi vain omalla äidinkielellään. Tutkijan työstä valtavan suuri osa on ajattelua ja sen pohjalta kirjoittamista. Vaihtoehtoisesti voi toki kopioida aiemmista artikkeleistaan pari kolme kappaletta ja lisätä yhden uuden, ja jostakin käsittämättömästä syystä sekin kelpaa konferenssijulkaisuihin.

Kirjoittaminen on myös taistelua. Jos pitää hyvää suomen kielen taitoa yllä harjoittelemalla ahkerasti, lukemalla asianmukaista kirjallisuutta ja Aku Ankkaa, on huomattavasti helpompaa ja jopa hauskaa lähteä taistelemaan, koska käytössä ovat kaikki mahdolliset aseet. Tönkköenglannin raapustaminen on aivan kuin lähtisi nallipyssyllä talvisotaan.

Silti englanti syö tiedeihmiset palanen kerrallaan. Myös meidän osastollamme sitä ihaillaan, eivätkä kauemmin kuvioissa mukana olleet ihmiset tunnu enää pystyvän kertomaan selkokielellä, mitä he oikeastaan tutkivat.

Luultavasti suomalaisten ruokapöytäkeskustelut yliopistojen ravintoloissa käydään pian englanniksi. Onneksi kotilounas aina laitosruoan päihittää.

Informaatiokaaos

En voi olla hämmästelemättä aitojen nettietnografien työsarkaa. Mikä tahansa vähänkin eläväisempi verkkoyhteisö tuottaa lyhyessä ajassa järkyttävän määrän kirjallista havaintoaineistoa, jonka hahmottaminen, järjestäminen ja analysointi on lähes kohtuuton tehtävä yksille ihmisaivoille. Laadullisen aineiston analyysiohjelmat voivat tulla puolitiehen vastaan, mutta tutkijoiden olisi silti kyettävä hallitsemaan ja ymmärtämään kaikki keräämänsä datakökäleet. Voidaanko tästä vaatimuksesta pitää kiinni nykyisissä olosuhteissa?

Oman mausteensa aineistokaaokseen antaa osallistuva havainnointi. Joskus tutkittava yhteisö elää elämäänsä lähes riippumattomana, joskus se taas säikähtää tutkijan läsnäoloa niin kovasti, että ryhtyy harjoittamaan sosiaalista suotavuutta heti kun käyttäjä universdonna on kirjautunut järjestelmään.

Tästä ongelmasta on lyhyt matka netintutkimuksen eettisiin kysymyksiin: mitä ihmisille pitäisi kertoa ja millä tavalla. Verkkokeskustelu yhteisöissä kun on ilmeisen julkista, mutta joidenkin jäsenten mielestä silti yksityistä; tämän huomaa viimeistään silloin, kun tutkijoiksi ilmoittautuvia aletaan uhata poliisilla ja viestintäviranomaisilla. Jos aineiston keruu taas toteutetaan suoraan puskasta, silloin kaikki osapuolet pysyvät tyytyväisinä.

Ja edustaako tämä jälkimmäinen tapa hyvää tutkimusetiikkaa - se on jo kokonaan toinen juttu. Niin kauan kuin selvät pelisäännöt puuttuvat, jokainen keksii ne itse. Tunnen suurta sympatiaa niitä kohtaan, jotka valitsevat mielummin sen yksinkertaisimman ratkaisun ja päättävät olla sanomatta mitään.

Selvyyden vuoksi kannattanee mainita, että itse en ole vielä päässyt edes siihen aineiston systemaattisen keruun vaiheeseen.

Puutaheinää?

Kerran jossakin päin webbiä havaitsin muuan virtual community typology -aiheisen artikkelin esittelytekstin, joka kuului suunnilleen seuraavasti: "Kukapa olisi uskonut, että tästä aiheesta vielä tehdään akateemista tutkimusta."

Sitähän minäkin aina huomaan pohtivani.

Uskottavuuskysymys on ilmeinen, koska kukaan ei ainakaan vielä kykene määrittämään ilmiön tarkkoja rajoja. Jokapaikan nettihörhöt puhuvat yhtä, viestinnän tutkijat toista ja markkinoijat kolmatta. Ongelmana on myös kytkentöjen puuttuminen yritysmaailmaan, joka kvartaalitalouksineen tuntuu vastaavan koko nykyisestä maailmanjärjestyksestä ihmisten ruokavaliota ja vessassakäyntitiheyttä myöten.

Myös tässä ympäristössä verkkoyhteisöillä olisi sosiaalista tilausta, mutta vain vähän käytännön sovelluksia. Kenties tulevina vuosina ja vuosikymmeninä nähdään vastahakoinen mutta vääjäämättä etenevä muutos.

Kuka enää oikeasti haluaa leimautua osaksi työnantajan yhtä suurta perhettä, kun voi vähemmällä vaivalla kuulua oman ammattikunnan vertaisryhmiin verkossa? Miksi tärkeää tietoa jaetaan aivan väärissä paikoissa, kuten virallisissa palavereissa ja kuolemaa tylsemmissä seminaareissa? Toki firmojen (ja valtion laitosten) intranetit ympäri maailmankaikkeutta on koristelteltu keskustelufoorumeilla ja ilmoitustauluilla, mutta ylhäältä päin annettu äänetön kehotus käyttää nk. uutta teknologiaa on suunnilleen sitä samaa kuin veden kantaminen sangolla kaivoon.

Ehkäpä organisaatiot todellakin ovat hitaampia oppimaan kuin verkkokulttuurin edelläkävijät, joille uudenlainen vapaa intressiyhteisöllisyys edustaa jo itsestäänselvyyttä.

Luottamuksesta

Loman jatkumisen kunniaksi ensimmäinen kokonainen artikkeli lähtee tällä viikolla hylättäväksi networking and virtual organizations -journaliin. En silti pidä hylkäystä minään vahinkona, sillä virtuaalista luottamusta käsitteleviin konferensseihin paperi istuu kuin valettu.

Jos saisin vastaavan artikkelin nyt luettavakseni, ilahtuisin suuresti sen sisällöstä, joten täysin hakoteille tuskin olen onnistunut menemään teorioiden pyörittelystä huolimatta.

Kaksi perustavaa ongelmaa kuitenkin värittää kaikkea, mitä tutkimusaiheestani kirjoitetaan.

Ensimmäinen on kysymys siitä, mihin luottamusta tarvitaan. Toiset sanovat, että verkossa on valtava luottamisen tarve, koska se on tuntemattomien ja kasvottomien maailma. Toiset taas eivät pidä koko kysymystä todellisena. Ne osallistuvat, jotka kokevat sen itselleen mielekkäänä - heillä on siis myönteinen asenne, siinä kaikki. Ja se taas on korkeintaan psykologian heiniä.

Toinen ongelma on eri tieteenalojen välinen. Omille koivilleen on lähes mahdotonta löytää tukevaa jalansijaa, koska tutkijat ymmärtävät luottamuksen niin monella eri tavalla. Pisimmälle ovat menneet ne titeläiset, jotka pitävät luottamusta synonyymina järjestelmän luotettavuudelle. Puurot ja vellit ovat sekaisin monella muullakin.

Minulle on jäänyt ainoaksi vaihtoehdoksi kallistua perinteiseen sosiologiaan ja tuoda sen luottamusnäkemys vaikka väkivalloin verkkomaailmaan. Moni klassikko luultavasti kääntyisi haudassaan jos tietäisi mitä olen tehnyt, ja ne loput luultavasti joutuvat sinne viimeistään väitöskirjani valmistuttua. Perusteluni on kuitenkin lyhyt ja ytimekäs. Yhteisö on yhteisö, verkossa tai ilman. Pelkkä kylmä laskelmointi, kontrollijärjestelmät ja luotetut kolmannet osapuolet eivät riitä selittämään, mistä ilmiössä on kyse. Luottajia ovat aina ihmiset ja vastaukset kysymyksiin löytyvät heidän päästään.

Suomi-tiede-suomi -sanakirja

Juhannuksen mökkilukemistonani oli noin puolen metrin korkuinen pino Valittuja pahkoja, noita aikakauslehtien junttihistorian keulakuvia. Jos tuollaisen pinon käy onnistuneesti läpi, on mahdollista löytää jopa kolme järjellistä lausetta. Minulla kävi ilmeisesti hyvä tuuri, sillä jo ensimmäisistä lehdistä silmiini osui kaksi mielenkiintoista ajatelmaa.

Ensimmäisen mukaan pessimistin tunnistaa siitä, että kun tilaisuus koputtaa ovelle, hän valittaa metelistä.

Toisen ajatuksen on esittänyt Russell Ackoff, kuka lieneekin. Se kuuluu näin: "Elleivät ihmiset osaa kunnolla ilmaista itseään tavallisella kielellä, he eivät tiedä, mistä puhuvat."

Ajatelmaan liittyy laajempi tarina eräästä väitöskirjasta, jonka tekijä ei pystynyt kertomaan mitään työstään ilman maallikolle täysin käsittämättömiä termejä. Tekniikan alalla tämä tuskin herättää kenessäkään hämmästystä. Todellisten vaikeuksien edessä ollaan vasta silloin, kun itse asia on kenen tahansa ymmärrettävissä, mutta se täytyy pukea mahdollisimman järjettömien englanninkielisten termien muotoon. Dynaamisuudet, rajapinnat, prosessit ja arkkitehtuurit pursuavat powerpointeista kuin vatsamakkarat napapaitojen alta, eivätkä nämä tiedekonsultit enää itsekään muista sanojen takana olevia merkityksiä, saati että pystyisivät kertomaan asiansa suomeksi.

Ottamatta sen enempää kantaa siihen, millaisia tieteenaloja tämä syöpä vaivaa, uskottavuussyistä toivoisin voivani säilyttää edes alkeellisen suomen kielen kirjoitustaidon. Väitöskirja on pitkä urakka ja riski äidinkielen osaamisen rapautumisesta hyvinkin konkreettinen. En silti pyydä mahdottomia. Jos saan tulevaisuudessa tehdä tiedettä, jossa sanat tarkoittavat edes jotain oikeasti olemassaolevaa asiaa, on sekin jo puoli voittoa.

Hajaantukaa, sanoi operaattori

Huhtikuussa yksi suomalaisista peliyhteisöistä kuolla kupsahti nopeasti edenneeseen sairauteen, kun MTV3 ilmoitti aloittavansa yhteistyön Aapeli.com -pelisivuston kanssa. Samalla Certuksen pelisovelluksen varaan rakentunut MTV3 Epeli tuli tiensä päähän. Tavalliselta epelintallaajalta katosivat vapun alla yhdessä yössä sekä tuhansien pelattujen pelien historiat, kerätyt pisteet, tuttu käyttöliittymä, juttukaverit ja ystävät - siis koko yhteisö.

Olen kuullut monia kauhutarinoita siitä, mitä tekniset uudistukset ja uudet versiot aiheuttavat esimerkiksi keskustelufoorumeilla, mutta aiemmin en ole ollut itse todistamassa tämänlaajuista virtuaalimullistusta, jossa käyttäjiltä viedään kaikki alta mitään kysymättä.

En ota kantaa muutoksen syihin ja perusteluihin, sillä ne ovat vain asioista päättävien ihmisten tiedossa. Virtuaaliyhteisön operaattorin elämä ei välttämättä ole ruusuista. Yhteisöt kun alkavat usein elää omaa elämäänsä, joka ei aukene palveluntarjoajalle tai ulkopuoliselle. Helpoin ratkaisu olisi syyttää tyhmää käyttäjää siitä, että tämä on mennyt kiintymään johonkin shakki- tai noppapeliin ja pelikavereihinsa, mutta ilman yhteisön tuntemusta ei henkilökohtaisen kritiikin esittäminen ole kovinkaan perusteltua.

Mitä Aapeli siis pystyy tarjoamaan MTV3:n mukanaan tuomille evakoille? Täysin erilaisen ympäristön ja tempon, pelikeskeisyyttä yhteisön kustannuksella, ylimääräisiä lisäominaisuuksia, useimmissa tapauksissa vain kaksinpelejä, lasten tai teini-ikäisten huutomerkkiripulia ja ihkuviestejä. Ilmaisuus, kiireetön idlaus ja pöytätavat ovat kvartaalitalouden aikakaudella poissa muodista.

Tässä ei kuitenkaan ole ilmiön ydin. Erityisen kiehtovaa on ollut nähdä, mitä tapahtui fuusiota seuranneina päivinä: suomalaiset epelistit postittivat keskustelufoorumeille linkkejä muiden maiden vastaaviin peliyhteisöihin, joissa Certuksen sovellus on edelleen käytössä. Näistä ruotsalainen blip.se on laajemmin tunnettu, kun taas sveitsiläinen sivusto 194.192.15.18/symfonisite/index.php ei liiemmin ole nauttinut suurta käyttäjäsuosiota. Niinpä suomalaiset käyttäjät siirsivät yhteisönsä sinne.

Aika näyttää, kuinka pitkään epelistien pieni mutta sitkeä yhteisö lopulta säilyy hengissä. Tarinan opetus lienee se, että virtuaalimaailmassa on vaihtoehtoja jäljellä vielä silloinkin, kun ne ovat reaalimaailmasta loppuneet.

Toinen opetus koskee operaattoreita ja yhteisöjen organisoijia. Jos siis haluat ympärillesi elävän yhteisön, pistä päähäsi käytetyt sukkahousut, ole hiljaa ja kuuntele. Jos taas haluat elävästä yhteisöstä näppärästi eroon, ota sukkahousut päästäsi ja heitä käyttäjät ikkunasta pihalle. Voit olla varma siitä, että he eivät tule takaisin.

Kohtaamisia

Aiemmissa teksteissä olen kummastellut tietoverkkopaatosta, tyhjää puhetta tietoyhteiskunnasta ja kansalaisten "valtaistumista". Ainoa näkyvä muutos kun tuntuu olevan mahdollisuus saada mielipiteensä kuuluville, mutta tämä ei tietenkään tarkoita, että ihmisten verkkolukutaito tai käytettävissä oleva aika kasvaisi samassa suhteessa kuin saatavilla olevan informaation määrä. Onko suurin osa blogeista, verkkopäiväkirjoista, lopultakaan muuta kuin tapa keskustella itsensä kanssa julkisella paikalla joutumatta valkotakkisten saattamaksi?

Tuore Jyrki Lehtolan kolumni Tietoviikko -lehdessä (21.4.2005 s. 4) avasi kuitenkin silmäni. Verkko ei ole ainoastaan ilmaisukanava, vaan myös eristäytymisen kanava. Sanasta sanaan tuo oivallinen ajatus kuuluu näin: "Suomi ei kasvanut tietotekniikan luvatuksi maaksi, koska me halusimme kohdata toisemme verkossa vaan koska tietotekniikka tuki meitä pyrinnöissämme olla kohtaamatta toisiamme yhtään missään."

Totta puhuen verkkoyhteisöjen arvostelijat ovat jo pitkään perustaneet argumenttinsa tähän havaintoon, mutta he ovat suotta ottaneet kohteekseen kärpäsen, kun tarjolla olisi myös härkäsiä.

Erilaisten nettiä hyödyntävien intressiryhmien ja asiantuntijayhteisöjen esiinnousu ei vielä romahduta kenenkään sosiaalista elämää. Todellista huolta voidaan ryhtyä kantamaan silloin, kun kaikki ruoka ja päivittäistavara tilataan verkosta kotiinkuljetuksella, pubit siirretään mobiiliverkkoon, sukukokouksissa hyödynnetään videoneuvottelua ja ulkomaanmatkat hoidetaan kätevästi omasta nojatuolista käsin reaaliaikaista panoraamamaisemaa ihaillen.

Pakkoteknologiaa

Niin kutsuttu teknologinen determinismi on arkipäivää esimerkiksi mediassa, insinöörien kahvipöytäkeskusteluissa ja korkeakoulujen tutkimushankkeiden projektisuunnitelmissa. Se tarkoittaa ajatusta siitä, että teknologia kehittyy vääjäämättä eteenpäin ja määrää kehityksellään ihmisten elämää. Vanhan determinismivitsin mukaan kompassin keksiminen aiheutti Amerikan löytämisen. Vaikka tekijä a on olemassa ennen tekijää b, ei se silti ole sen yksiselitteinen syy.

Nykyisin erityisesti informaatioteknologiaan liittyviä deterministisiä hokemia vilisee kaikkialla, myös tieteeksi nimitetyllä elämänalueella. Kuitenkin jo tieteenfilosofian alkeissa opetetaan, että yksi yleinen virhepäätelmien muoto on post hoc propter hoc (tämän jälkeen tämän vuoksi). Jos kolautat pääsi ja saat aivotärähdyksen, onko syynä aamulla näkemäsi musta kissa? No, ei tietenkään, vaikka taikauskoinen ihminen niin ajatteleekin. Entä onko Internet luonut tietoyhteiskunnan? Kenties tähänkin väitteeseen uskoo vielä joku, ja senpä vuoksi on nähty ties kuinka paljon hukkaanheitettyjä tutkimusprojekteja, joissa on pitänyt rakentaa ICT:n tuella jotain suurta ja ihmeellistä, jolle ei kuitenkaan ollut mitään tarvetta.

Osuvampaa olisi puhua uudesta välineestä ja mahdollisuudesta tehdä samoja asioita, joita on ennenkin tehty. Ihmisten omilla preferensseillä on suurempi valta kuin informaatioteknologian kehityksellä – tutkimus sen viimeistään osoittaa, jos ei mikään muu.

Samoin on virtuaaliyhteisöjen laita. Quentin Jones (1997) kritisoi jo vuosia sitten Howard Rheingoldin harjoittamaa teknologianpalvontaa: Rheingoldin mukaan uusien viestintävälineiden käyttöönotto merkitsee väistämättä sitä, että ihmiset rakentavat niiden tuella yhteisöjä (!).

Vastaavia hokemia ovat työn tehokkuuden parantuminen, uusien koulutuksen muotojen syntyminen, demokratian kehittyminen ja tasa-arvon lisääntyminen (Gurak 1995). Todellisuudessa suhde on ensisijaisesti päinvastainen: ihmisten persoonallisuus ja ympäröivä sosiaalinen konteksti vaikuttavat siihen, miten informaatioteknologiaa käytetään. Tämä tapahtuu ensin, mahdollinen laajempi muutos vasta sen jälkeen.

Jones itse näkee teknologian välineenä, joka tarjoaa virtuaaliyhteisöille oman tilan, "kyberpaikan". Yhteisö itsessään on jotain ihan muuta. Kun päähän laitetaan Jones –lasit, virtuaaliyhteisöjen tutkimus alkaa toden totta näyttää kieroutuneelta. Rheingold näkee yhteisöjä siellä missä teknologia on läsnä; toisen väitteen mukaan yhteisöjen kehittyminen riippuu siitä, soveltuuko tarjolla oleva teknologia niiden käyttöön; Leimeister & Kremar taas ovat laittaneet teutooninörtti -roolissaan vielä paremmaksi ja synnyttäneet lauseen ”Technical platform enables interaction and helps to build trust and a common feeling”. Kuka enää tarvitsee sosiologiaa?

Ärsytyskynnys

Mikä verkkokeskusteluissa on ongelmallista? Poimintoja erään intressiyhteisön foorumilta:

”Se, mikä häiritsee on nimittäin järkyttävä lista sääntöjä. - Monet eivät varmaan edes uskalla kommentoida tätä topiccia vain siksi, että pelkäävät rikkovansa jotakin sääntöä, jota eivät olekaan tulleet huomanneiksi…”

”Pelkään ylläpitäjiä.”

”Silloin tällöin minusta tosiaan tuntuu, että kaikki asiat junnaavat paikoillaan, kukaan ei viitsi lukea topikin kaikkia viestejä kunnolla, vaan kirjoittaa oman kommenttinsa perään niin että siinä on täsmälleen samoja asioita kuin edellisissä viesteissä.”

”Omista näkemyksistä on kyllä minunkin mielestäni pulaa.”

”Liian paljon käyttäjiä, mutta sille ei taas voi mitään. Tuntuu vain, ettei saa sanaansa kuuluville tällaisessa valtavassa porukassa, jossa yksikään henkilö ei jää erillisenä mieleen kunnolla.”

”Se muuten ärsyttää, että jotkut kirjautuvat, kirjoittavat pari viestiä, eivätkä enää koskaan käy täällä.”

Lopulta samat asiat toistuvat kymmenissä viesteissä. Käyttäjiä on liikaa, ylläpitäjät ovat liian pikkutarkkoja ja osa jäsenistä ei "oikeasti" sitoudu yhteisöön. Suurimmat erimielisyydet liittyvät sääntöihin. Niiden olemassaoloa sekä kiitetään että kauhistellaan, mutta enemmistö on yhtä mieltä siitä, että ilman toimivia sääntöjä yhteisöstä ei olisi mihinkään. Luottamuksen näkökulmasta tämä on turvallinen tieto. Perinteet velvoittavat, ja moderaattoreille näyttää riittävän töitä - ainakin niin kauan kuin he pidättäytyvät ryhtymästä niin pelottaviksi, ettei kukaan enää uskalla sanoa mitään.

Yhteisön levittäytyminen

Verkkoyhteisöjen tutkimuksen aitiopaikalla ovat ne, jotka ovat itse rakentaneet suositun yhteisöpalvelun. Jos kurkistettaisiin jäsentietokantaan, mitä se kertoisi yhteisön kasvusta? Millä tavoin yhteisöt laajenevat pienestä silmusta suuriksi? Toiset osuvat uudelle ja valloittamattomalle maaperälle (kuten Habbo Hotelin kaltaiset lasten virtuaaliolohuoneet), toiset taas syövät lopulta kilpailijansa. Mahdollisia syitä tähän on monia.

Yhteisöllä voi olla tiivis ydinryhmä, jonka ympäriltä kaikki saa alkunsa: heidän työnsä tuloksena sana leviää ja yhteisö laajenee askel askeleelta suuremmaksi. Tehokkaampi mutta myös kaoottisempi vaihtoehto on käyttää positiivista julkisuutta vipuvoimana. Joskus pieni artikkelinpoikanen alan ammattilehdessä riittää, ja loppu on word of mouse -historiaa. Molemmissa tapauksissa on yksi yhteinen piirre: on tunnettava oikeat ihmiset, jotka auttavat viemään asiaa eteenpäin.

Kolmaskin vaihtoehto on toki olemassa. Sitä kutsutaan sattumaksi.

Kivikauden työyhteisöt

Virtuaalielämän äänekkäimmät vastustajat sanovat, ettei mikään voi korvata aitoa sosiaalista kanssakäymistä. Eikö kuitenkin kannattaisi kokeilla? Vaivattominta olisi aloittaa ICT-sektorin työntekijöistä. Hehän tekevät työtä näiden samojen asioiden parissa. On outoa, että ihmisille täytyy vielä 2000-luvullakin väkisin rakentaa toimisto, neuvottelutilat ja kahvihuone Helsinkiin tai Espooseen ja raahata heidät joka päivä sinne puhumaan puutaheinää.

Voisiko sählyvuorosta, henkilökunnan risteilystä, seuraavan kvartaalin strategisen kehityksen painopistealueiden priorisoinnista ja viikonlopun säätilasta onnistuneesti keskustella muuallakin kuin Helsingin toimistossa? Kenties jopa pikaviestimiä käyttäen tai videoneuvottelussa?

Huokaus sentään, ei tietenkään, eihän se ole todellista. Todellisuus on pieni punainen omakotitalo maalla, ja vasta kun se on valmistunut, huomataan, että täältähän on pääkaupunkiin ainakin 150 kilometriä. Kirottua. No, siitä sitten vain auton rattiin ja radanvartta pitkin sataakahtakymppiä töihin ja takaisin aamuin illoin, ruuhkasta ja kelistä viis - pois alta, lapset, hirvet ja männynkävyt.

Palkitsevaa ja tietoyhteiskunnan älykkyysosamäärän mukaista, vai mitä? Vielä tehokkaampaa tämä työelämän kulmakivitoiminta tietenkin olisi, jos modernit autot olisi varustettu älyominaisuudella, joka kertoisi kuljettajille, että ulkona saattaa tällä hetkellä pyryttää lunta.

Muuten, ensi marraskuussa sitä taas sataa. Ettei vain pääse tulemaan yllätyksenä. Työelämä tuskin on siihen mennessä ehtinyt kehittyä tippaakaan järkevämpään suuntaan.

Virtuaalikoukussa

Harvemmin näkee virtuaaliyhteisökirjallisuutta, jossa otettaisiin kantaa nettiriippuvuuden oireisiin. Verkko tarjoaa rajattomasti tietoa, virtuaalisia kontakteja, vertaistukea ja viihdykettä, mutta missä menee sitoutumisen ja riippuvuuden välinen raja? Ovatko yhteisön ihaillut sankarit ja aktiivit sittenkin vain persoonallisuushäiriöisiä addikteja, ja ne paheksutut lurkkaajat - varjelkoon - ovatkin ainoita täyspäisiä ihmisiä?

Huomasin jo opiskelun alkuvuosina tarkistavani sähköpostin kymmenen minuutin välein, vaikka minulla olisi ollut työn alla jotain aivan muuta. Kyllästyttyäni odottamaan viestejä, joita ei yleensä koskaan tullut, tein slrn-hyppäyksen ja aloin seurata nyyssiryhmiä hektisellä viiden minuutin aikajänteellä. Eihän sitä koskaan tiennyt, jos joku olisi sattunut sillä välin postittamaan vaikkapa tappohauskan vitsin Monty Pythonin tapaan. Olisin tietenkin halunnut päättää päiväni ensimmäisten joukossa.

Sitten päästiin web-aikakauteen. Kenties tälläkin hetkellä joku laatii vastausta siihen kysymykseen, jota olen jo monena iltana pohtinut, mutta en ole rohkaistunut vielä kysymään. Miten olisinkaan voinut kysyä, sillä vapaa-aikani menee toisten kirjoittamien viestien lukemiseen. Jos siinä tilanteessa lähden itse kirjoittamaan jotain, huomaan istuneeni koneen ääressä neljä tuntia perätysten ja saaneeni orastavan välilevyn rappeuman. Siinä tilanteessa ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähteä ulos hengittämään oikeaa happea, ei virtuaalista.

Kaikesta tästä huolimatta on merkillistä, että olen onnistunut opiskelemaan monia kiinnostavia asioita, valmistumaan ja silloin tällöin myös keskittymään. Mutta mitä vaihtoehtoja jää, jos lopullinen virtuaaliorjuus jonain päivänä iskee ihmiseen? Ei paljonkaan: tietenkin nettiriippuvaisten keskustelufoorumi.

Vapaalipuitta webissä

Peter Kollockin (1999) artikkeli "The economies of online cooperation" on verkkoyhteisöistä kiinnostuneiden perusluettavaa. Miksi ihmiset osallistuvat keskusteluun ja jakavat tietonsa muiden kanssa, vaikka vaivannäön tulokset ovat kenen tahansa vapaasti hyödynnettävissä? Vapaamatkustaminen on webin arkipäivää, vaikka emme useinkaan ajattele asiaa näin.

Sanotaan, että jopa yhdeksän kymmenestä yhteisön jäsenestä ei osallistu itse, vaan ainoastaan tarkkailee muiden tekemisiä; siis lurkkaa. Asia selvä - unohdetaan heidät toistaiseksi. Se kymmenes on jo kiinnostavampi tapaus. Kollock selittää osallistumismotivaatiota neljällä eri tavalla.

Ensimmäinen liittyy vastavuoroisuuteen. Kun nyt autan, saan vuorostani apua toisilta myöhemmin. Tällöin käyttäjä tietenkin olettaa, että hänellä on tarve tehdä yhteistyötä muiden kanssa ja pysyä yhteisön jäsenenä jatkossakin.

Toinen mahdollinen motivaatiotekijä on maineen saavuttaminen yhteisössä. Asiantuntemuksesta yleensä palkitaan. Näkisin kuitenkin jonkinlaisena ongelmana sen, ettei tätä välttämättä tehdä mitenkään näkyväksi. Aloittelijan silmin satunnainen häirikkö ja yhteisön tietämysguru ovat samalla viivalla.

Kolmanneksi, osallistuessaan yhteisön toimintaan käyttäjä kokee, että hänellä on mahdollisuus vaikuttaa ympäristöönsä. Keskusteluaktiivisuus yleensä kasvaa, jos käyttäjä voi havaita muuttaneensa yhteisöä toiminnallaan. Lisäisin tähän, että vaikutus voi olla myös päinvastainen: joskus etenkin aloittelevat jäsenet sanovat asioita, joita säikähtävät itsekin. Ne lausuttuaan on parempi nostaa kytkintä ja poistua takavasemmalle.

Neljäntenä Kollock mainitsee vielä eräänlaisen "hyvän tekemisen" ulottuvuuden, sillä osallistumista voi selittää myös halu toimia yhteisön parhaaksi.

Kaikki ei kuitenkaan aina suju näin onnellisesti. On huomattava, että mitä tahansa yhteistyötä ei voi tehdä verkon välityksellä. Joskus yhteisöllinen toimintatapa myös rajoittaa itse itseään keskittämällä ihmisten kaiken huomion asioihin, jotka yhteisö kokee kiinnostaviksi. Ei niin houkuttelevat mutta vähintään yhtä tärkeät tehtävät jäävät kokonaan hoitamatta. Ehkä tästä samasta syystä on helpompi sukeltaa tyhjänpäiväiseen flame-sotaan verkkofoorumilla kuin kirjoittaa samasta asiasta viisi virallista lausetta tekeillä olevaan artikkeliin.

Onnella menestykseen

Missä vaiheessa tutkijat oikeastaan alkoivat mitata virtuaaliyhteisön "menestymistä"? Onko sillä jotain tekemistä edellä mainitsemani kaupallisen hypen kanssa? En ole koskaan kuullut, että joku ryhtyisi tieteen nimissä arvioimaan vaikkapa naapuriyhteisön menestystekijöitä - suurta joukkoa mykkiä, kuuroja ja liikuntakyvyttömiä, mahdollisimman alhaista poraustyökalujen määrää ja nollaa kappaletta subwoofereita - mutta työyhteisön kohdalla asia on toisin. Jonkinlainen kytkös tuloshakuisuuteen on siis nähtävissä: verkkoyhteisöt merkitsevät ihmisille muutakin kuin ajanvietettä.

Saksalaisherrat Leimeister ja Kremar ovat ICSS-konferenssijulkaisussaan (2004) koonneet virtuaaliyhteisöjen menestystekijöitä sekä jäsenten että yhteisöoperaattoreiden näkökulmasta. Tiivistäen voidaan sanoa, että puhtaasti teknisinä seikat nousivat molemmissa ryhmissä kärkeen ja sosiaalinen puoli sai seurata perässä. Ovatko jäsentietojen luottamuksellinen käsittely, lyhyet latausajat ja sivuston vakaus siis yhtä kuin menestyvä yhteisö? Eivät: ongelma on, että samat kriteerit pätevät mihin tahansa webbisivuun, olipa se yhteisö tai ei. Se, etteivät käyttäjät kyselyissä välttämättä arvosta vuorovaikutusta, tukea, sääntöjä, normeja ja yhteisiä tapahtumia yhtä korkealle kuin sivuston havaittuja ominaisuuksia, ei tarkoita etteivätkö asian molemmat puolet olisi yhtä välttämättömiä.

Success factors -keskustelussa on kaksi perusongelmaa. Ensimmäinen on se, että tutkimukset menevät usein sieltä missä aita on matalin ja tuottavat lähes itsestäänselvyyksiä (kuten edellä mainitut tekniset seikat), ja toinen on konservatiivinen näkemys siitä, että mittauksen tuloksia voitaisiin jotenkin käyttää hyväksi ja ohjata yhteisöä sen perusteella haluttuun suuntaan. Vierastan tätä ajatusta, koska virtuaalinen yhteisö jos mikä on itseohjautuva. Jokainen päättää tasan tarkalleen omassa päässään, onko yhteisöä hänelle olemassa ja onko se "hyvä" yhteisö vai täysin takapuolesta oleva yhteisö. Jäsenyydet ovat vapaaehtoisia, käyttäjät haavoittuvia ja identiteetit muuttuvia. Menestyksen mittaaminen näissä olosuhteissa on kuin yrittäisi pakastaa saippuakuplan.

Yksi menestyskriteeri artikkelissa pisti erityisesti silmään. "Building trust among the members". Siinä se oli, koko väitöskirjani sisältö yhdessä lauseessa! Mitäpä niitä vaikeita käsitteitä suotta purkamaan osiksi tai kertomaan vastaajalle mitä ne tarkoittavat, kun helpompiakin tapoja kirjallisuudesta löytyy.

Valtaa ja sananvaltaa

Virtuaalisten yhteisöjen tutkimukseen liittyy kaksi ahkeraan viljeltyä kliseetä. Ensimmäinen on koko ilmiön teilaaminen ja vetäminen vessasta alas, koska todellisessa yhteisössä tarvitaan aina suoraa kommunikaatiota ihmisten kesken. Toinen on empowerment -hype, jossa verkko nähdään kaikkien sorrettujen ja heikkojen uutena (!) vallan kanavana, syvällisten aatosten sulattamona ja aikansa eläneiden hierarkioiden romuttajana. Köyhät, vähäosaiset, sairaat ja fyysisesti vammautuneet löytävät uuden elämän.

Rohkenen epäillä. Globalisaatio on onneksi liian suuri kysymys mahtuakseen päähäni (kiitos kysymästä, lakaisen koko ongelman mieluiten maton alle), mutta oman maamme vähäosaiset sinne vielä sopivat. Nyt kun suomalaisia on juuri valaistu uutisella, jonka mukaan Internet on nykyään lähes elinehto työpaikan etsimisessä, kuinkahan moni tietotekniikan kehityksestä ja verkkoyhteyksien ulottumattomista pudonnut on huomannut syntyneensä väärälle planeetalle. Samaan aikaan toisaalla uhrataan valtavasti rahaa, jotta saataisiin aikaan hienon näköisiä tietoyhteiskuntastrategioita ja teorioita laajakaistayhteyksien leviämisnopeudesta, jotta Suomi ei putoaisi ns. kehityksen matkasta ja - Baudrillardia mukaillen - Öllölänmutkan peräkylässäkin osattaisiin ostaa juuri ne tuotteet, jotka amerikkalaiset tällä hetkellä haluavat meidän ostavan.

Omassa elämässäni on ollut sopivassa suhteessa sekä hyvä- että huono-osaisuutta, mutta ainakin yhdessä asiassa verkko on "valtaistanut" minut. On omituista, että kukaan tutkija ei ole kiinnittänyt tähän ilmiöön laajempaa huomiota.

Virtuaalisesti meillä näet on mahdollisuus sanoa asioista jotain, vaikka emme olisikaan saaneet syntymälahjaksi kahdensadan desibelin äänijänteitä. Tiedättehän tilanteen: haluaisitte ilmaista mielipiteenne, mutta siitä ei tule mitään, koska samassa tilaisuudessa on mukana joukko kymmenen norsun äänenvoimakkuudella jyriseviä asiantuntijoita, jotka joka tapauksessa tietävät maailmasta kaiken tarpeellisen. Onneksi heille järjestetään runsaasti kahvitilaisuuksia, seminaareja, konferensseja ja kunnanvaltuuston kokouksia, joissa he voivat kaikessa rauhassa puhua toistensa päälle. OKM (omat korvatulpat mukaan)!

Luulen, siis olen

Tutkimusprosessi on jatkuva prosessi. Sillä ei siis ole alkua tai loppua. Miten on mahdollista päästä keskikohtaan, jos ei tiedä, mistä on aloittanut?

Tästäkin huolimatta olen joutunut jo enemmän kuin tarpeeksi pohtimaan sitä, mitä tutkimukseni lopussa tapahtuu. Tuolloin minulta kysytään, mitä olen oppinut väitöskirjaprojektista, miten tutkimukseni tarkalleen ottaen eteni ja millaisia uusia tuloksia se on tuottanut. Juuri nyt en edes tiedä, tarvitseeko joku tietoa luottamuksesta verkossa, joten perustan siis työni luulemisen ja arvailun varaan.

Mitä eroa onkaan lukiolla ja yliopistolla?

Lukiolainen luulee tietävänsä kaikesta kaiken suoritettuaan laajan fysiikan ja istuttuaan uskontotunnilla kriittisen ja happaman näköisenä.

Yliopiston perusopiskelija yleensä tietää enimmäkseen luulleensa.

Yliopiston jatkotutkinnon suorittanut tietää, että hänen tietämänsä asiat kiinnostavat noin kymmentä ihmisolentoa koko universumissa.

Monitiedettä tekemään

On jokapäiväisen off-topicin aika. Useimmat ymmärtävät arvostaa perinteiset rajat rikkovia tutkimushankkeita, kuten oikein onkin, mutta kuinka löytää oma paikkansa monitieteisen ilmiön ääreltä?

Aikanaan LTY:n ollessa vielä LTKK olin mukana vierailuluennolla, jonne tuttavani oli yhdessä kavereidensa ja kurssin vetäjän kanssa järjestänyt aidon Bullshit -bingon. Tiedättehän vanhan tutun luento- ja seminaariviihdykkeen, johon on kerätty tuotantotalouden ja kauppatieteiden pahimmat English/Finglish -termit 5x5 ruudukkoon ja kuulijat rastivat sanoja sitä mukaa kun ne mainitaan esityksessä. Tilaisuuden aluksi kaikille kuuntelijoille jaettiin valmiit bingolaput. Vieraileva luennoitsija näytti olevan hieman ihmeissään tilanteesta, mutta eli kuitenkin mukana, ja eipä aikaakaan kun jossain kolmannen rivin tietämillä istunut tyttö nettosi palkintona sen perinteisen kahvipaketin.

Minulle on vuosien aikana valjennut, että tieteenalani yksi näkyvimpiä ilmiöitä on käsitteiden lainaaminen luonnontieteistä ja niiden käyttäminen alkuperäisestä poikkeavassa yhteydessä, jotta asia kuulostaisi hienommalta. Kyseessä lienee itsenäinen Bullshit -bingon alalaji. Seuraavaa luentoa varten, tavoitelkaamme bingovoittoa esimerkiksi sanoilla mallintaminen, periytyvyys, evoluutio, business -logiikka, koheesio, turbulenssi, infrastruktuuri, business -ekosysteemi, inertia ja verkoston topologia.

Jos satutte työskentelemään tutkimuksen parissa, tällaisilla sanoilla saa kalsealta tuntuvan perusteknisen tai yhteiskuntatieteellisen hankkeen kuulostamaan huomattavasti suuremmalta ja merkittävämmältä. Samalla tutkimukseen liittyy mukaan myös teologinen ulottuvuus. Monia business -malleja kun ei ole olemassa missään, mutta usko niihin on sitäkin vahvempi.

Tutkimuksen noidankehä

Omassa projektissani olen kiinnostunut siitä, millaisin edellytyksin verkon areenat voivat syntyä (ja mahdollisesti kehittyä myöhemmin yhteisöllisiksi). Ilman tätä tietoa on turhaa kiirehtiä asioiden edelle esittelemään uusia cmc-työkaluja tai mukahienoja liiketoimintamalleja, joiden paljon puhutut hyödyt jäävät suurella todennäköisyydellä sanahelinän asteelle.

Tähän asti lukemastani olen oppinut, että luottamus on sanattomasti läsnä aina kun toisilleen tuntemattomat ihmiset ovat kanssakäymisessä verkon välityksellä. Voidaan olettaa, että kyseessä on hyvin merkittävä verkon yhteisöjen rakennusaines. Aloitan siis tutkimalla, millaista luottamusta yhteisö tarvitsee ja mistä se syntyy. Kuinka anonyymiin kanssakäymiseen liittyviä ongelmia on verkossa pyritty ratkaisemaan, ja ovatko nämä ratkaisut toimivia tai riittäviä? Laskeudun siis käyttäjien pariin ja kysyn asiaa heiltä saadakseni jotain konkreettista irti tästä ilmiöstä.

Tällaista tutkimusta ei voi aloittaa, ennen kuin tarkka tutkimusongelma on muotoiltu ja hypoteesit asetettu. Niitä taas ei voi asettaa perehtymättä ensin kirjallisuuteen. Tätä varten on osattava lukea juuri oikeanlaisia tieteellisiä artikkeleita, jossa on huolellisesti kuvattu aiempi saman aihepiirin tutkimus. Miten siis voin löytää aiheesta kertovaa kirjallisuutta, jos voin päättää tutkimuksen asetelman vasta sitten, kun olen lukenut kirjallisuutta, joka tukee aihettani?

Noidankehä on valmis. Vielä en tiedä, miten sieltä pääsee ulos.

Yhteisö vai areena

Aito verkkoyhteisö voi syntyä keskelle täydellistä tuntemattomuutta ja kasvottomuutta, mutta se ei tarkoita, että kaikille verkon ryhmittymille kävisi näin – tai että niin edes tarvitsisi käydä. Amerikkalaisessa helppoheikkikirjallisuudessa lähes mikä tahansa vuorovaikutteinen web-sivusto on nähty yhteisönä. ”Build a site, and customers will come.” Hohhoijakkaa. Yhteisön on kuitenkin oltava muutakin kuin pelkkää keskustelupalstan ylläpitoa, sillä muuten ajaudumme käsitteelliseen kaaokseen. Virtuaaliyhteisön eri määritelmistä havaittiin, että yhteisö muodostuu joukosta ihmisiä, jotka ovat toistuvassa vuorovaikutuksessa keskenään täyttääkseen jonkin tarpeen, ja toiminta tapahtuu tietyssä paikassa tai tilassa, joka myös luo ryhmälle rajat.

Neljänneksi, ihmisillä on oltava jonkinlainen kokemus siitä, että he kuuluvat yhteisöön ja heillä on vaikuttamisen mahdollisuuksia. Tämä on mielenkiintoinen seikka, olipa kyseessä sitten virtuaalinen tai konkreettinen yhteisö. Ihminen voi esimerkiksi olla osa työyhteisöä, jossa hän omasta mielestään on vailla mitään etenemisen ja toimimisen mahdollisuuksia ja kokee ainoastaan kyllästymisen tai vihan tunteita, ei suinkaan yhteenkuuluvuutta. Onko hän tällöin työyhteisön jäsen? Muodollisesti kyllä, mutta itse hän voi kokea asian toisin.

Toisaalta on huomattava, että kielteisetkin tunteet voivat rakentaa omanlaistansa yhteisöllisyyden kokemusta. Monia ihmisiä sitoo toisiinsa vuosikymmeniä kestänyt vihanpito, jossa anteeksi ei pyydetä eikä anneta. Modernit taistelut käydään verkkoareenoilla, joissa hyökätään muiden virtuaali-identiteettien kimppuun myrkynkitkerillä flame-viesteillä.

Rakentuuko verkkoyhteisö siis jonkinlaisena yksilön ”me”-kokemusten summana, vai onko se olemassa itsessään, neutraalina ja riippumattomana? Ensin mainittu vaihtoehto on kenties uskottavampi. Yksilön senhetkinen kokemusmaailma määrittää, onko yhteisöä olemassa hänelle siinä tilassa ja siinä ajassa. Lisäksi on huomattava, että Web on tulvillaan areenoita, joista tunnesiteet ihmisten välillä puuttuvat kokonaan. Tämä on ymmärrettävää, sillä usein emme voi tietää keskustelukumppaneista muuta kuin nimen tai nimimerkin, joita voi olla kymmeniä erilaisia. Ja miksei olisi - sekin voi olla osa verkkoyhteisöjen kulttuuria. Pidempiaikaisen vuorovaikutuksen kautta Rheingoldin mainitsemia henkilökohtaisia suhteita voi toki kehittyä, mutta tällöin yhteisön on oltava myös luonteeltaan sellainen, että pysyvyyttä ja sitoutumista arvostetaan. Aina näin ei tietenkään ole.

Psykologian tohtori Anita Blanchard on tutkinut ensimmäisten joukossa virtuaalisen yhteisöllisyyden (sense of virtual community) kokemuksia verkkoyhteisön jäsenissä. Hän tekee myös selkeän käsitteellisen eron yhteisön ja ei-yhteisön välillä. Puhumme virtuaaliyhteisöstä ainoastaan silloin, kun jäsenillä on tämä henkilökohtainen yhteisöllisyyden kokemus. Mistä se rakentuu? Blanchard on käyttänyt tutkimuksessaan McMillanin & Chavisin paljon puhuttua ja hyödynnettyä yhteisöllisyysmittaria, jonka osa-alueita ovat
1. Feelings of membership
2. Feelings of influence
3. Integration and fulfillment of needs
4. Shared emotional connection

Kolme ensimmäistä ovat helposti ymmärrettävissä; jäsenyyden merkkejä ovat esimerkiksi yhteisön rajat, yhteenkuuluvuuden tunne ja yhteinen symbolijärjestelmä, vaikuttamisen kokemus liittyy yhteisön ylläpitämiin normeihin, ja tarpeiden täyttyminen motivoi toimimaan yhteisössä. Toisaalta tarpeiden täyttyminen on yksi virtuaalisen yhteisön olemassaolon perusedellytys, jonka vuoksi sitä ei välttämättä ole enää ”uudelleen” sisällytetty osaksi yksilön kokemaa yhteisöllisyyttä; kyseessä on ennemminkin yhteisöllisyyden ennakkoehto kuin sen osa-alue (Koh & Kim). Kolme ensin mainittua tunnuspiirrettä voidaan helposti löytää monista virtuaalisista ryhmittymistä, mutta neljäs kohta on ongelmallisempi: herättääkö keskustelufoorumi, verkkokauppa tai nettipeli käyttäjässä tunteen yhteenkuuluvuudesta muiden ihmisten kanssa? Lasketaanko vain myönteiset tunteet, vai voinko jakaa toisten kanssa myös inhon heitä kohtaan? Entä mihin virtuaalisen yhteisön jäsen oikeastaan kiinnittyy, itse areenaan, siellä toimiviin ihmisiin vai ei mihinkään?

Näkisin virtuaalisen areenan paikkana, jossa ihmiset kohtaavat toisiaan, mutta ilman henkilökohtaisia tunnesiteitä ja intohimoista omistautumista keskusteluun tai muuhun yhteiseen toimintaan toisten kanssa. Areena on yhteisöä persoonattomampi, eikä siihen välttämättä liity edes sitä toistuvaa vuorovaikutusta, joka on nähty virtuaaliyhteisölle tunnusomaiseksi (Fernback & Thompson). Tyypillisiä areenoita ovatkin esimerkiksi nettihuutokaupat ja muut ”transaktioyhteisöt”. Tällaisella areenalla voidaan kohdata vaikkapa vain kerran elämässä, eikä mitään henkilökohtaisen tuntemisen tai tuttuuden kokemuksia yleensä synny.

Toimiva virtuaalinen areena voi olla hyvin vetovoimainen verrattuna muihin vastaaviin areenoihin, jonka vuoksi ihmiset sitoutuvat siihen – he eivät siis kiinnity ensisijaisesti ihmisiin, vaan paikkaan kokonaisuutena. Tämä houkuttavuus tekee areenasta kilpailijoitaan paremman ja suositumman. Jokainen Hakaniemen torin tai silakkamarkkinoiden vakiokävijä tietänee mistä ilmiössä on kyse.

Juupas vs. eipäs

En uskalla ajatellakaan, kuinka paljon yhteiskuntatieteissä on viidentoista vuoden aikana kiistelty siitä, milloin voidaan puhua virtuaalisesta ”yhteisöstä” ja voiko sitä ylipäätään olla olemassa. Tästä keskustelusta voidaan löytää kolme eri koulukuntaa: ensimmäinen, jonka mielestä teknologian välityksellä ei voi syntyä mitään oikeaa yhteisöllisyyttä vaan ainoastaan yhteenkuuluvuuden illuusioita; toinen, joka näkee verkkoyhteisöt todellisina ja tiettyjen edellytysten täyttyessä myös vahvasti yhteisöllisinä, ja kolmas, joka pitää jokaista verkkoon rakennettua areenaa ja keskustelukanavaa automaattisesti yhteisönä.

Tämä on toki kärjistettyä, mutta hyödyllistä, jos aiomme avata silmät näkemään muutakin kuin teoreettista jahkailua. Miten siis on asia, voiko aitoja yhteisöjä olla olemassa ilman konkreettista läsnäoloa? On syytä väittää, että voi, ennen kuin tämä blogi ajautuu ristiriitaan itsensä kanssa ja katoaa bittiavaruuden mustaan aukkoon. Entä perustelut? Helpointa on vedota siihen, ettei yhteisöjen "ideaaleja" todellisuudessa ole olemassa konkreettisessakaan elämässä. Harva kerrostalon asukas tuntee edes nimeltä puolet saman rapun naapureistaan, saati että kokisi jotain suurta yhteenkuuluvutta heidän kanssaan. IT-kuplan puhjettua netin ihmeellisyys ei ole enää siinä, että se mullistaisi koko nykyisen maailman päälaelleen, vaan siinä, että voimme henkilökohtaisesti laajentaa elämänpiiriämme myös kyseisen kerrostalon tai hiekkalaatikon ulkopuolelle ja kohdata (ainakin virtuaalisesti) ihmisiä, joita emme muuten koskaan tapaisi.

Mikä on verkkoyhteisö

Englanninkielisessä lähdekirjallisuudessa käytetään yleensä termiä virtual community tai online community. Suomessa voitaisiin puhua virtuaalisesta yhteisöstä tai hieman vähemmän kuvitteelliselta kuulostavasta verkkoyhteisöstä.

Olen suosinut verkkoyhteisöjen määrittelyssä Jenny Preecen ”neljän kohdan oppia”, jonka mukaan yhteisö rakentuu ihmisistä, yhteisestä tarpeesta, menettelytavoista ja säännöistä, ja tietoteknisistä järjestelmistä. Määritelmä on hyvin lavea, mutta toisaalta se ottaa huomioon kaikki perustavat rakenneosat, joista yhteisö voi lähteä kehittymään – siis jo ennen kuin sitä on varsinaisesti olemassa. Vasta myöhemmässä vaiheessa ihmisten välillä voidaan tunnistaa henkilökohtaisia tunnesiteitä ja suhteita (Rheingold), ja yhteisön jäsenillä on vahva tunne siitä, että yhteisö on itsenäinen ja rajallinen kokonaisuus (Slevin). Näitä kokemuksia ei kuitenkaan synny hetkessä, vaan ne voivat rakentua vain toistuvan vuorovaikutuksen kautta.

Jaottelen eri virtuaaliyhteisöt seuraavasti:
* Tuki- ja vertaisryhmät
* Harrastusryhmät
* Peliympäristöt
* Transaktioyhteisöt
* Asiantuntijayhteisöt

Yhteisölliset peliympäristöt ovat erillään muista harrastusyhteisöistä, koska peleillä on perinteisesti ollut virtuaalikulttuurissa vahva jalansija ja niihin liittyy huomattavasti enemmän elementtejä kuin "pelkkään" keskusteluun verkon foorumeilla. Esimerkkinä vaikkapa virtuaalinen jalkapallomanageripeli hattrick.org, jossa kohdataan toisten managerien joukkueita, käydään yleistä keskustelua pelin sisällöstä ja maailman menosta, lähetetään tutuille yksityisviestejä, lyödään vetoa otteluista Expekt.comissa ja järjestetään kauden päättäjäistapaamisia esimerkiksi kalliolaisessa pub-miljöössä. (Riittiköhän tämä perusteluksi?)

Blanchard & Horan ovat käyttäneet huomattavasti laveampaa yhteisöjen jaottelua, jossa kaikki virtuaaliympäristössä syntyneet yhteisöt ovat tyypiltään ”communities of interest” eli intressiyhteisöjä. Ylläolevassa jaottelussa olen pyrkinyt pilkkomaan tätä määrittelyä hieman tarkemmaksi sen mukaan, millaisesta intressistä on kyse. Yhteisöjä voidaan myös kategorisoida niiden alkuperän ja toimintakulttuurin mukaan. Osa verkkoyhteisöistä on puhtaasti virtuaalisia, kun taas osa on lähtöisin reaalimaailmasta. Yhteisöjen toiminnassa CMC (computer-mediated communication) viittaa virtuaaliseen kanssakäymiseen ja F2F (face-to-face) reaalimaailman kanssakäymiseen. Näiden kahden yhdistäminen ja sekoittuminen on nykyään jo arkipäivää.

Listan kaksi viimemainittua yhteisötyyppiä ovat luonteeltaan business -yhteisöjä - tai ainakin yrittävät olla sitä. Kovin monia liiketoiminnallisia menestystarinoita ei verkkoyhteisöjen saralla vielä ole nähty. On vaikea sanoa, johtuuko tämä koko asetelman mahdottomuudesta vai pelkästään siitä, että se suurin ja pyörein viisasten kivi on vielä löytämättä. Jatketaan siis kaikin mokomin etsimistä.

Yhteisöllistä elämää tietoverkossa

Yhteisöjä on olemassa muuallakin kuin perheessä, työpaikoilla ja järjestötoiminnassa. Teknologia on tuonut yhteisön käsitteeseen oman lisävärinsä. Mistään yliampuvasta hype-ilmiöstä ei sentään ole kyse: verkon yhteisö on arkinen ilmiö siinä missä syöminen ja nukkuminen. Erona on vain se, että tiedämme huomattavasti enemmän syömisestä kuin näiden yhteisöjen erityispiirteistä. Tämä johtuu ennen kaikkea ilmiön tuoreudesta: scifi-kirjallisuudessa "virtuaaliset" ryhmät kohtasivat jo 1950-luvulla, ja reaalitodellisuutta niistä tuli parikymmentä vuotta myöhemmin. Kuitenkin vasta www:n ja sähköpostin läpimurto toi yhteisöt lähes jokaisen hyvinvointivaltion asukkaan tietoisuuteen. Halusimmepa sitten pitää yhteyttä kaukana asuviin sukulaisiimme, samaa sairautta poteviin kohtalotovereihin, tietyn tuotteen uskollisiin käyttäjiin tai samasta strategiapelistä tai kirjallisuuden haarasta kiinnostuneisiin friikkeihin, voimme tehdä sen omasta olohuoneesta käsin muutamalla hiiren klikkauksella. Lähivuosina samasta tehtävästä on toivottavasti mahdollista selviytyä myös jollain ergonomisemmalla tavalla.

Internetin välityksellä sekä ylläpidetään jo olemassa olevia suhdeverkostoja että luodaan kokonaan uusia virtuaalisia yhteenliittymiä. Teknistä kehitystä on jokseenkin mahdotonta ennustaa, eikä kaiken mullistavasta standardista välttämättä seuraa juuri muuta kuin neljän miljardin lasku. Siitä voimme kuitenkin olla varmoja, että verkon yhteisöt eivät katoa mihinkään, niin kauan kuin meillä on toimiva yhteys käytössämme. Internetin on sanottu eristävän perheyhteisön jäsenet toisistaan ja yleensä verkossa vietetyt tunnit ovat väistämättä yhteisestä ajasta pois (käytettäisiinkö se yhteinen aika kenties passiiviseen television katseluun?), mutta toisaalta meillä on mahdollisuus tavoittaa ihmisiä, joita emme muuten koskaan tapaisi tai joihin olisi vaikeaa pitää yhteyttä. Usein unohdetaan, että myös virtuaalinen yhteisö muodostuu todellisista ja olemassa olevista ihmisistä, vaikka heitä ei voisikaan nähdä. Tervetuloa mukaan oppimaan ja pohtimaan tätä nykymaailmassa harvinaista pysyvyyttä, jossa on mukana myös jotain inhimillistä.