Verkkoyhteisöt

Tulossa virtuaaliyhteisötutkimusta

2009-04-23T16:50:00.003+03:00

IGI julkaisee ensi vuoden puolella virtuaaliyhteisöaiheisen kirjan, proposal -deadline on vappuaattona 30.4. ja aiheet ovat vapaita.

Suutarin lapsilla ei ole kenkiä, eikä wikiä

2009-04-15T16:36:00.005+03:00

Otsikko on lähtöisin MISQ:n tuoreesta numerosta, jossa kirjoittajat Kane & Finchman pohtivat, kuinka tietojärjestelmätieteessä voitaisiin hyödyntää wikejä.

Erilaisia käyttötapoja esitellään neljä: wikiympäristö voi olla itsessään tutkimuskohde ja aineiston lähde, wikejä voidaan hyödyntää vertaisarvioinnissa, niillä voidaan tehostaa opetusta, ja tutkijayhteisö voi käyttää niitä yhteistyöalustana. Pelkkä alustan implementointi ei tietenkään riitä tähän, vaan kirjoittajat pohtivat myös tarvittavaa sosiaalisten rakenteiden (rutiinien ja resurssien) muutosta.

Varmaa on vain se, että esimerkiksi review-käytännöt on suunniteltu paperin ja kirjekuoren aikakaudella. Artikkelin mukaan ongelmia on kolme: lineaarinen vesiputousajattelu, jossa yksi tekee vuorollaan jotain ja muut odottelevat, viestinnän osittuneisuus ja hajautuneisuus, sekä yleinen läpinäkyvyyden puute. Seurauksena on, että arvioijat ovat ylityöllistettyjä, prosessi tuottaa ristiriitaisia ja yhteensovittamattomia tuloksia, ja tutkimuksen tekijät saattavat ajautua "lehtishoppailemaan" eri vaihtoehtojen välillä sen sijaan että panostaisivat artikkelin kehittämiseen.

Läpinäkyvämpi ja keskusteleva vertaisarviointi wikien kautta voisi kieltämättä ratkaista monta ongelmaa, mutta haasteet ne vasta tuttuja ovatkin. (Kuinka monta wikin kautta julkaisevaa professoria tunnet?)

Koska olen jo puolentoista viikon kuluttua matkalla Amsterdamiin esittämään ensimmäistä wikissä kirjoitettua artikkeliamme, voin lopuksi palauttaa lyhyesti mieleen prosessin edut:

- Uutuudenviehätys. Jopa minun oli pakko saada jotain aikaan, koska tekstin näpyttely wikiin oli paljon mielenkiintoisempaa kuin sen kirjoittaminen wordilla.
- Paikkariippumattomuus. En pidä työläppärin raahaamisesta mukanani, joten oli äärimmäisen mukavaa päästä lukemaan ja korjailemaan tekstiä selaimen kautta missä ja milloin vain.
- Rinnakkaisprosessointi. Ei enää tiedostojen pallottelua sähköpostissa. Tämä on mahdollista ainakin silloin, kun alustaan pystyy oikeasti luottamaan, eli myönteiset käyttökokemukset auttavat asiaa.
- Julkaiseminen. En tiedä mitä psykiatri tuumisi aiheesta, mutta jos tutkijalle antaa selaimeen nappulan jossa lukee "julkaise", on äärimmäisen palkitsevaa havaita puolen tunnin välein julkaiseensa jotain. Yleensä kun prosessi kestää 1-3 vuotta.

Käyttämämme alusta ei sallinut esim. taulukoiden liittämistä tekstiin. Vaikka esitystavan rajoittuneisuutta voi pitää haittana, se on myös vahvuus, koska se pakottaa kiinnittämään huomiota tekstin tasoon ja flow'hun.

Vanhoja tuttuja rutiineja ei silti sovi unohtaa kokonaan. Otin artikkelista varmuuskopion aina työpäivän päätteeksi.

Agile publishing

2009-02-18T21:01:00.005+02:00

Otsikon termi on lähtöisin iltapäivän kahvisohvapöytäkeskustelusta, jossa pohdittiin, miksei kansainvälinen yhteistyö etäisesti tuttujen tutkijakollegoiden kanssa koskaan realisoidu julkaisuiksi asti.

Kaikki konferenssien ja workshopien päivällispöydissä istuneet tiedostavat tilanteen: mukahedelmällisen keskustelun ideoita pallotellaan sinne ja tänne, mutta kaikki pallot jäävät ilmaan, eikä kukaan ota koppia. Yleensä alkoholilla on osuutta asiaan. (En tarkoita ryhtymättömyysongelmaa, vaan sitä, että suomalaiset tutkijat ylipäätään verkostoituvat ja vaihtavat ajatuksia muiden kanssa.)

Todellinen syy julkaisemattomuuteen on tietenkin ajatusmaailmojen eroavaisuus, erilainen tutkimuskulttuuri tai puhdas ajanpuute, mutta se ei ole esteenä pienelle ajatusleikille.

Kun aikanaan opiskelin tietotekniikan kursseja, puhuttiin ketterästä ohjelmistokehityksestä. Miksei myös ketterästä julkaisemisesta?

Ketterän julkaisemisen perustana on verkostoitumisen reaaliaikainen hyödyntäminen. Päivällispöytien keskustelut kirjataan sellaisenaan wikiin, eikä dokumentoinnin tuska tunnu mitenkään ylipääsemättömältä, kun tarjolla on myös f2f-keskusteluseuraa ja ilmainen ateria juomineen.

Aavistus reaaliaikaisen vuorovaikutuksen rikkaudesta ehkä katoaa, mutta toisessa vaakakupissa on valmis artikkelin aihio, etten sanoisi julkaisun taimi.

Uskallankohan myöntääkään, että olen aloittamassa ensimmäistä yhteisartikkeliani, jossa editoin kollegani kanssa tekstiä (toivottavasti pelkästään) wikiä hyödyntäen. Käyttökokemuksia ei siis ennestään ole, mutta nyt aika on kypsä, ehkä sen kunniaksi että "Applying wikis to managing knowledge - A socio-technical approach" -paperin jatkoversio tulee aivan näillä näppäimillä ulos Knowledge and Process Managementissa.

Late adopter herää hiljalleen. En ole ehtinyt omaksua kovinkaan laajaa repertuaaria uusia kommunikointitapoja, koska aikani on mennyt niiden olemuksen pohtimiseen ja niistä kirjoittamiseen. Tai sitten johonkin ihan muuhun.

Uusi julkaisukanava yhteisötutkijoille

2009-02-14T13:22:00.003+02:00

International Journal of Web Based Communities saa seuraa: tänä vuonna starttaa International Journal of Virtual Communities and Social Networking.

Lehti lupaa olla monitieteinen ja yhdistää tietojärjestelmätieteitä, sosiologiaa ja psykologiaa. Oli aiheesi sitten alustoja, malleja, yhteisökulttuuria, luottamusta tai community designiä, ei muuta kuin artikkelia maailmalle! Ja lehden editori Subhasish Dasgupta on aiemmin ollut toimittamassa vanhaa kunnon keittokirjaa Encyclopedia of Virtual Communities and Technologies.

Blogit ja tiedon jakaminen organisaatioissa

2009-01-05T14:21:00.004+02:00

Sain vuosilomallani kunnian vertaisarvioida erääseen knowledge management -lehteen tarjolla olevan artikkelin. Se käsitteli itselleni läheistä aihetta: tiedon jakamista ja luomista organisaatioissa ja erityisesti sen tukemista blogien avulla.

Tekijät olivat siis valinneet akateemiselle tutkimukselle tuoreen aiheen, mutta kuitenkin melko perinteisen näkökulman, siis blogikirjoittajien motivaation. Ensimmäinen ajatus, joka heräsi artikkelin nähtyäni, olikin joko-taas -huokaus: miksi jälleen yksi tutkimus verkossa kommunikoivien ihmisten motivaatiosta?

Eroavatko bloggaajien vaikuttimet jotenkin niistä tekijöistä, jotka vanhastaan tiedetään, esimerkiksi oman asiantuntemuksen tekemisestä näkyväksi, maineesta ja statuksesta, muiden osoittamasta vastavuoroisuudesta ja näkemysten jakamisesta, oman ajattelun jäsentämisestä sekä puhtaasta kirjoittamisen ja julkaisemisen nautinnosta?

Kuten väitöstilaisuudessakin tulin sivunneeksi, motivoituneet käyttäjät eivät ole yhtä kuin tiedon jakaminen. Tarvitaan se yhteinen kiinnostus, jaettu kieli, käytännöt ja rutiinit. Kuka tahansa voi kirjoittaa nettiin lähes mitä tahansa, mutta silloin ollaan vielä kaukana tiedon jakamisesta.

Organisaatiot jos mitkä ovat otollisia ympäristöjä tutkia muutakin kuin sitä, miksi ihmiset bloggaavat tai jättävät bloggaamatta - yhtenä esimerkkinä viestintäkulttuuri ja soveltuvina pidetyt tavat kommunikoida. Kun halutaan diagnosoida organisaation ilmapiiriä ja sen avoimuutta, tällöin ollaan askel pidemmällä eli mitä- ja miten -kysymysten äärellä.

Erityisen mieleenpainuvaa lukemassani artikkelissa olikin se, että siinä lähestyttiin ilmiötä rohkeasti yhden onnistuneen ja yhden epäonnistuneen case-tapauksen kautta. Koska kyseessä on vielä julkaisematon teksti (eläköön "avoin" tieteenharjoitus), totean vain lyhyesti, että toinen tutkituista blogiyhteisöistä keskittyi ohjelmistokehityshankkeen tukemiseen ja oli kaikille kiinnostuneille avoin, toinen taas edusti klassista organisaation intranetiin ylhäältä ympättyä blogialustaa, jonne projektityöntekijöiden toivottiin kirjoittavan tutkimusintresseistään ja aikaansaannoksistaan. Tuskin tarvitsee mainita, kumpi caseista oli se hedelmätön.

Ymppäysvaihteella etenee myös kotoinen maakuntaportaalimme eKarjala, jonka blogiosioon kirjoittajat voivat - ainakin ohjeistuksen mukaan - lähettää oman kirjoituksensa julkaistavaksi ja valita blogia perustaessaan, onko muilla kommentointimahdollisuus. En tiedä missä vaiheessa perinteinen nettijulkaiseminen sai nimen 'blogi', mutta ehkä se vain on niin hieno termi?

Oman yliopistomme intranetista nk. johdon blogi (rehtoreiden noin kerran kuukaudessa harjoittama lehdistötiedottaminen ilman lehdistöä) katosi viime vuoden mittaan kaikessa hiljaisuudessa.

Suunnitelmia alkaneeseen vuoteen

2009-01-03T00:10:00.004+02:00

Monet ovat kysyneet, mitä ohjelmassani on väitöksen jälkeen. Todettakoon vihdoinkin ääneen, että tämän vuoden ajan toimin projektipäällikkönä tutkimushankkeessa, joka keskittyy sanomalehtien (ja osin aikakauslehtien) online-palveluihin sekä kuluttaja- että kustantajanäkökulmasta.

Syksyn mittaan neuvottelimme monien eri sanomalehtitalojen kanssa täydentävästä rahoituksesta. Samalla opimme paljon siitä, millaisten kysymysten äärellä perinteinen printtimedia Suomessa painii. Haasteet ovat varsin yhteneviä, mutta samaa ei voi sanoa resursseista ja panostamisesta nettiin.

Alkavien härkäviikkojen kunniaksi aionkin ensin häiritä kotimaista toimittajakuntaa tiedustelemalla, millaisia tuntemuksia nk. sosiaalisen median esiinmarssi heissä herättää. Perimmäisenä tavoitteena on päästä käsiksi niihin ajatusmalleihin, mindsetteihin, jotka vaikuttavat sanomalehtijournalistien suhtautumiseen koko käsillä olevaan murrokseen.

Kyseessä on siis eräänlainen mielikuvien ja ajatusrakennelmien taklaaminen. Koen aiheen tärkeäksi ja toivon todellakin, että pääsen kysymyksen kanssa pintaraapaisua pidemmälle. Tuija Aalto kirjoitti viime viikolla Tuhat sanaa -blogissaan, kuinka Internet tilana houkuttaa ontuviin vertauskuviin. Sanomalehtien kohdalla tilanne on erityisen mielenkiintoinen, koska kissanhännänveto painetun sanan ja Internetin välillä on leimannut keskustelua niin kauan kuin sitä on käyty - Tuijan mainitsema HS-kolumnistin perunasäkki päässä torilla -paheksunta olkoon tästä yhtenä tuoreena esimerkkinä.

Vastakkainasettelun aika ei todellakaan ole ohi ja silmiinpistävää on vertailun toteutuminen käytännössä vain yhteen suuntaan: joko netin heikkouksiin tai vahvuuksiin suhteessa printtimediaan. Tämä asetelma on vahvasti esillä niin sanomalehdissä (heikkoudet) kuin blogosfäärissäkin (vahvuudet).

Kenties keskustelu joskus saavuttaa asteen, jossa netti kohtaa reaalimaailman sitä täydentävänä tilana ja sama toisinpäin. Tai sitten olen väitöskirjani jälkimaininkeihin hukkunut idealisti.

Kun puhutaan avoimuudesta, asiat todellakin saavat merkityksensä ihmisten toiminnan kautta. Ne eivät rakennu ylhäältä annettuina totuuksina, joita vastaan pitää taistella juoksemalla pää edellä päin tuulimyllyä. Ei edes mediassa.

Esimerkki: keskusteluissa kustantajien kanssa monet sanomalehdet jakoivat yhteisen huolen nuoriso-kohderyhmän tavoittamisesta ja siitä, kuinka nuorten pirstaleinen mediankäyttö vaikuttaa lehden asemaan nyt ja tulevaisuudessa. Todettiin muun muassa, että lapsia ja nuoria voidaan suhteellisen vaivattomasti opastaa ja kannustaa perinteisten sanomalehtien lukemiseen, mutta netissä mikään lehti ei pysty kilpailemaan ajasta IRC-gallerian kanssa.

Onko jokin sanomalehti joskus kokeillut kampanjoida kouluissa omalla nettilehdellään ja kasvattaa lapsia sen lukemiseen? Miksi hyväksi havaittu tapa puffata sanomalehteä ei siirry nettiin, vaikka verkon oletetaan muutoin replikoivan lehden muita toimintatapoja?

Jälleen kerran suhde tuntuu pelaavan vain toiseen suuntaan, ei niin, että lehdestä ja lehden verkkopalvelusta löytyisi jotain yhdistävää.

Entä jos kaikkia ikäryhmiä luonnostaan kiinnostava paikallinen ja alueellinen yhteisöllisyys ei netissä kanavoidu sanomalehden alla toimivaan yhteisöön, minne se kanavoituu? Onko ongelma Internetissä itsessään vai kenties lehden toimintamallissa?

Nämä ovat vain pikapikaa esitettyjä ajatustäkyjä maailmasta, jossa netissä ei pelkästään ajelehdita, vaan sen tarjoamiin mahdollisuuksiin halutaan tarttua.

Tutkimusta odotellessa, olkoon uusi vuosi kaikesta huolimatta onnekas ja menestyksellinen.

Lektioluento 19.12.2008

2008-12-28T13:01:00.003+02:00

Arvoisa vastaväittäjä, arvoisa kustos, hyvät kuulijat.

Tässä tilaisuudessa tarkastettavan työni otsikko on ”Knowledge sharing in virtual communities”, suomeksi ”Tiedon jakaminen virtuaaliyhteisöissä”.

Väitöskirjani on niin kutsuttu artikkeliväitöskirja. Työ koostuu seitsemästä tieteellisestä julkaisusta ja johdanto-osasta. Johdannossa esitellään työn tavoitteet, menetelmät ja tärkeimmät tulokset, sekä se laajempi teoreettinen keskustelu, mihin väitöstutkimuksellani haluan osallistua.

Kolme ensimmäistä julkaisua ovat kirjallisuuskatsaustyyppisiä ja loput neljä julkaisua perustuvat empiirisiin aineistoihin.

-------

Minulla oli kolme erityisen hyvää syytä kirjoittaa tämä väitöskirja.

Ensimmäinen on aiemman virtuaaliyhteisötutkimuksen puutteet: tutkimusta on tehty useilla eri tieteenaloilla, se on käsitteellisesti hajanaista ja kokonaiskuvan saaminen on vaikeaa. Olen tuonut tutkimuksessani yhteen eri lähestymistapoja virtuaaliyhteisöihin kokoamalla kirjallisuutta useilta ilmiön kannalta relevanteilta aloilta: organisaatiotutkimuksesta, tietojohtamisesta, markkinoinnin tutkimuksesta ja tietokonevälitteisen viestinnän tutkimuksesta.

Toinen syy väitöskirjan kirjoittamiseen oli tiedon jakamisen näkökulman puuttuminen aiemmasta tutkimuksesta lähes kokonaan. Tutkimusta yksilöiden motivaatiosta toimia virtuaaliyhteisöissä on tehty suhteellisen paljon, samoin jäsenten sitoutumisesta yhteisöön. Kuitenkin tutkimukseen on jäänyt useita aukkoja liittyen käsityksiin tiedosta ja sen jakamisesta: mitä sillä tarkoitetaan ja ennen kaikkea, mikä siitä tekee mahdollista?

Väitöskirjani avaa näitä kysymyksiä tarkastelemalla sitä, miten aiempi virtuaaliyhteisötutkimus on lähestynyt tiedon jakamista ja esimerkiksi hiljaisen tiedon roolia. Tuloksia suhteutetaan laajempaan teoreettiseen keskusteluun sekä kolmessa ensimmäisessä julkaisussa että tutkimuksen johdanto-osassa. Olen pitänyt erityisen tärkeänä virtuaaliyhteisöjen aiempaa näkyvämpää linkittämistä siihen tutkimukseen, mikä yhteisölliseen tiedon jakamiseen ennestään kytkeytyy, ja sen täydentämistä uusilla havainnoilla.

Kolmas syy väitöskirjan kirjoittamiseen oli henkilökohtainen kiinnostus, sillä Internet-välitteisten sosiaalisten yhteisöjen ymmärtäminen on ollut tavoitteeni sekä työssä tutkijana että muussa elämässä. Näin jo kauan ennen nykyistä web 2.0 –hypeä, jonka seurauksena monet pienemmät mutta aktiiviset virtuaaliyhteisöt ovat julkisessa keskustelussa hautautuneet Facebookin kaltaisten online-verkostopalvelujen alle. Virtuaaliyhteisöjen historia on tätä kehitystrendiä selkeästi pidempi ja sosiaalinen web on tuonut siihen uutta lisäväriä.

Määrittelen virtuaaliyhteisöt sosiaalisiksi ryhmittymiksi, online-verkostoiksi, jotka rakentuvat yhteisen kiinnostuksen ympärille ja joissa ihmiset ovat toistuvasti vuorovaikutuksessa keskenään hyödyntäen viestintäteknologian tarjoamia mahdollisuuksia.

----------

Väitöskirjani aihe on hyvin ajankohtainen: yhä suurempi osa sosiaalisesta vuorovaikutuksesta on Internet-välitteistä ja virtuaaliyhteisöt ovat laajentaneet perinteistä käsitystämme yhteisöstä. Tutkimusta sosiaalisen webin organisaatiokäytöstä erityisesti tiedon jakamisen näkökulmasta on toistaiseksi vähän.

Kun vielä vuosikymmenen takaisissa tutkimuksissa Internetin sosiaalisia tiloja pidettiin reaalielämää korvaavina keinotodellisuuksina, tutkimus on asteittain siirtynyt tarkastelemaan virtuaaliyhteisöjä muuta vuorovaikutusta ja olemassa olevia käytäntöjä täydentävänä yhteisöllisyyden muotona.

Joskus virtuaaliyhteisöt tarjoavat konkreettista todellisuuttakin kirkkaamman ikkunan ihmisten elämään sellaisena kuin elämä arjessa on: ne ovat tiloja, joissa ihmiset uskaltavat pukea ajatuksensa ja kokemuksensa sanoiksi ja olla sitä, mitä todella ovat. Kuten eräs tutkimukseen osallistunut äitien vertaistukiyhteisön jäsen kirjoitti: ”Nämä keskustelufoorumit ovat ainoa paikka, jossa voin sanoa, mitä oikeasti ajattelen.”

Tietokonevälitteisen viestinnän pitkä tutkimustraditio osoittaa, että kasvokkaiseen kanssakäymiseen verrattuna tasavertaisempi viestintätilanne antaa mahdollisuuden tuoda esiin uusia näkökulmia ja ideoita. Anonyymissa keskustelussa voidaan käsitellä sellaisia kysymyksiä, joita ihmiset eivät muuten tulisi nostaneeksi esille. Anonyymi osallistuminen on kuitenkin vasta puoli nettiä: tarpeet määrittävät myös valitut verkkoidentiteetit. Esimerkiksi käytäntöyhteisöissä, joissa on mahdollisuus profiloitua asiantuntijana ja jakaa tietoa muiden aiheesta kiinnostuneiden kanssa, ihmisille on luontevinta esiintyä omana itsenään.

Virtuaaliyhteisöille, niiden ymmärtämiselle ja systemaattiselle tutkimukselle on valtava sosiaalinen tilaus sekä liiketaloustieteessä että laajemmin yhteiskunnassa. Meillä ei ole varaa ylenkatsoa enempää ilmiötä, joka muovaa inhimillisen vuorovaikutuksen tapoja, mahdollistaa uudentyyppisiä sosiaalisia ja teknologisia innovaatioita ja kyseenalaistaa perinteiset hierarkiat. Väitän kuitenkin, että ilmiötä ymmärtääkseen on kohdistettava huomio ihmisiin ja heidän toimintaansa, ei teknologiaan.

-----------

Tänään tarkastettava väitöstutkimukseni asemoituu tietojohtamisen tutkimuskenttään. Tietojohtaminen määritellään tässä tutkimuksessa arvon luomiseksi tiedon avulla, mikä edellyttää tiedon luomista ja jakamista sisäisen ja ulkoisen yhteistyön keinoin.

Tietoperustaisen näkemyksen mukaisesti yritys voidaan ymmärtää joukoksi sosiaalisia yhteisöjä, jotka ovat samalla se konteksti, jossa tietoa luodaan ja jaetaan. Perinteisesti näiden yhteisöjen on nähty muodostuvan esimerkiksi yksiköistä tai tiimeistä. Internetin tuella on kuitenkin rakentunut sosiaalisia yhteisöjä, joissa yhteinen nimittäjä ei välttämättä ole maantieteellinen sijainti, organisaatio tai tiimi, vaan jaettu kiinnostuksen kohde. Korostankin, että virtuaaliyhteisöjen dynamiikan ymmärtäminen ja niiden hyödyntäminen on yritysten näkökulmasta tärkeä ja ajankohtainen kysymys. Ne avaavat mahdollisuuksia keskustella suoraan muiden asiantuntijoiden, käyttäjien ja asiakkaiden kanssa ja tukevat ajasta ja paikasta riippumatonta tiedon jakamista.

Viittaan väitöstutkimuksessani sosiotekniseen lähestymistapaan, jonka perusväite on, että viestintäteknologian hyödyntäminen on sidoksissa ympäröivään sosiaaliseen kontekstiin. Vastaavasti virtuaaliyhteisötkään eivät synny ja toimi tyhjiössä. Ne ovat itseorganisoituvia sosioteknisiä systeemejä, jotka ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Sosiotekninen lähestymistapa haastaa välinekeskeisen ajattelun, jossa yhteisöjä tarkastellaan saitteina tai alustoina, jotka käyttöönoton jälkeen pitäisi voida täyttää ihmisillä.

Riippumatta siitä, millaisesta yhteisöstä puhutaan, ei yhteisöä, tiedon jakamista ja sosiaalista pääomaa voida irrottaa toisistaan: nämä kolme kuuluvat kiinteästi yhteen. Etienne Wengerin mukaan tiedon jakaminen on yhteisöön kuulumisen luonnollinen sivutuote. Sosiaalinen pääoma puolestaan kuvaa sitä rakenteellista, relationaalista ja kognitiivista pääomaa jonka avulla yhteisö voi mobilisoitua. Sosiaalisen pääoman tutkimus havainnollistaa, kuinka rakenteelliset kytkökset tarjoavat mahdollisuuden, relationaaliset sidokset motivaation ja kognitiiviset kyvyt yhteisen kielen ja ymmärryksen jakaa tietoa yhteisössä. Sosiaalinen pääoma, yhteisöt ja tiedon jakaminen yhdessä aiemman virtuaaliyhteisötutkimuksen kanssa muodostavat tutkimukseni teoreettisen osion kivijalan.

Työni teoriaosuudessa pyrin myös pohjustamaan muita kuin relationaalisia motivaatiotekijöitä: millaisia henkilökohtaisia syitä ihmisillä on osallistua yhteisön toimintaan eli mitkä tekijät ohjaavat ja määrittävät sosiaalista vaihdantaa? Aiemman tutkimuksen perusteella sekä sisäiset että ulkoiset motivaatiotekijät ovat merkittävässä roolissa, kun halutaan ymmärtää tiedon jakamista virtuaaliyhteisöissä. Sisäinen motivaatio liittyy esimerkiksi auttamisen mielekkyyteen ja oppimiseen, ulkoinen motivaatio välineellisiin etuihin kuten rahallisiin palkkioihin, statukseen ja maineeseen yhteisössä.

Väitöstutkimuksessani Internetiä lähestytään joukkona sosiaalisen vuorovaikutuksen mahdollistavia teknologioita. Tutkimus on rajattu kolmeen nk. keskustelevaan teknologiaan, wikeihin, blogeihin ja keskustelufoorumeihin, jotka voivat tukea avointa ja läpinäkyvää ideointia, mielipiteiden ja kokemusten vaihtamista, kollaboratiivista sisällön tuottamista ja dokumentointia koko yhteisön tasolla.

-------------

Väitöstutkimukseni noudattaa kuvailevaa tutkimusstrategiaa. Tällainen strategia soveltuu erityisesti tilanteisiin, joissa pyritään rakentamaan teoreettista ja käsitteellistä perustaa aiemmin vähän tutkitulle ilmiölle.

Tutkimukseni empiirinen osuus muodostuu yksittäisistä case-tapauksista, yritysten ylläpitämistä virtuaaliyhteisöistä, joita on kolme. Tulokset on raportoitu neljässä itsenäisessä julkaisussa.

Aineisto on kerätty kahdesta yrityksestä, joista toinen toimii ICT-alalla ja toinen media-alalla. Empiiristä osuutta varten etsittiin informaatiorikkaita ja havainnollistavia caseja: aiheen tutkimus ja käytäntö ovat osoittaneet, että ICT- ja mediatoimiala ovat yritysten ylläpitämille virtuaaliyhteisöille luonnollisia kasvuympäristöjä.

Case-tapausten valinnassa on korostettu erityyppisten keskustelevien teknologioiden ja sekä sisäisten että ulkoisten virtuaaliyhteisöjen mukaan ottamista.

Tutkimuksen aineistot on analysoitu soveltaen laadullista sisällönanalyysia.

-----------

Koko väitöskirjani läpi kantava punainen lanka on ajatus siitä, että virtuaaliyhteisöt muodostuvat ja elävät aktiivisesta keskustelusta. Vastaavasti tiedon jakamista virtuaaliyhteisöissä tukevat erityisesti keskustelevat teknologiat.

Korostan, että viestintäteknologia ei luo virtuaaliyhteisöä, vaan keskusteluissa mukana olevat ihmiset. Samalla tuon esille, ettei ihmisten halukkuus jakaa osaamistaan ja tietoaan muille vielä merkitse sitä, että kyseessä olisi virtuaaliyhteisö. Tiedon jakaminen on aina kaksisuuntaista: tarvitaan myös kyky ja valmiudet vastaanottaa ja tulkita erilaisia viestejä. Tämä edellyttää tietoisuutta siitä kontekstista, jossa tietoa jaetaan, ja niistä ihmisistä, jotka sitä jakavat. Sosiaalisen pääoman rooli on siis jälleen keskeinen.

Virtuaaliyhteisöistä voidaan tunnistaa erilaisia tiedon jakamisen muotoja. Yksinkertaisimmillaan kyse on niin sanotun faktatiedon jakamisesta, esimerkiksi tieto uusista tuotteista tai tuotepäivityksistä. Toisaalta yksittäiset jäsenet voivat yhteisöissä reflektoida omia kokemuksiaan ja oppimistaan, jakaa ideoita ja vastaanottaa palautetta muilta.

Kolmantena voidaan vielä erottaa kollektiivinen tieto: jäsenet esimerkiksi kasvattavat toisiaan yhteisön tapoihin ja rakentavat sille omaa kulttuuria jaettujen tarinoiden ja episodien kautta. Tieto ilmenee yhteisön jäsenten toiminnassa.

Väitän tutkimuksessani, että tiedon jakamisen edellytyksiä virtuaaliyhteisöissä on aiemmassa tutkimuksessa tarkasteltu painottaen yksilöihin liittyviä tekijöitä.

Kuitenkin vasta kollektiivinen tieto tekee tiedon jakamisesta mahdollista yhteisön tasolla. Kollektiivinen tieto luo puitteet jäsenten keskinäiselle vuorovaikutukselle ja muodostaa yhteisön toimintaa ohjaavan ”näkymättömän rakenteen”. Se muodostuu jaetusta kontekstista, sosiaalisen pääoman eri ulottuvuuksista ja kullekin yhteisölle spesifistä kulttuurista. Lisäksi virtuaaliyhteisöt itseorganisoituvina systeemeinä ovat vuorovaikutuksessa laajemman sosiaalisen ympäristön ja sen kulttuurin ja normien kanssa.

Tutkimuksen keskeinen löydös onkin sosiaalisten tekijöiden ja organisaatiokulttuurin vaikutus tarkasteltaessa sitä, kuinka sosiaalisen webin teknologiat voivat tukea tiedon jakamista. Kontekstin vaikutus näiden teknologioiden hyödyntämiseen on erityisen ilmeinen, koska wikit ja blogit ovat organisaatiolle ”tabula rasa”: ympäröivä yhteisö muokkaa ja hyödyntää niitä itselleen parhaiten sopivalla tavalla.

Tutkimuksen akateemisena tuloksena on sosiotekninen viitekehys, jossa tiedon jakamisen edellytyksiä kuvataan liittyen yksilöihin, teknologiaan ja sosiaalisiin tekijöihin.

Tutkimuksen manageriaalisena johtopäätöksenä voidaan todeta, että virtuaaliyhteisöjen ylläpitämiseksi ja tiedon jakamisen edistämiseksi on tärkeää ruokkia jäsenten yhteenkuuluvuuden tunnetta ja tukea yhteisten normien ja käytäntöjen muodostumista. Virtuaaliyhteisöjä ei luoda johdon mahtikäskyllä. Niitä syntyy sinne, missä ihmisillä on tarve löytää muita samoista asioista kiinnostuneita, ja missä heidän on mahdollista keskustella avoimesti keskenään. Jaettu tieto syntyy vuorovaikutuksessa ja sen rakentuminen vaatii paitsi aikaa, myös aktiivista osallistumista yhteisön toimintaan.

Viikko väitökseen

2008-12-12T16:40:00.003+02:00

Koska olen tänään julkisesti väitöstiedottanut, on syytä liimata teksti tännekin. Copypasteaminen on nykyään ainoa tapa saada laiska ja väsynyt tutkija tuottamaan sisältöä henkilökohtaiseen blogiin. Ehkäpä yksilön motivaatio ei ole yksinään riittävää, kun samaan aikaan organisaatio ei kannusta ja palkitse jäseniään avoimesti jaetusta sisällöstä?

Tilaisuus on perjantaina 19.12. klo 12 yliopiston pommisuojassa. Sosiaalisen median edustajille ilmainen bussikuljetus Sammonlahdesta Skinnarilaan.

Väitöskirja: ”Knowledge sharing in virtual communities”

Väitöskirjassa tutkittiin Internetin tuella muodostuvia virtuaalisia yhteisöjä ja linkitettiin virtuaaliyhteisöt tietojohtamisen tutkimuskenttään. Akateemisen tutkimuksen piirissä aihe on suhteellisen tuore, ja etenkin nk. sosiaalisen webin hyödyntäminen organisaatioissa on hyvin ajankohtainen ja merkittävä ilmiö. Työn pääkysymyksenä on, mikä mahdollistaa tiedon jakamisen virtuaaliyhteisöissä.

Aiemmin tiedon jakamista virtuaaliyhteisöissä on tarkasteltu pääasiassa siitä näkökulmasta, mikä motivoi yksittäisiä ihmisiä osallistumaan, kirjoittamaan keskustelufoorumeille ja antamaan oman tiedollisen panoksensa yhteisön käyttöön. Tutkimuksessa väitetään, ettei tämä ole virtuaaliyhteisöjen toiminnan ymmärtämiseksi riittävää. Motivoituneiden yksilöiden lisäksi yhteisö tarvitsee jaettua tietoa, joka luo niiden olemassaololle perustan ja rakenteen. Tällaista tietoa on esimerkiksi kullekin yhteisölle ominainen kieli.

Lisäksi tutkimuksessa tuodaan esille aiemman tutkimuksen voimakas teknologialähtöisyys: keskustelevien teknologioiden eli wikien, blogien ja keskustelufoorumien olemassaolon nähdään ratkaisevan tiedon jakamiseen liittyviä ongelmia organisaatioissa. Pelkkä teknologian helppo saatavuus ei kuitenkaan muodosta virtuaaliyhteisöä ja ilman yhteisöä on vaikeaa luoda otollisia olosuhteita tiedon jakamiseen. Ratkaisevaa on, kuinka ihmiset haluavat hyödyntää sosiaalisen webin mahdollisuuksia ja millä tavoin he ovat vuorovaikutuksessa keskenään.

Tutkimuksen keskeinen löydös onkin sosiaalisten tekijöiden ja organisaatiokulttuurin vaikutus tarkasteltaessa sitä, kuinka sosiaalisen webin teknologiat voivat tukea tiedon jakamista sekä organisaation sisällä että yhteistyössä asiakkaiden kanssa.

Virtuaaliyhteisöjä ei luoda johdon mahtikäskyllä. Niitä syntyy sinne, missä ihmisillä on tarve löytää muita samoista asioista kiinnostuneita, ja missä heidän on mahdollista keskustella avoimesti keskenään. Jaettu tieto syntyy vuorovaikutuksessa ja vaatii aikaa rakentuakseen. Yhteisöjä ylläpitävien yritysten näkökulmasta tärkeää on ruokkia jäsenten yhteenkuuluvuuden tunnetta, ja tukea yhteisten normien ja käytäntöjen muodostumista.

Tutkimus on artikkeliväitöskirja, joka koostuu seitsemästä tieteellisestä julkaisusta ja yhteenveto-osasta. Kolme artikkelia on luonteeltaan kirjallisuuskatsaustyyppisiä ja loput neljä artikkelia perustuvat kolmeen tapaustutkimukseen virtuaaliyhteisöistä. Työn aineisto on kerätty laadullisia tutkimusmenetelmiä käyttäen kahdesta yrityksestä. Tutkituista virtuaaliyhteisöistä yksi edustaa organisaation sisäistä yhteisöä ja kaksi kaikille avointa muuta yhteisöä.

Tutkimuksen akateemisena tuloksena on sosiotekninen viitekehys, jossa tiedon jakamisen edellytyksiä kuvataan liittyen yksilöihin, teknologiaan ja sosiaalisiin tekijöihin.

Suomalaistutkimus nettiyhteisöllisyydestä

2008-08-13T13:01:00.001+03:00

Ulla Heinosen väitöskirja "Sähköinen yhteisöllisyys. Kokemuksia vapaa-ajan, työn ja koulutuksen yhteisöistä verkossa" tarkastetaan lauantaina 16.8.

Elämä 2.0

2008-08-03T13:00:00.002+03:00

Väitöskirjan käsikirjoitus 1.0 on saatettu maailmalle ja jonkinasteinen loma vietetty, mikä antoi aiheen kirjoituksen otsikkoon.

En tiedä, miksi en ole saanut kolmeen kuukauteen aikaiseksi päivittää Verkkoyhteisöjä. Todennäköisin selitys on nk. itseään ruokkiva blogitakalukko: kynnys kirjoittaa jotain järjellistä kasvaa koko ajan suuremmaksi. Vielä todennäköisempää on, ettei mitään selitystä löydy, kuten ei Facebookin deaktivoimiseen tai punttisalikäyntien välttelyynkään.

Sitten viime kirjoittaman olen ollut tekemässä sekä konferenssi- että journal-versioita median virtuaalisista asiakasyhteisöistä, ja saanut IJWBC:stä hyväksynnän review-paperille, joka käsitteli tiedon jakamista virtuaaliyhteisöissä ja menee siis yksi yhteen koko väitöksen kanssa. Syksy jatkuu kahden järjellisen artikkelin ja yhden järjettömän artikkelin (trust) parissa sekä tulevia projektitöitä viritellessä.

Tämä on muuten Verkkoyhteisöjen kahdessadas postaus. Pitkään haudutettu ja kiireettä kypsynyt.

Call for papers: social networks and Web 2.0

2008-04-11T14:34:00.003+03:00

Nopeimmat kirjoittajat ehtivät vielä laittaa abstraktiehdotuksen Electronic Commerce Research and Applications -lehden Special Issueen "Social Networks and Web 2.0", jossa deadline 15.4. ja valmiille papereille 15.6.

Käsitehäröily jatkuu myös esitetyissä teemoissa: web-yhteisöjä, e-yhteisöjä vai online-yhteisöjä? Tai ehkei sittenkään?

MISQ:n virtual world -erikoisnumeron tapaan joudun passaamaan tämän julkaisumahdollisuuden väitöskirjan takia. Mutta tärkeintä on, että myös kovatasoista tutkimusta on tekeillä, ei siis pelkkää konferenssihuttua. Ja toivottavasti näemme papereissa muitakin maailmoja kuin open source -yhteisöt, Wikipedia ja nettihuutokaupat.

Osallistukaa, perkule

2008-04-08T12:42:00.003+03:00

Kevätväsymyksestä huolimatta aamukahvilla hymyilytti. Syynä oli Miska Rantasen (HS 8.4. A6) uutisanalyysi "Ja nyt saatte keskustella", joka arvioi valtionhallinnon keskustelufoorumi otakantaa.fi:n tähänastista taivalta.

Kirjoitus palautti elävästi mieleeni graduvaiheen vuonna 2003 ja silloiset seikkailut suomalaisen e-demokratian maailmassa - mitä tuo hämärä termi sitten ikinä tarkoittakaan. Tuolloin kuulin otakantaa.fi -sivustosta ensimmäistä kertaa ja raportoimmepa siitä jopa kansalaisten osallistumista ja vaikuttamista käsittelevässä tutkimuspaperissa, mutta henkilökohtaiset käyttökokemukset jäivät niukoiksi. En siis ota kantaa palveluun vaan yleisemmin ilmiöön.

Olen tullut useaan kertaan kirjoittaneeksi blogissani, kuinka avoimuutta ei synny pakottamalla ja kuinka muka-yhteisöllistä toimintatapaa ei voi väkisin viedä ympäristöön, johon se ei sovi. Toistettakoon nämä lauseet taas kerran. Syitä on tässä vuosien varrella tullut tutkittua ja pohdittua, eikä vähäisin ei ole vallan säilyttäminen. Mikään ei ole niin vaivatonta kuin kirjoittaa selvitys organisaatiokulttuurin muuttamisen tarpeista ja olla samaan aikaan itse täysin muuttumaton.

En haluaisi kuulostaa kliseiseltä saati ennakkoluuloiselta, mutta julkisen sektorin hallintokoneisto on viimeinen instanssi tässä maailmassa, joka oppii hyödyntämään verkkoa sosiaalisiin tarkoituksiin - ei siis pelkästään jakelemaan sähköpostilla muistioita. Jopa yliopistot, nuo kansan korkeimmat sivistyslaitokset, vilisevät ihmisiä, jotka eivät erota blogia www-sivusta tai osaa kirjoittaa keskustelufoorumille. Ja miksipä he niin haluaisivatkaan tehdä?

Kuten Rantanen toteaa, hallinnon hankkeista saa kyllä keskustella, kunhan keskustelu käydään päätöksenteon jälkeen. Varmin tapa välttyä vaivannäöltä on tekeytyä tyhmäksi, eikä sen oivaltamiseksi tarvitse edes katsoa Kyllä, herra ministeri -sarjaa.

Kirjoituksessa viitataan oikeusministeriön esitykseen Sähköisen kuulemisen kehittäminen valtionhallinnossa, joka on luettavissa OM:n sivuilla.

Nostan esille vain yhden pelottavan kohdan sivulta 44, Toimenpide-ehdotukset: "Osallistumisympäristö pitää sisällään vuorovaikutuksen ja kuulemisen ylläpidetyn sähköisen työpöydän sisällöt ja välineet sekä käytön tuen. Kokoavalla sivustolla olisi myös käyttöön houkuttelevia sovelmia, kuten pelejä, tietokilpailuja, videoita ja muuta viihteellis-asiallista sisältöä esimerkiksi julkishallinnon ja sen päätöksentekojärjestelmän toiminnasta ja osallistumisen merkityksestä."

Video kunnanvaltuuston kokouksesta, jossa vatvotaan asemakaavamuutosta kolme tuntia? Peli, jossa heitetään ministeriä kananmunalla? Kävijäryntäys on taattu, aivan kuten maakuntalehdessä, jonka verkkopalvelussa voi pelata sudokua.

Esitystä lukiessaan muuttuu tahtomattaan kyyniseksi. Jos asiat haluaa kääntää hyvin päin, suosittelisin päätöksentekijöille tutustumista siihen keskusteluun, jota verkossa käydään jo nyt. Siitä voi oppia, siihen voi osallistua, ja parantaa näin sekä viestinnällistä että ammatillista kompetenssiaan. Maailman tylsimmänkin asian ympärille voi verkossa rakentua yhteisö, mutta sitä ei synnytetä toimenpide-esityksillä, vaan osoittamalla aitoa kiinnostusta, keskustelemalla ja kuuntelemalla.

Konkreettisesti: niin kauan kuin meillä ei ole edes toimivia sähköisiä lomakkeita, miten voisi olla aktiivista kansalaiskeskustelua jonkin ylhäältä annetun sateenvarjon suojissa?

Entä ottaisikohan jokin ministeriö yhden tohtorin töihin laatimaan lisää syvällisiä selvityksiä netin yhteisöllisyydestä? Näen jo sieluni silmin itseni kehittämässä takamus edellä "osallistavia palveluja", kun ensin olen viisi vuotta tutkinut niitä ja oppinut, ettei niin kannata tehdä.

Eikä se olisi ensimmäinen kerta. Olinhan vuosia sitten kesätöissä, jossa sain tehtäväksi laatia valtion virastoille euron käyttöönoton ohjeistusta käsittelevän sivuston. Mukaan haluttiin myös kaikille avoin keskustelufoorumi ja sinne eri aihepiirit. Syyssateiden jo langettua maahan kävin kaiholla katselemassa luomiani sivuja.

Keskustelufoorumilla ei ollut ainuttakaan viestiä.

Wanted: elämä

2008-03-21T20:57:00.003+02:00

Koska pänttäysmoodi jäi artikkelien kahlaamisesta päälle, tulin eilen lukeneeksi paikallisen kaupunkilehden poikkeuksellisen tarkkaan. Seurakuntapalstalta poimin talteen oheisen ilmoituksen.

Rauhallista pääsiäistä!

Syiden seurauksia

2008-03-20T23:05:00.004+02:00

Kollegani taannoinen vastaväittäjä, professori Picard kirjoittaa Media Business -blogissaan, että perinteisen median nk. ongelmien syyksi yleensä diagnosoidaan Internet ja nuoret. Picardin mukaan oletus on väärä, sillä median pirstaloituminen on ilmiönä vanhempi kuin populaarinetti.

Lienee kuitenkin niin, että satavuotisten printtimammuttien norsunluutorni on huojahtanut vasta nyt. Koska lehtiyhtiöt tarvitsevat mahdollisimman helpon syyllisen, netti on looginen instituutio vihattavaksi (vrt. tietyn ikäpolven suhde Jokelan ja Myyrmannin tragedioihin, joiden syynä ovat tietenkin verkkopalvelut ja -keskustelut).

Tällä viikolla vastaavaa vihaamista harjoitti mm. Paavo Lipponen, jonka mukaan lehdistön tulisi olla kriittisempää, lopettaa blogimainen omalla pärställä ja erinomaisuudella ratsastaminen ja - hieman kärjistäen - lakata ylläpitämästä verkkolehtiä. Kriittisyyttä toki voi peräänkuuluttaa, mutta en lähtisi raportoimaan erikseen vanhemman ikäryhmän edustajien epäonnistuneita nettikokeiluja. Onnekseni olen hukannut linkin uutiseen, mutta viesti oli suunnilleen se, että "kerran yritin lukea jotain verkkolehdestä enkä löytänyt, toista kertaa en enää mene".

Kävin tänään OLKC-konferenssipaperia varten läpi 11 artikkelia paitsi yleisesti tacit-tiedosta, myös tiedon luomisesta ja oppimisesta virtuaaliympäristössä. Välissä kävelin kahden tunnin lenkin ja oivalsin hyvin selkeästi, että jos tutkija haluaa ymmärtää nettisosiaalisuuden ja tiedon rajoja, ei välttämättä kannata perustaa aineistoa 70-vuotiaisiin vaareihin, tuhanteen kertaan toistettuihin open source -yhteisöcaseihin tai nonakalaisuuteen hurahtaneisiin tietospiralisteihin, joiden mielestä vain kasvokkainen yhteisö on yhteisö, koodattu tieto leijuu irrallaan kaikesta muusta ja ICT taas on yhtä kuin tietokanta ja sähköposti.

Uuteen tietoon kun pääsee käsiksi vain kuuntelemalla, kommentoimalla ja ymmärtämällä niitä, joilla on jotain uutta sanottavaa.

Asiablogeissa pohditaan taas

2008-03-18T13:04:00.007+02:00

En tullut sunnuntaina tarttuneeksi näppäimistöön, kun Esa Mäkisen HS-artikkeli blogien viihteellisyydestä herätti verkossa värikästä keskustelua. Tämänpäiväinen jatko-osa eli uutisanalyysi heittää (tarkoituksellisesti) lisää vettä kiukaalle. Lehtiversion otsikko kuuluu "Valtamedia väittää, asiablogit haukkuvat" (HS 18.3.2008, C1).

Mäkisen mukaan
"Blogimaailmassa näyttää vallitsevan konsensus siitä, että blogien merkittävyys ei synny suosiosta, vaan verkoston muodostamasta kriittisestä massasta. Blogit nostavat aiheita esiin, ja kun riittävän moni tekee niin, valtamedia tarttuu niihin."

Jäin ihmettelemään, miksi blogien uskottavuus olisi jotenkin sidoksissa siihen, että valtamedia tarttuu blogeissa käsiteltäviin aiheisiin. Ettei kyseessä vain olisi ihan perinteinen väärinkäsitys - debatoivat osapuolet puhuvat toistensa ohi?

Koska en tunne journalismin maailmaa saati osaa määritellä kansalaisjournalismia, en lähesty aihetta medianokittelun näkökulmasta vaan tutkijana ja tietotyöntekijänä. Asiablogi on tapa reflektoida omaa ajattelua ja vastaanottaa palautetta, nostaa esiin kiinnostavia näkökulmia, kritisoida ärsyttäviä ilmiöitä, motivoida oppimista, edistää relevantin informaation löytämistä, kertoa tarinoita, brandata itseään kirjoittajana, dokumentoida tehtyä työtä ja ennen kaikkea tiedottaa siitä kollegoille tavalla, joka antaa vastaanottajalle mahdollisuuden kontrolloida vastaanottamaansa tietotulvaa.

Kaikki tämä vain parin klikkauksen hinnalla. Minusta edellä on jo kohtuullinen joukko merkittävyyden kriteereitä, enkä todellakaan odota, että tekstieni pitäisi päätyä johonkin seuraavan päivän lehdistä.

Väite siitä, että julkaisemisen helppous olisi ainoa blogeja muista kanavista erotteleva tekijä, osuu harhaan unohtaessaan kokonaan vastaanottajan; siis sen, joka lopulta määrittää, onko sanomisillamme merkitystä vai ei.

Blogien enemmistön viihteellisyys tuskin ihmetyttää enää ketään, ainakaan sellaista joka on elävässä elämässä tutustunut juorulehtien ja huuhaaohjelmien lukija- ja katsojalukuihin. Verkko kun ei ole elämisen korvike vaan jatke. Kuitenkin jaksan toistuvasti ihailla niitä, jotka oikeasti tekevät jotain itse ja vieläpä vaivautuvat kertomaan siitä muille kattavasti dokumentoiden, sen sijaan että tuijottaisivat illat pitkät muiden tuottamaa roskasisältöä.

Toimittaja Mäkiseltä toivoisi myös kannanottoa siihen, miksi leivonta- ja muotiblogit ovat viihdettä, mutta Hesarin ruoka- ja muotisivut journalismia.

Mäkinen osuu oikeaan siinä, että asiablogien nostamat aiheet ovat usein teknologiaan (ja mediaan) keskittyviä - ilmiö, johon olen aiemmin viitannut "härpäkebloggaamisena". Se taas on nettikulttuurin hallitseva ominaisuus, ei sairaus, joka olisi jotenkin erityisesti blogien aiheuttama. Nettiyhteisöjen ja ohjelmistokehityksen yhteinen historia on pitkä ja vivahteikas, ja syyt lienevät kaikkien tiedossa. "You cannot operate a human eye on the Internet", sanoisivat Hung & Nichani (2002).

Muutoksia kuitenkin tapahtuu, ja ajan kuluessa laajenee myös niiden alakulttuurien ja aiheiden kirjo, joita blogit edustavat. Siihen tarvitaan kuitenkin paitsi osaamista, myös asenteiden tuulettamista.

Ja taas, ja siis

2008-03-05T11:41:00.004+02:00

Jos haluaa hämmentyä, suosittelen keinoksi HETKY-lehden teemanumeroa sosiaalisesta mediasta. Se käsittelee yhteisöjen ja verkostojen suhdetta, suomalaisia blogeja, sosiaalisen median yrityssovelluksia ja virtuaalisia organisaatioita tavalla, joka on kuin muinaisesta seminaarista: päivän päätteeksi jäljellä ovat samat kysymykset kuin ennen tilaisuutta. Myönteistä toki on, että Lappeenrannan teknillisen yliopiston kasvatit ja kontaktit kunnostautuvat terävien tekstien laatijoina. Aihealue vain on rajattomuudessaan mahdoton ja muistuttaa kroonista tsunamia - koskaan se ei lakkaa vyörymästä, vaikka kaikki lakosi ympäriltä.

Mutta keskittyvä lukeminen herättää ajatuksia, ja tässä ajatus opinnäytteen aihetta tai muuta jutun juurta etsivälle. T.D. Wilsonin klassisen provokatiivinen artikkeli "The nonsense of knowledge management" on paitsi hauska, myös hyvä vertailukohta nettitutkijoille. Sen perusviestihän on, että vuosituhannen vaihteen KM-hypen aikana tutkijat ja konsultit alkoivat kuin yhdestä suusta käyttää informaatiosta termiä "knowledge", koska se kuulosti hienommalta, ja lisäksi sitä oli tarkoitus pystyä johtamaan implementoimalla teknisiä järjestelmiä. (Tietysti Wilsonillakin on heikkoutensa, kuten puhtaasti yksilökeskeinen tietonäkemys, jossa vuorovaikutusta jäsentävät käytännöt jäävät paitsioon.)

Kun Wilsonin argumentaatio-opit on sisäistetty, ei muuta kuin seulomaan konsulttifirmojen sivustoja ja tieteellisiä raportteja aiheesta Web 2.0 ja yhteisöllisyys.

Jos kriittisesti avataan maailma sanojen takana, jääkö jäljelle muuta kuin joukko saitteja, egon boostausta (hyvästi sisäsyntyinen motivaatio), informaatioroskan levittämistä (näkemiin tiedon syventäminen) ja ulkoiseen kontrolliin perustuvaa reittaamista (so long luottamus)?

Minua loputtomat osaamispääomat, verkostot, teknoyhteisöllisyys ja innovaatiostrategiat riepovat siihen malliin, että alan vaihtaminen väitöskirjan jälkeen on muodostunut kuluvan talven mittaan itsestäänselvyydeksi. Vielä en tiedä, mitä teen, mutta kasvaminen tietojohtamisen oppeihin on opettanut jos ei muuta niin sen, että ainoa välttämätön asia ihmisenä kasvamisessa on muutos. Kaksitoista vuotta yliopistomaailmaa on pitkä aika yhdelle pitkän linjan opiskelijalle. Onneksi kirjoitustaitoni ei sentään päässyt häviämään.

Viime viikot olen ikävöinyt perusopiskeluaikaista osa-aikatyötä siivoojana. Havaitsin välittömästi aikaansaannokseni, ja kun olin hyötyliikunnan hengessä saanut rappukäytävät puhtaaksi, lähdin kotiin. Kertaakaan en joutunut ottamaan lähtiessäni puolta siivouskomerollista tavaraa mukaan tai heräämään yöllä miettimään, olisiko lihamyllyn pesemisen ja lattian liukkauden välillä sittenkin yhteys. Koko aikana kukaan ei tullut sanomaan tai vihjailemaan, että lafkamme työntekijät käyttävät väärän mallista harjaa, joka ei ole siivousteknisesti tarpeeksi uskottava. En joutunut miettimään, saanko palkkaa vielä ensi vuonnakin, ja kuka sen maksaa.

En myöskään pitänyt siivousblogia, johon olisin kirjoittanut vihaisia tekstejä.

Netin huvipuistoista ja hiekkalaatikoista

2008-03-04T09:49:00.002+02:00

Digitoday:ssa Mika Lahdensivu viittasi ruotsalaisten hiipuvaan yhteisöpalveluintoon. Juttuun lisäämäni kommentti mahdollisesta palaamisesta perinteisiin nettiyhteisöihin ansaitsee tarkennuksen.

Huvipuistoihin (vrt. Facebook) kun yleensä mennään käymään silloin tällöin, ja jos siellä viettää liikaa aikaa, alkaa taatusti oksettaa. Paikka on tarjoavinaan jokaiselle jotakin, ja näin varmasti onkin, jos ajatellaan vain niitä, jotka ovat vaivautuneet paikalle.

Kaikista ei kuitenkaan ole pakkohauskan pitäjäksi - yleisimmät syyt olla menemättä lienevät ne tutut "liikaa ihmisiä", "ei mitään tekemistä" ja "surkeaa ruokaa", josta seuraa jalkapallon kokoinen vatsa ja toipuminen normaaliin ruoansulatukseen kestää vähintään neljä päivää. Ainoastaan perinteisistä perinteisin vasta-argumentti "maksaa kauheasti" ei päde netin yhteisöpalveluissa, jos ei lasketa nettiyhteydestä aiheutuvia yleisiä kustannuksia.

Hiekkalaatikot taas ovat niitä yhteisöjä, joista arjen yhteisöllisyys rakentuu. Harvat ihmiset (paitsi henkilökunta) identifioituvat huvipuistoihin. Huomattavasti luontevampaa on rakentaa omaa ja sosiaalista identiteettiä esimerkiksi Linux-guruna, tutkijana, äitinä, puutarhurina tai shakkimestarina.

Kuten tarkkasilmäinen lukija huomaa, näitä kaikkia yhdistää systemaattinen käytäntö, joka asettaa pelisäännöt yhteiselle tekemiselle. Paitsi tietoa, ihmiset jakavat myös sosioemotionaalista "contenttia" tuen, kokemusten vaihdon ja tarinoiden muodossa. Pelkkä intressi roikkua netissä ei ole vaihdannan tae.

Hiekkalaatikon ihmisiä tavataan päivittäin, usein sujuvana yhdistelmänä onlinea ja offlinea. Pienen ydinryhmän kanssa keskustellaan kasvotusten ja laajempaa verkostoa ylläpidetään virtuaalisesti. Kuuluminen näihin yhteisöihin on niin luonnollista, että emme välttämättä edes huomaa sitä.

Mikään ei tietysti estä rakentamasta virtuaalisia kotoisia hiekkalaatikoita yhteisöpalveluiden sisään. Näinhän monet työyhteisöt ovat jo tehneet. Huvipuistostakin saattaa löytää rauhallisen nurkan, jossa levähtää.

Tämän pohdinnan keskellä huomasin myös, miksi oma Facebookin käyttöni on kuluvan talven aikana minimoitunut. Jos näet hiekkalaatikkoni ihmiset eivät ole onlinena tai lainkaan rekisteröityneet, en ymmärrä, miksi minunkaan pitäisi olla.

Uutiset loppuivat

2008-02-21T15:29:00.002+02:00

Mitä ikinä verkon uutistarjonnasta on tällä viikolla poiminutkaan, ei ole voinut välttyä teemoilta, jotka liittyvät tökeröihin tatjana-viesteihin, tekaistuihin arpajaisvoittoihin ja Huuto.netin pilailuhuutoihin.

Viestit, jossa venäläisnainen kertoo sairaasta ja kylmissään olevasta äidistä ja pyytää lähettämään heille postissa uunin, olisivat paljon mielenkiintoisempaa referoitavaa.

Kuuluuko kaikesta nettihäiriköinnistä tehdä juttu, vai ovatko muut aiheet yksinkertaisesti päässeet loppumaan? Kansanvalistusta ajankohtaisista todellisista turvariskeistä tuskin voi olla liikaa (koska se ei kuitenkaan mene perille), mutta jossain on varmuudella kulminaatiopiste, jonka jälkeen esimerkit elävästä elämästä vain lietsovat uusia typeryyksiä.

Olisihan uutisiin toki tarjolla kestoaiheita, kuten sananvapaus: voidaan esimerkiksi kinata siitä, kannattaako omastamme poikkeavia yhteisöjä saada halventaa vapaasti hienolta kuulostavan termin suojissa, ja jos joku vihastuu, ärsyttää heitä tarkoituksella lisää.

Muistaisin Kemppisen joskus todenneen, että etenkin nuoret luulevat sananvapauden tarkoittavan vapautta sanoa mitä tahansa missä tahansa. Eikä ongelma vaivaa pelkästään netin hiekkalaatikkoja.

Annos CMC-realismia

2008-02-17T21:11:00.003+02:00

Edellisessä postauksessa toivoin tutkimusyhteisön kommentoivan lukemaansa ja näkemäänsä avoimemmin verkossa. Kaunis ajatus, joka ei yleensä toteudu käytännössä. Syitä on monia ja osa niistä ohessa, koska olen juuri tänään opiskellut aihetta.

Minulla on käytännössä kaksi viikkoa aikaa koota valmiiksi väitöskirjan johdannon "iso keskustelu", joka edustaa teoreettista kehikkoa. Maaliskuun joudun kokonaisuudessaan varaamaan kahden eri konferenssijulkaisun kirjoittamiseen ja pariin haastattelupäivään. Julkaisupyörä jatkaa pysähtymättä kulkuaan.

Tällä hetkellä teoriakehikon osia ovat tietoperustainen näkemys eli KBV, sosiaalinen pääoma ja virtuaaliyhteisöt. Kesken ovat lähinnä keskustelut tiedon lajeista ja virtuaaliyhteisöjen tyypittelystä. Jokainen yhteisöjen kanssa tekemisissä ollut tietää, että kyseessä on sekava suo, koska huomattava osa tieteellisistä kirjoittajista haluaa olla äiti tai isä käsitteelle, jota kukaan muu ei ole käyttänyt, tai vastavuoroisesti jättää kokonaan määrittelemättä käyttämänsä termit, koska ne eivät olleet omia. Lukijaparan tehtäväksi jää seuloa olennaiset lähteet epäolennaisista ja löytää käsitteiden välille vedenpitäviä yhteyksiä.

Oli miten oli, tarkoitus on liimata keskusteluun myös osia sosioteknisestä lähestymistavasta, jonka perusidea on vuorovaikutus kommunikaatioteknologian ja sosiaalisen kontekstin välillä. Kertasin Zack & McKenneyn (1995) artikkelin "Social context and interaction in ongoing computer-supported management groups", jota ajan hammas ei ole juurikaan syönyt.

Palatakseni aiheeseen: artikkelissa kritisoidaan "teknologista imperatiivia", jonka mukaan teknologian implementointi aikaansaa organisaatioissa muutoksen. Ajatus vastaa rheingoldilaista determinismi-ideaa. Vanhan determinismivitsin mukaan kompassin keksiminen aiheutti Amerikan löytämisen, nykyajan imperatiivi-deterministit taas väittävät, että sosiaalisen median olemassaolo rakentaa "asiakasyhteisön" tai "innovatiivisen communityn".

Pahimmillaan tutkijat sairastuvat samaan sokeuteen, ja unohtavat kokonaan tutkia, mikä oikeasti on tehnyt kyseisen yhteisön olemassaolosta mahdollista.

Zackin ja McKenneyn empiirisen tutkimuksen perusväittämä on, että kommunikaatioteknologian vaikutukset eri organisaatioissa eivät ole niputettavissa yksi yhteen. Syy on selvä: niissä kaikissa sosiaalinen konteksti on erilainen.

Sosiaalinen rakenne eli verkostosuhteiden koostumus mikrotasolla vaihtelee, ja koostumukseen vaikuttaa laajempi makrotason sosiaalinen konteksti. Sillä viitataan organisaatiokulttuuriin, normeihin, vallan rakentumiseen ja palkitsemisjärjestelmiin. Ne kietoutuvat yhteen teknologian ominaisuuksien kanssa ja vasta sen jälkeen voidaan havaita lopputulos.

On selvää, että sosiaalisen median vaikutukset organisaatioissa ovat vielä arvaamattomampia kuin "perinteisten" pakettiteknologioiden, koska niiden käyttötapaa ei ole ennalta puristettu mihinkään rajattuun formaattiin. Tätä tarkoitetaan, kun sanotaan, että wikit ja blogit luonnostaan muokkautuvat ympäröivän yhteisön näköiseksi.

Platformien listaamisen ja laatikoiden piirtelyn sijasta olisi siis aika kiinnittää huomiota organisaatiokulttuuriin ja globaalien yritysjättien kohdalla myös kansallisten kulttuurien vaikutukseen. Tutkimustakin on olemassa toistaiseksi niin vähän, että lähdeluetteloa laatiessa jää aikaa surffata läpi Alkon viiniuutuudet.

Niin, ja mitä ne kommunikaatioteknologian omaksumisen esteet olivat? Mikrotasolla uusien rakenteellisten linkkien hyödyt voivat jäädä realisoitumatta, koska ihmisillä on tietty välinerepertuaari, johon he ovat juuttuneet. Makrotasolla taas sosiaalinen konteksti voi olla sellainen, että viestiä ei edes haluta saada perille - tai viestit lähetetään tarkoituksella vääristettyinä. Konfliktit, valtapelit, henkilökohtaiset antipatiat, kilpailu ja tiedon manipulointi tuskin tulevat yllätyksenä yhdellekään organisaatiotutkijalle.

Vaikuttamisen mahdollisuus motivoi

2008-02-17T20:31:00.002+02:00

Otsikossa majailee ikiaikainen itsestäänselvyys: missä tahansa sosiaalisessa ympäristössä yksilöitä motivoi palaute omasta tekemisestä ja mahdollisuus vaikuttaa yhteisöön. "Outcome expectation" voi olla henkilökohtainen tai yhteisöön kohdistuva.

Tutkimusmaailmaa on usein moitittu vaikutusmahdollisuuksien puuttumisesta. Edellytykset työn tekemiselle yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa voivat olla mitä ovat, ja ammatin varsinainen ydin eli tutkimustulokset ja niiden julkaiseminen eivät (arviointiprosessia lukuunottamatta) välttämättä herätä minkäänlaista vastakaikua. Monilla tieteenaloilla on lisäksi se realiteettitaakka, ettei tuloksia kykene tulkitsemaan kuin viisi ihmistä koko universumissa.

Em. syistä hämmästyin kovasti, kun perjantaina sairaalalta kotiuduttuani havaitsin postilaatikossa maailmalta tulleen arvion artikkelista, jonka julkaisimme Int. J. of Knowledge and Learningissa. Ajattelinkin todeta näin blogin välityksellä, että on ilahduttavaa lukea arvostelua kirjoittamastaan blogiartikkelista.

Arvion on kirjoittanut Annette Hexelschneider ja saksan kieltä taitavat voivat lukea sen täältä.

Tarinan opetus suuremmassa mittakaavassa: vähintä, mitä sosiaalisten ilmiöiden tutkijoiden ja muiden niistä kiinnostuneiden tulisi tehdä, on hyödyntää nettiä lukemiensa tutkimusten reflektointiin ja arviointiin - joko kansainvälisesti tai omalla kielellään. Kukaan ei hyödy tilanteesta, jossa kommentointi hyytyy pelkästään ruutupaperitasolle tai jää kahdenväliseksi sähköpostipallotteluksi. Tieteelliset artikkelit voivat toimia ajatusten herättäjinä siinä missä sanomalehtiartikkelit tai blogitekstit, vaikka niillä määrätty formaattinsa onkin.

Hälytyskellojen pitäisi soida, jos kukaan ei ymmärrä tutkimusraportin tarkoitusta ja tuloksia. Käänteisesti, kaikkien ei välttämättä tarvitse tehdä tutkimusta aiheesta, josta 7000 muutakin kirjoittajaa on juuri laatinut akateemisen julkaisun.

Netin välityksellä vastaanotettu nopea palaute voi avata silmiä monessa organisaatiossa, ei vähiten tutkijayhteisöissä.

IBM-seminaarimateriaalit

2008-02-08T14:34:00.000+02:00

11.12.2007 pidetyn IBM:n yhteisöllisyysseminaarin materiaalit ovat nyt saatavilla, kts. myös postaukseni itse tilaisuudesta.

Weblogs and Social Media conference

2008-02-08T00:02:00.000+02:00

Havaitsin aiemmin mainostaneeni kyseistä konferenssia, joten ohessa lista hyväksytyistä artikkeleista.

Samalla huomasin, että Wasko, Faraj, Porter, Preece, Castells, Huysman, Spender, Grant, Kogut, Nahapiet, Ghoshal ja Adler ovat vasta alkusoittoa - jopa omasta blogista voi löytää yllättäviä eväitä väitöskirjan intron rakentamiseen. Kannattaa siis joskus takautuvasti lukea, mitä on tullut pohtineeksi. Ja se virtuaaliyhteisö ei todellakaan ollut mikään apukäsite, kuten vielä viime keväänä erehdyin luulemaan.

Innovaatiopakko iski yliopistoon

2008-02-07T13:55:00.001+02:00

Helsingin yliopiston kansleri Kari Raivio haluaa kuulla ne konkreettiset keinot, joilla innovaatioyliopistohankkeen tuloksellisuus taataan (HS Mielipide 7.2.2008):

"Valtiosihteeri Raimo Sailaksen työryhmän raportti ei tällaisia [markkina-analyyseja ja liiketoimintasuunnitelmia] sisällä. Se maalailee vain laajoja periaatteita, mutta ei kerro, mikä hankkeessa on niin käänteentekevää ja mitä oikeastaan aiotaan tehdä. Ehdotettu missio 'edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä' lukee jo nykyisessä yliopistolaissa."

Kukaan tuskin haluaa kyseenalaistaa hallinnon virtaviivaistamisen ja taloudellisen itsenäisyyden lisäämisen tarvetta, mutta putken toisessa päässä hoettavat innovaatiomantrat ovat ongelma erikseen. Suosittelisin suunnitteleville virkamiehille tutustumista vaikkapa konstruktivistiseen tietonäkemykseen - se saattaa yllättää.

Vanhojen strategiaoppien mukaan organisaatioita johdetaan niin, että olosuhteiden ollessa x on järkevintä suorittaa y.

Riittää siis, että tunnistetaan x ja sen jälkeen poimitaan valintamyymälän hyllyltä sopiva toimintamalli.

Tästä ajattelutavasta on seurannut se yleinen harha, että y:hyn kuvitellaan päästävän vain vaihtamalla x (olosuhteet) halutunlaiseksi.

Ajatuksen voi pukea myös em. maailmassa paljon hyödynnettyyn if-then -muotoon: if 'innovaatioyliopisto', then 'innovaatio'. Ketään ei tunnu kiinnostavan, millaisissa olosuhteissa tuo y-parka eli uusi tieteellinen tieto todellisuudessa konstruoituu. Kun käteen on annettu oikein iso if, kaikki huomio kiinnittyy siihen, ja lopputulosta ei kyseenalaista edes yliopistojen oma väki.

Ehkäpä asia on helpompi ymmärtää vertauksen kautta. Innovaatioyliopiston rakenne on kuin vasara lapsen kädessä. Hyvällä onnella saa ehkä lyötyä naulan lautaan, mutta ilman yhdessä tekemistä, oppimista ja tiedon sosiaalistamista ei ole mitään takeita siitä, huitaiseeko lapsi vasaralla naulaan, peukaloon vai ikkunaan.

Silti kaikki huomio on välineessä, ei itse tekemisessä, sen edellytysten luomisessa ja siinä, kuinka tieteidenvälinen yhteistyö toteutetaan muualla kuin juhlapuheissa. Voin koska tahansa kertoa kokemuksia siitä, millaista on tehdä uskottavasti monitieteistä tutkimusta ja onko todennäköisempää joutua ufojen sieppaamaksi vai saada uusille ajatuksille hyväksyntä patavanhoillisessa tiedeyhteisössä, joka työn tuloksia arvioi.

Elämme pelottavia aikoja.

Tutkimus on unta vain

2008-02-06T20:51:00.000+02:00

Viimeistään nyt tiedän, millaista on olla väsynyt. Tietenkin olen ollut väsyksissä ennenkin, joulusta juhannukseen ja juhannuksesta uuteenvuoteen, keväisin suorastaan sairaalloisesti, mutta en niin, että nukahdan ennen syntymäpäiväillallisia ja niiden jälkeen, enkä klo 22 illalla jaksa lähteä kotoa mihinkään.

On perin omituista, että väitöskirjan viimeistely näyttää silti etenevän. Hitaasti mutta rauhallisesti, ja täysin aikataulussa. Opinnäytetöiden tekijöitä yleensä vaivaa perustavanlaatuinen sokeus, joka estää havaitsemasta sitä, kuinka vähän lopulta on tarpeeksi. Hulluinta on, että tauti alkaa jo peruskoulussa: ensin pelätään lukiota, lukiossa pelätään yo-kirjoituksia, niiden jälkeen pelätään yliopistoa ja yliopistossa pelätään gradua. Kun gradun on tehnyt, ei pitäisi olla syytä pelätä enää mitään, mutta niin vain kuulemme ja näemme päivästä toiseen itseluottamuksensa menettäneitä tutkijanalkuja.

Itselläni hiekat karisivat silmistä vasta aivan viime viikkoina: otetaan pino artikkeleita, valitaan niistä vähiten nolostuttavat 4-8 paperia ja kirjoitetaan alkuun tutkimuksen tausta ja tavoite, 25 sivua teoriaa, 10 sivua menetelmiä ja 20 sivua tuloksia ja implikaatioita. Tätä kutsutaan väitöskirjaksi, eikä kukaan voi parhaalla tahdollakaan väittää, että johdannon kirjoittamiseen tarvittaisiin aikaa yli kaksi kuukautta.

Asiat eivät tietystikään ole niin yksinkertaisia kuin miltä näyttävät, joten perinpohjaisesti pyörittämäni katsaus tiedon jakamisesta virtuaaliyhteisöissä saa hyväksynnän lehteen aikaisintaan huhtikuussa, ja "Voisitko tulostaa minulle Internetin? Barriers of the use of online communication technologies in organizational environment" -humoristispainotteisella työnimellä kulkeva ryhmähaastatteluaineistopaperi (mikä kaamea sanahirviö) sisältää vasta menetelmän kuvauksen.

Tutkimus on mukavaa silloin kun se on hauskaa. Ryhmähaastattelujen anti lukeutuu tähän kategoriaan. Kuten olen aikaisemminkin todennut, arkitodellisuus perinteisissä organisaatioissa on kovin toisennäköistä kuin epävirallisten kommunikaatiovälineiden ja virtuaaliyhteisöjen ideologiat antavat ymmärtää, eikä ole pahitteeksi olla tietoinen molemmista.

Pherkule, ne vei netin

2008-01-28T23:08:00.000+02:00

Kustaa Silvast toteaa Verkkoyhteisövieroitusblogin kahden viikon loppukaneetissaan:

"Ehkäpä minua myös ottaa pahasti päähän se, että Facebook on nykyään kaikkien paikka, kaikki ovat Facebookissa. Olen joskus miettinyt, että verkkoyhteisöt ovat modernin sukupolvikapinan tuote. Facebook on nyt sitten osoittanut, että ainakin tämä ajatus on täysin rikkoutumassa."

Huomasin jokin aika sitten pohtivani samaa kysymystä. Julkisen keskustelun ja mediakonsulttien lempilapset, sosiaaliset verkostopalvelut, ovat antaneet virtuaaliyhteisöille kasvot. Siinä missä mattimeikäläinen ei viisi tai kaksikymmentä vuotta sitten osannut yhdistää teknologian välityksellä toimivan yhteisön käsitettä mihinkään olevaiseen, nyt hänellä keskimäärin on mielleyhtymä, joka liittyy ei-toivottujen applikaatioiden lähettelemiseen tutuille ja puolivihollisille.

Esimerkiksi punkin kapina kuoli jo muutama vuosi syntymänsä jälkeen, mutta virtuaaliyhteisöt sinnittelivät huomattavasti kauemmin. Niiden todellisten sukupolvikapinallisten (Tuomen, Hintikan, Järvisen, Oikarisen ja Torvaldsin kaltaisten) päivistä nettisosiaalisuus on muuttanut luonnettaan marginaalisesta toiseudesta kaiken kansan huviksi, näkökulmasta riippuen joko ikäväksemme tai iloksemme.

Hitusta nuoremmat käyttäjägeneraatiot tasapainoilevat perimmäisten kysymysten äärellä, esimerkiksi sen, määrittääkö yhteisöllisyyden kokemustamme minä vai minäminä. Olen taipuvainen uskomaan molempiin tulkintoihin, mutta optimistisesti myös siihen, että verkostopalvelut ovat edelleen vain pieni pisara nettiyhteisöjen myrskyisässä valtameressä.

Sanat avoimia, teot suljettuja

2008-01-28T19:52:00.000+02:00

Päivän sitaatit tulevat HS Vieraskynän (28.1. A2) Juha Suorannalta ja Tere Vadénilta otsikolla "Internetin avoin Wikiopisto haastaa kansalliset korkeakoulut".

"Tietoturva, imagokysymykset ja hierarkkinen linjaorganisaatio estävät esimerkiksi vertaisverkkojen, blogien, wikien ja muiden uusien välineiden käytön eri koulutusasteilla, joten ajan hengessä luovasti liikkuva toiminta siirtyy muualle."

"Suomalaisen korkeakoulutuksen kehittämiseen nykyisin liitetyt sanat kilpailu, laatu ja arviointi olisi korvattava monimuotoisuudella, vapaudella, saatavuudella ja osallistumisella."

Yliopistolaitos on nopeasti saanut haluamansa: se on systemaattisesti pyrkinyt eroon tieteelle tunnusomaisesta avoimuudesta, tiedon kumuloitumisesta ja sen syntymisessä tarvittavasta luovasta hulluudesta muistuttaakseen sen sijaan kvartaalitalouden suossa räpiköivää milloin minkäkin johtamismuodin kyllästämää ahdistunutta business-mammuttia. Mistä muualtakaan huippu- ja kärkiyksiköt, innovaatiomantrat, tuloksellisuusmittaukset, jatkuvat vertailut, laadunhallinnat, työajan seurannat ja kannustinjärjestelmät olisivat tulleet?

Byrokraattinen ja hierarkinen organisaatio elää omaa elämäänsä ja epävirallinen yhteisöllinen tekeminen omaansa, niin yliopistoissa kuin missä tahansa muualla inhimillisen elämän piirissä. Lopputuloksen kannalta yksi avainkysymys on, kuinka paljon hierarkinen rajoittaa ei-hierarkista - onko tiedemaailman sosiaalisilla kollektiiveilla tilaa elää?

Esimerkiksi Internetistä - vanhastaan yliopistoväen omasta leikkikentästä - löytyy tiettyjä hapekkaita saarekkeita, joihin Suorannan ja Vadénin mainitsema wikiversitykin lukeutuu. Se on kaikille avoin ja vapaasti muokattava opiskelu- ja oppimisympäristö.

Minua on jo pidempään ihmetyttänyt, miksi eri yliopistoissa samoja ilmiöitä pohtivat ja tutkivat ihmiset ahdetaan lukuvuodesta toiseen kukin omaan koppiinsa laatimaan powerpoint-luentokalvoja asioista, joista he eivät oman ymmärryksensä varassa voi hahmottaa kuin promillen miljoonasosan, ja tämän nk. pyörän uudelleenkeksimisyrityksen suoritettuaan he käyvät kaatamassa kalvojen informaatiosisällön opiskelijoiden päähän. Wikiperustainen oppisisältöjen tuottaminen säästäisi monen aikaa, vaivaa ja hermoja.

Yksi vasta-argumentti hyppää välittömästi silmille: mihin sitten tarvitaan yliopistoja? Hyvä kysymys sikäli, kun kyse on viidestätoista eri kansallisesta yksiköstä, joissa opetetaan samoja opintokokonaisuuksia. Niitä tarvittiin ainoastaan kunnallispoliitikkojen juhlapuheissa. Tutkijoilta ei kuitenkaan voi kokonaan viedä fyysistä työympäristöä tai siirtää kaikkia ihmisiä Helsinkiin, eivätkä kaikki sosiaalisen yhteistoiminnan muodot ole sellaisenaan siirrettävissä verkkoon.

Ei varsinkaan monimutkaisten kokonaisuuksien oppiminen: opiskelijoiden kannalta olisi välttämätöntä, että tarjottuja oppisisältöjä työstetään ryhmässä, keskustellaan opitusta kahvin ääressä ja harjoitellaan tiedon soveltamista käytännön ongelmiin. Muuten päädytään vain antamaan uudet vaatteet keisarille, joka replikoi valmiina syötettyä informaatiota ymmärtämättä siitä mitään. Opetushenkilökunta joutuisi niin ikään laittamaan arvonsa uusiksi, koska sekä opetusmuodot, sisällöt että arviointiperusteet muuttuisivat varsin radikaalisti.

Palatakseni kysymykseen siitä, miksi monta eri ihmistä valmistelee kukin tahoillaan samankaltaisen oppiaineksen: syynä on tietenkin se, että nykyisessä mallissa yliopistojen välillä vallitsee itsetarkoituksellinen kilpailu. Puuhastellaan niitä näitä, jotta voitaisiin laskea tulokset, joiden perusteella resurssit seuraavana vuonna jaetaan. Organisaatioiden välisestä kilpailusta on pitkä matka maailmaan, jossa menestyksen mittari on kollektiivisesti tuotetun tietosisällön laatu.

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kysymys on, millä tavoin yliopistoihmisten työpanosta tullaan arvioimaan tulevaisuudessa, ja etääntyvätkö käytäntö ja ympäröivä koneisto vielä kauemmas toisistaan.

Totta puhuen en edes odota, että esimerkiksi tutkimuksellisen blogin aktiivista ylläpitämistä joskus noteerattaisiin yliopiston palkkausjärjestelmän henkilökohtaisen suoriutumisen osuuden pisteytyksessä (eikö olekin ihana ilmaisu). Onhan se nyt ihan toista julkaista paperille painettu kolumni maakunnan omassa sanomalehdessä! ;)

Uutta asiakasyhteisötutkimusta

2008-01-25T16:05:00.000+02:00

Kävin tällä viikolla läpi Wiertz & de Ruyter (2007) artikkelin "Beyond the call of duty: Why customers contribute to firm-hosted commercial online communities" (Organization Studies, 28(3), 347-376). Onneksi sain paperin ajoissa käsiini - sen tärkeimmät opetukset olisi viisainta sisällyttää neljäntoista artikkelin katsaukseeni, joka lähtee kuukauden päästä tyrkylle lehteen.

Aineisto on kerätty kaupallisen ohjelmistotuotteen käyttäjille suunnatusta yhteisöstä, joka toimii asiakastuen kanavana. Kirjoittajien tekemän huolellisen sisältöanalyysin perusteella huomattava osuus viesteistä on nimenomaan teknistä tukea, mikä ei yllättäne ketään. Aktiivisia käyttäjiä on noin 750, joista reippaat 200 vastasi kyselyyn.

Tuloksena on, että knowledge contributioniin (=avun antamiseen sitä yhteisössä pyytäville) vaikuttavat positiivisesti etenkin
+ Online interaction propensity, jolle tässä rakennetaan todella
perusteellista kaavaa noudattaen oma mittari. Kirjoittajat huomauttavat aiheellisesti, että aiemmasta virtuaaliyhteisötutkimuksesta sellainen puuttuu; aloin itsekin ihmetellä, miksi.
+ Commitment to community
+ Perceived informational value

Tutkimusmalli sinänsä on suoraa jatkoa Wasko & Faraj (2005) artikkelille sosiaalisen pääoman ja tiedon jakamisen yhteydestä, mutta on rajattu relationaaliseen sos. pääomaan, erityisesti sitoutumiseen ja vastavuoroisuuden normiin. Luottamuksen ja identifioitumisen tarkastelu on siis tipahtanut matkasta, joskin yhteisötasoisen keskinäisen luottamuksen todetaan rakentuvan nimenomaan havaitusta vastavuoroisuudesta, kuten mm. Ridings & co ovat vihjanneet.

Samalla Wiertz & de Ruyter kritisoivat sitä, että yksilön ominaisuuksien ja kontribuoinnin välille on aiemmassa tutkimuksessa vedetty suora yhteys, ja tarkastelevat sen sijaan epäsuoraa vaikutusta.

Aineiston analyysin jälkeen tutkijat lopulta kokevat hups -elämyksen ja huomaavat, että lähtöoletus oli väärä: yksilön kokemus tiedon arvosta ja henkilökohtainen "online interaction propensity" vaikuttivat suoraan kontribuution määrään ja laatuun.

Relationaalisen sosiaalisen pääoman elementeistä vain sitoutumisella itse yhteisöön oli positiivinen vaikutus. Sitoutuminen yhteisöä ylläpitävään firmaan puolestaan heikensi kontribuutioiden laatua. (Laatua mitattiin suoraan viestien rankkauksilla, joiden perusteella jäsenet saavat käyttäjästatuksensa mukaiset 'hatut'.)

Lukiessani arvelin selitykseksi sitä, että asiakkaille ovat foorumilla vastanneet firman omat kiireiset työntekijät, joilla ei ole ollut aikaa tai kiinnostusta panostaa keskusteluun, tai sitten heitä on vaivannut asennevamma: "ongelma on kuitenkin asiakkaan syytä, ei se ohjelmasta johdu". Tästä ei ilmeisesti ollut kysymys. Ainakaan artikkelista ei käynyt yhdellä lukemisella ilmi, olivatko kaikki yhteisössä toimijat nimenomaan asiakkaita, ei yrityksen henkilöstöä.

Tutkijat selittävät firmasitoutumisen ja kontribuution heikon laadun yhteyttä korostuneilla palveluodotuksilla: firmaan sitoutuneet asiakkaat odottavat saavansa henkilökohtaisempaa ja kokonaisvaltaisempaa palvelua kuin mitä foorumi tarjoaa, eivätkä he panosta viestien sisältöön.

Mielenkiintoinen oli paitsi online interaction propensity -mittari, myös organisaatiotutkimuksesta lainattu "urheiluhenkisyyden" käsite, joka tässä ympäristössä viittaa jäsenten kykyyn sietää yhteisön heikkouksia, toiminnallisia ongelmia (kuinka monta kertaa elämäsi aikana olet kironnut Hattrickin serverit?) ja mahdollista epäsosiaalista käyttäytymistä.

Tarina tarjoaa kaksi opetusta, joista toisen kirjoittajatkin nostavat esille: asiakasyhteisö elää omaa elämäänsä (heureka, ihanko totta ;) ja sen elämäntapaa tulee kunnioittaa. Olemme tässäkin yliopistossa nähneet mielenkiintoista tutkimusta siitä, kuinka aktiivisia yhteisöjä - tietoisesti tai puolitiedostamattomasti - ylläpitävä yritys saattaa joutua huomaamaan, että ne eivät taivu siihen perinteisen tuotteen ja strategian ideaan, joiden varassa yritys on totutellut elämään.

Toinen opetus on lähtökohtien tarkistaminen ennen kuin kvantitatiivista vaivalloista tutkimusta lähdetään tekemään. Artikkeli on ansiokas ja julkaistu kovassa lehdessä, mutta millaisia uusia tuloksia olisikaan saatu, jos yksilön ominaisuuksien vaikutus olisi oivallettu heti asetelmaa hahmoteltaessa?

Kenellekään tuskin on yllätys, että teknisesti orientoitunut käyttäjäyhteisö suosii ympärillään ihmisiä, jotka kokevat saavansa yhteisöstä arvokasta tietoa ja joilla on alhainen kynnys kommunikoida teknologian välityksellä!

Tutkijat katsoivat siis yhteisön alkuperän (firm-originated) olevan jotenkin määräävämpi dynamiikan kannalta kuin sen, mistä yhteisössä on pohjimmiltaan kysymys. Tarpeiden ja intressien keskeistä asemaa ei pidä koskaan unohtaa.

Wanted: tutkimusta virtuaalimaailmoista organisaatioissa

2008-01-24T22:38:00.000+02:00

Kovaksi arvostettu MIS Quarterly hakee special issuessa New ventures in virtual worlds tutkimuspapereita virtuaalimaailmojen organisaatiokäytöstä. Guest editorit ovat vanhat tutut Järvenpää, Leidner, Teigland ja Wasko.

Papereiden teema voi olla käytännössä melkein mitä vain: organisaatiorajojen hämärtyminen, virtuaalimaailmoihin liittyvät liiketoimintamallit ja yhteisöjen dynamiikka, kuluttajakäyttäytyminen virtuaalimaailmassa, virtuaalitiimien työskentelyn tukeminen, virtuaalimaailmat ja HRM, tietoturvakysymykset ja IPR:t. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja tietääkseen, että arvioinnissa tullaan painottamaan kvantitatiivista tutkimusta, mutta laadullinenkin asetelma voisi hyvin tulla kyseeseen näin uudella ja eksploratiivisella alueella.

Väärinkäsitysten välttämiseksi on syytä mainita, että virtuaalimaailmoilla tarkoitetaan tässä yhteydessä avatareilla varustettuja virtuaaliympäristöjä (kuten Second Life) tai vaikkapa MMOGeja, ei siis mitä tahansa teknologiavälitteistä yhteistyöalustaa.

Deadline valmiille papereille on 15. syyskuuta. Olisin mielelläni kirjoittamassa aiheesta (monet suuret ja pienet organisaatiot harjoittavat Second Life -elämää - tutkimuksen olisi syytä jäsentää sitä, miksi ja miten), mutta väitöskirjan liimaaminen kokoon ja kolme työn alla olevaa julkaisua tekevät uuden aineiston keräämisen ja analyysin ennen kesää käytännössä mahdottomaksi.

Suosittelen kuitenkin tarttumista tilaisuuteen!

Niitä näitä

2008-01-20T10:31:00.000+02:00

Luvassa on jälleen kirjoitus sarjassa "Hesarin uutisten ja kolumnien kanssa harjoitettava henkilökohtainen pohdinta".

Sunnuntain 20.1. HS ja Miska Rantanen kirjoittavat puolueiden kunnallisvaalivalmisteluista verkossa. En tiedä, onko vika sanojassa, lehden toimituksessa vai molemmissa, mutta viikon ehdottomasti hämärin sitaatti on peräisin kyseisestä tekstistä. Vihreiden puoluesihteeri Panu Laturin mukaan haasteena on rakentaa verkkosivut, jonne ihmiset tulisivat useammin kuin kerran:

"Se on vielä auki, löytyykö ratkaisu yhteisöllisyydestä vai vuorovaikutuksesta."

Mitä tämä tarkoittaa. Voisiko joku kääntää kyseisen lauseen ymmärrettävään muotoon?

Viikon muut uutiset kertovat, että Internet on noussut 12-20 -vuotiaiden tärkeimmäksi mediaksi (vasta nytkö?). Mielenkiintoista nähdä, missä vaiheessa journalismin analysoijat seuraavan kerran keksivät, että netti saattaa muuttaa viestinnän sisältöä. Tai missä vaiheessa vanhempi sukupolvi huomaa, että netin suurin vaikutus ei ollutkaan Jokelan kaltaisten tragedioiden aiheuttamisessa.

Oivallista media-antia oli perjantain 18.1. HS-raadin analyysi (sivu C3) suomalaisen median vallasta. Useampi raatilainen jakoi aiheellisen huolen siitä, että informaatioyhteiskunnan turhauttavin lieveilmiö, samoja teemoja toistava pinnallinen ja yksipuolinen höttö valtaa yhä enemmän tilaa mediassa. (Vrt. aiempi viittaus Kunderan esittämään käsitteeseen modernista tyhmyydestä.)

Osuva on myös kirjailija Johanna Sinisalon huomautus uutisaiheiden hakemisesta toimittajien omasta elämänpiiristä, jolloin monet muut - ja isommat - epäkohdat jäävät pimentoon. Ymmärrän työelämän aikataulupaineen ja kiireen koskettavan myös toimittajakuntaa, mutta kirjoittajan ja kolumnistin ei joka kerta pitäisi mennä sieltä, missä aita on matalin.

Onneksi on käänteisiäkin esimerkkejä. Briljanteimmat toimittajat pysäyttävät lukijan ajattelemaan ja löytävät kulloiseenkin tarkoitukseen sopivimmat tehokeinot. Ei väliä, mistä aiheesta puhutaan - onhan esimerkiksi valtakunnansanomissa urheilutoimittaja, Petteri Ala-Kivimäki, jonka tekstit kelpaisivat kirjallisuuspiirin vuosikokoukseen: "(Rikoskomisario, voimanoston maailmanmestari) Taito Haaralla oli tummat kihartuvat hiukset ja kun hän punnersi painoja penkiltä suorille käsille, hänen ensimmäinen leukansa peruutti toisen alle piiloon." (HS 13.1., B5)

Paikallislehtien ikiaikaisia klassikkoja taas ovat väsyneet, silmäpussiset perheenäititoimittajat, joiden pohdinnat käsittelevät lähinnä esimurrosikäisen kiukuttelua ja makaronilaatikon lämmittämisvuoroja. Kiitos, kiinnostaa kuin kilo nauloja. Kuitenkin tiedämme kaikki, että vaikuttamisen ja keskustelun pitää alkaa läheltä, omasta yhteisöstä.

Asiaan liittyy mielenkiintoinen paradoksi. Toistaiseksi en tiedä, mikä termi sopisi parhaiten kuvaamaan sitä.

Mutta tilanne on jokaiselle tuttu. Lehden päätoimittaja tai kolumnisti taivastelee pitkin ja hartain sanakääntein jotain missiin, poliitikkoon tai urheilijaan liittyvää skandaalia, ja ihmettelee, miten se jaksaa kiinnostaa ketään. Tai pohtii, miksi naistenlehdissä toistuvat kuukaudesta toiseen samat jutut joka vuosi. Ja bingo: jälleen toimittaja on onnistunut omin käsin varmistamaan, ettei lehdistössä vahingossakaan kirjoiteta jostain oikeasti merkityksellisestä asiasta.

Kirjoituksen onneton lukija joutuu vaikeaan tilanteeseen: taas käsiteltiin jotain, mistä iltapäiväroskaa ja juorulehtipaskaa karttavalla normaalikansalaisella ei ole aavistustakaan. Höttödebatoijia eivät kiinnosta ekoteot, tasa-arvokysymykset tai koulutuspolitiikka.

Kysyisinkin kaikilta toimittajilta: miksi kirjoittaisitte aiheista, joista kirjoittaminen on mielestänne älytöntä? Tai vastaavasti, miksi fiksu missi aina sanoo, että missien tyhmyys on aikansa elänyt myytti? Tai miksi tasa-arvon edistämistä halutaan välttämättä nimittää feminismiksi?

Sanat todellakin muuttavat maailmaa. Ja luovat sitä.

Blogi tai jotain

2008-01-15T15:50:00.000+02:00

Blogiverkosto tehoaa. Mari Koon kautta (jälleen) löysin linkin terävän asialliseen juttuun Mitä väliä, jos blogeihin luottaa vain kolmannes. Teksti on julkaistu 8.1. Kauppalehden mielipidesivulla.

Missä tahansa ympäristössä - tieteestä uskon dogmatiikkaan ja nettiviestinnästä lähiravintolan tarjontaan - on vaikea kommentoida asioita, joita ei tunne. Ei ihme, että kysyttäessä satunnaiselta joukolta ihmisiä luottamus blogipersooniin voi olla samaa tasoa kuin kaiken kansan anonyymeilla taistelutantereilla. Tieto ja kokemus blogeista taas leviää - no, tietenkin blogeissa. Kriittisten massojen muodostuminen tahtoo viedä oman aikansa, eikä paradokseilta voi välttyä.

Koska kirjoitteluni tarkoitus on jäsentää omaa ajattelua tutkijana, en itsekään sijoitu blogijatkumolla sosiaaliseen päähän saati että pitäisin yllä lukijaystävällistä julkaisemisen formaattia. Vielä heikommin ovat asiat toisaalla yliopistomaailmassa: joulun alla saimme intranetiin "Johdon blogin", joka tällä hetkellä muodostuu yhdestä intran alasivusta ja kolmesta sinne lisätystä tiedotteesta kirjoittajan valokuvan kera.

Modernilta kuulostava termi on jo saavuttanut julkisen sektorin, nyt pitäisi enää tietää, mitä se tarkoittaa. Ilmiöt nimeltä arkisto ja kommentointi saattavat lyödä läpi jo 2010-luvulla.

Silmiini osui toinenkin episodi samasta teemasta. Muuan nuorehko netinkäyttäjä oli avannut rahapelien todennäköisyysarviointeihin opastavan nettisivun. Välittömästi paljastui, että sisältö oli kopioitu aihetta käsittelevästä blogista.

Nettinarahdukset ovat aina yhtä noloja sattumuksia - etenkin, kun ne osuvat nimen ja osoitteen kera - eikä tilannetta ainakaan parantanut eräs plagioijan osaselityksistä: "Sinä puhut blogista, minulla taas on sivusto."

Kuka puolestani kelaa

2008-01-14T23:32:00.000+02:00

Viime viikolla havaitsin valtakunnansanomista, että informaatioyhteiskuntaa kritisoivan tulisi harrastaa Milan Kunderan tuotantoa. Hän viittasi aikanaan 'moderniin tyhmyyteen', joka ilmenee fraasien ja latteuksien toistamisena, puhumisena siitä mistä kaikki haluavat puhua, ja omaperäisen ajattelun puuttumisena. Havaitsenko etäisiä yhteyksiä maailmaan, jota dominoivat saippuasarjojen ja tosi-tv:n tapahtumat, ja joita hallitsematon ei oikeastaan ole sosiaalisesti tervetullut työpaikan lounaspöytään?

Vai oliko sittenkin niin, että kyseinen nollainformaatio hallitsee ihmistä, eikä päinvastoin?

Tunnustan jälleen täydellisen tietämättömyyteni yhteiskunnallisista ilmiöistä ja inhimillisistä lainalaisuuksista, mutta päätäni on jo kauan viehättänyt työhypoteesi, jonka mukaan korostuneen individualismin, koulutustason ja keskiluokkaisuuden räjähtäminen käsiin korreloi suoraan alussa mainitun modernin tyhmyyden kanssa.

Aidosti porvarilliset ihmiset yleensä tunnistaa siitä, että he vastaanottavat isolla rahalla valmiita elämyksiä, koska eivät osaa tuottaa niitä itse. Rahan ja helpon elämän houkutukset kuulostavat aikansa eläneeltä latteudelta, mutta on mahdotonta kumota sitä tosiasiaa, että ne tarjoavat vaivattoman pakotien 'mitättömyydestä keskinkertaisuuteen', kuten Studio Julmahuvin komediaryhmä asian ilmaisisi. (Kuulostaa melkein siltä, että olisin vahingossa katsonut televisiota, mutta tutustuin kyseiseen materiaaliin vasta 7 vuotta myöhemmin.)

Heikkona hetkenä tyydytään olohuoneen harmaan laatikon tarjoaman nk. sisällön passiivivastaanottamiseen; toisessa ääripäässä elämän kohokohdat rakentuvat teatteriesityksistä ja Savonlinnan oopperajuhlista vain siksi, että liput maksoivat paljon. Samaan aikaan yhteiskuntaluokkien toinen ääripää saa järjettömät kiksit kaljalaatikosta ja tarjouksessa olevasta lenkkimakkarasta. Elämän kohokohta on Tuplapotin kolikkolaarista löytyvä unohtunut kaksieuroinen.

En yhtään ihmettele, että luovuus, yhdessä tekeminen ja itsenäinen ajattelu ovat valtakunnassa uhanalaista riistaa. Muistaessani, Mariska, tuo maanmainio suomenkielisen lyriikan taitaja nuoremmassa polvessa, pureutuu ongelman ytimeen kappalessaan Vapauslaulu (2002), josta on peräisin myös tämän kirjoituksen otsikko.

Kontekstin tietäen, nettiyhteisöistä tuskin on siunaukseksi viisauden ja ajattelun paluulle - poislukien senkaltainen yhteisöllisyys, jonka juuret ovat yhteisessä tekemisessä, jaetuissa normeissa ja käytännöissä, kiireettömyydessä ja keskustelussa. Yhteisöjä ei ole olemassa ilman historiaa ja tarinaa. Informaatiota valitettavasti on.

Viime päivien piristävämpiä uutisia ovat Petja Jäppisen Keskustiedustelupalvelun äänestystulokset vuoden 2007 parhaista blogeista. Mari Koo analysoi ja taustoittaa tarkemmin.

Vastaanotin alkuviikon kunniaksi haastattelupyynnön aiheesta sosiaalisen median yrityssovellukset. Yritän ennen keskiviikkoa jäsentää ajatukseni jonkinlaiseen kuosiin. Kevään aikana on tarkoitus paitsi viimeistellä väitöskirjan johdanto, myös seikkailla mediapuolen yrityksissä sukeltamassa aiempaa syvällisemmin verkkopalvelujen syövereihin.

Infoa, infoa ja blogi-inhoa

2007-12-31T11:15:00.000+02:00

Ryhdyin eilen lukemaan muuan kirjaa, joka alkaa informaatioyhteiskunnan valistuneella kritiikillä. Ajatukset osuivat jollain lailla yksiin omieni kanssa: mitä lähemmäksi tulen väitöstyöskentelyn h-hetkeä (älkää kysykö, koska se on), sitä enemmän joudun suodattamaan ylenmääräistä ja turhaa sisältöä pois päätäni kuormittamasta.

Informaatioyhteiskuntaan liittyy kirjoittajan mukaan kolme kiusausta.

Ensimmäinen on kommunikaatioteknologian suotuisalla avustuksella rakentunut taipumus kokea maailma informaationa: kokoelmana representaatioita, jotka esitetään koodatussa muodossa ja jotka media välittää käden käänteessä kaikkialle. Sen sijaan, että tietäisimme, miten (how), tiedämme vain mitä (what), esimerkiksi sodat, nälänhädät, sääennusteet, tuoreimmat murhat, avioerot ja pääministerin pizzantäytteet. Asioita "opitaan" lukemalla manuaali tai sanomalehti.

Toiseksi, reduktionistisesta näkemyksestä seuraa, että informaation objektinomainen luonne korostuu. Informaatiokeskeinen näkemys korostaa systeemejä ja tietokantoja, joihin kaikki olennainen ihmisestä voidaan purkittaa. Viestintä on kuitenkin inhimillistä toimintaa, joten siihen liittyy aina tulkinta. Valtaosa saatavilla olevasta informaatiosta on sellaista, että emme tee sillä mitään. Kirjoittajan sanoin: "More information, less understanding".

Kolmanneksi, kahdesta ensimmäisestä kiusauksesta seuraa, että ihmisiä katsotaan voitavan johtaa keräämällä ja prosessoimalla riittävästi informaatiota. Kirjan leikkaussaliesimerkki on kuvaava: kun kirurgien työskentelyä ehdotettiin valvottavaksi kameroilla - potilaan etua ja mahdollisia oikeustoimia ajatellen - kirurgit olivat huolissaan siitä, että he eivät enää voi tehdä työtään naureskellen ja vitsaillen tai kuunnellen hevimusiikkia. Se, mitä ulkopuolinen voi nähdä, on aina vähemmän kuin elämä yhteisön sisällä.

Kaksi ensimmäistä kiusausta riivaavat nettimaailmaa kuin syntymähumala. Itselleni läheinen esimerkki ovat asiantuntija- ja asiablogit, joiden kirjoittajat eivät työstä omia pohdintojaan alkua pidemmälle, vaan postaukset koostuvat tuhottomasta määrästä linkkejä milloin minkäkin informaatiohiekanjyvän äärelle. Jos jatkumon toisessa päässä on vahvasti emotionaalinen päiväkirja, toisessa päässä on linkkilista. Viesteistä katoaa ajatus, konteksti ja tarkoitus - viihtyisä kirjaston lukusali muuttuu kauppakeskushelvetiksi. Tietenkin on kunnioitettava ihmisten vaivannäköä ja erilaisia blogiyleisöjä, mutta virtuaaliviestintää ei tule kokonaisuudessaan typistää pelkäksi informaation seulonnaksi.

Tästä pääsemme toiseen ongelmaan. Asiablogit (esimerkiksi tutkimusblogit!) ja laajemmin asiantuntijoiden nettiyhteisöt kituvat pitkälti siksi, että informaatioyhteiskunnan markkinat ovat tyhmyyden markkinoita. Viaton bloginpitäjä saa luonnollisesti elitistisen leiman pitäessään viihteellistymistä tyhmyyden synonyymina, mutta koska ihmisen on informaatioyhteiskunnassa rakennettava minäkuvaansa alituisesti ja vieläpä jatkuvasti liikkeessä olevista osista, rakennan identiteettiäni tänään elitistiseen suuntaan ;)

Sunnuntain 30.12. Helsingin Sanomissa Miska Rantanen kirjoittaa blogikirjoista, johon Mari Koo viittaa tuoreessa postauksessaan. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja arvioidakseen, kumpi myy paremmin: oikea sisältö vai sosiaaliporno. Kuten toinen HS-kolumnisti - olisiko ollut hra Lyytinen? - kirjoitti sunnuntain lehdessä otsikolla Toiset meistä, esimerkiksi Playboyn kaltaiset markkinakoneistot ovat onnistuneet uskottelemaan omalle yleisölleen, että he ovat meneviä maailmanmiehiä, eivät peräkammarissa kyhjöttäviä tissinkipeitä nysvääjiä.

Mikään ei ole niin taitava manipuloija kuin kaupallinen instanssi, joka on kotiutunut informaatioyhteiskuntaan. Tällä vauhdilla ihmisistä tulee niin alkeellisia, että kohta meille nauravat tietokannatkin.

Ai niin, mitäkö kirjaa olen viikonloppuna lukenut? Haridimos Tsoukasin "Complex Knowledge" (2005).

Artikkeleita virtuaaliluottamuksesta

2007-12-29T13:36:00.000+02:00

Kaksi ja puoli vuotta kypsynyt special issue lehdessä Int. J. of Networking and Virtual Organizations on tullut ulos. Mukana on artikkeleita luottamuksesta virtuaalitiimeissä ja -yhteisöissä.

Muistin juuri olevani lomalla, joten täältä tähän!

Virtuaalisen yhteistyön paluu

2007-12-26T20:01:00.001+02:00

Ohessa loppuosa eilen postaamastani pöytälaatikkotekstistä.

Virtuaalisen yhteistyön edellytykset

Verkko nähdään avoimuuteen kannustavana tiedon jakamisen ympäristönä, mutta avoimuutta ei saavuteta pakottamalla. Tämän vuoksi organisaatioiden on kiinnitettävä huomiota yhteisöjen dynamiikkaan ja keskinäistä vuorovaikutusta ylläpitäviin rakenteisiin – ennen kaikkea sosiaaliseen pääomaan. Yhteistyö on aina lähtökohdiltaan sosiaalista ja rakentuu keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Virtuaalisuuden joukkovoima kumpuaa käyttäjien henkilökohtaisista valinnoista ja sitoutuneesta mukana olemisesta.

Virtuaalisuuden nähdään usein murentavan organisaatioiden sosiaalista pääomaa. Väite voidaan myös kääntää ympäri: vain sosiaalisen pääoman turvin on mahdollista toimia hajautuneessakin ympäristössä tarkoituksenmukaisesti ja saavuttaa asetetut tavoitteet. Suurin osa työstämme ja arkielämästämme rakentuu sosiaalisten verkostojen varaan. On tunnettava oikeat ihmiset ja kyettävä paikantamaan arvokkaat tietolähteet. Yksilöiden on sitouduttava tehtäviinsä ja kunnioitettava yhteisiä periaatteita. On luotettava muihin jäseniin, ryhmien vetäjiin, organisaation johtoon, käytössä oleviin teknologioihin sekä omiin kykyihin toimia osana sosiaalista yhteisöä.

Erityisen tärkeää on rakentaa yhteinen koodi ja käytännöt, joilla yhteistyötä koordinoidaan. Yhteisöllinen ja vuorovaikutteinen ympäristö tarjoaa tähän hedelmällisen alustan.

Tiedonkulku lamaantuu tai voi pysähtyä kokonaan, mikäli jaetut arvot ja käytännöt puuttuvat. Yhteiset merkitykset eivät synny hetkessä tyhjästä, joten kommunikointiin on oltava valmis panostamaan aikaa. Vastalahjana virtuaalisuus tarjoaa mahdollisuuden säästää aikaa ja rahaa toisaalla, koska yhteistyö on joustavaa, eikä vaadi osapuolilta fyysistä läsnäoloa.

Luottamus on sanattomasti läsnä aina kun ihmiset ovat kanssakäymisessä verkon välityksellä – olivat he sitten keskenään tuttuja tai tuntemattomia. Virtuaaliympäristössä tyypillisiä luottamuksen lähteitä ovat sosiaaliset kategoriat (esimerkiksi ammatti, ikä, vanhemmuus) ja luottamus omaan ryhmään tai instituutioon. Myös ihmisten välinen henkilökohtainen luottamus voi rakentua virtuaalisesti, mutta sen kehittyminen on hitaampaa kuin kasvokkaisessa ympäristössä. Alussa tarvitaankin niin sanottua pikaluottamusta eli halukkuutta kantaa tilanteeseen liittyvät riskit, mikä voi lopulta synnyttää osapuolten välille aidon luottamuksen.

Virtuaalinen toimintatapa voi toisaalta rajoittaa itse itseään keskittämällä ihmisten kaiken huomion asioihin, jotka koetaan erityisen kiinnostaviksi. Ei niin houkuttelevat, mutta vähintään yhtä tärkeät seikat jäävät herkästi paitsioon. Virtuaalimaailman ekonomiaa tarkastelleen Peter Kollockin mukaan virtuaalisessa yhteistyössä ”poimitaan puusta vain alimmat hedelmät”.

"Kysyin kolmeen kertaan, onko hän tehnyt oman osuutensa suunnitelmasta. Vastausta ei koskaan kuulunut. On äärimmäisen helppoa paeta tekniikkamuurin taakse ja ulkoistaa omat ongelmat ohjelmiin, yhteyksiin, informaation paljouteen tai yleiseen kaaokseen."

Yksi virtuaalisuuteen liitetyistä haasteista on vapaamatkustaminen eli hyötyminen muiden panoksesta ilman omaa vaivannäköä. Usein on vaikea osoittaa, ketkä ovat olleet aktiivisesti mukana, ja keiden kaikkien kesken tehty tulos jakautuu. Virtuaalisuus edellyttää osapuolilta paitsi keskinäistä luottamusta, myös konkreettisia välineitä tulosten arviointiin. Ihmisten panoksen tekeminen mahdollisimman näkyväksi ja siitä palkitseminen on tärkeää sekä virtuaalisessa tiimityössä että intressilähtöisissä yhteisöissä.

Motivaatio

Peter Kollock esittää artikkelissaan The economies of online cooperation (1999) neljä tekijää, jotka selittävät ihmisten motivaatiota ottaa itse aktiivinen rooli ja välttää vapaamatkustamisen kiusaus. Ensimmäinen liittyy vastavuoroisuuden periaatteeseen: "Kun nyt autan, saan vuorostani apua toisilta myöhemmin." Luonnollisesti käyttäjän tulee olettaa, että hänellä on tarve tehdä yhteistyötä muiden kanssa ja siten hyötyä antamastaan panoksesta myös tulevaisuudessa.

Toinen mahdollinen motivaatiotekijä on henkilökohtaisen maineen saavuttaminen omassa yhteisössä. Asiantuntemus palkitaan ajan myötä statuksella, jota toiset eivät voi kopioida tai jäljitellä. Huoli oman tietämyksen paljastamisesta ja siten korvattavissa olemisesta osoittautuu usein turhaksi. Työn kannustavuuden kannalta tärkeää on käyttäjän statuksen osoittaminen ja tekeminen mahdollisimman näkyväksi, sillä sosiaaliset merkit hukkuvat helposti informaation paljouteen.

Kolmas motivaation lähde on vaikuttamisen mahdollisuus. Osallistuessaan käyttäjä kokee, että hän pystyy vaikuttamaan ympäristöönsä, ja aktiivisuus yleensä kasvaa, jos jäsen havaitsee muuttaneensa ryhmää toiminnallaan. Neljäntenä voidaan mainita epäitsekäs hyvän tekemisen ulottuvuus: osallistumista voi selittää myös halu toimia yhteisön parhaaksi.

"Jos tiedät jotain, toki haluat jakaa sen niiden kanssa, jotka pähkäilevät samaa asiaa. Ei blogeissa tai foorumeilla kirjoitella palkkion toivossa, vaan koska se kuuluu tapoihin ja samalla vaivalla kaikki voivat hyötyä. Yhteisö tietää aina enemmän kuin sen yksittäiset jäsenet."

Puhtaasti hyväntahtoisuuden varaan ei virtuaaliyhteistyötä kuitenkaan tarvitse rakentaa. Esimerkiksi erilaiset maine- ja suositusjärjestelmät auttavat tekemään yksittäisen käyttäjän panoksesta näkyvän ja voivat tarvittaessa tukea palkitsemista.

Pimittämisen kulttuuri – vähän kuin itseäsi näivettäisit

Organisaatioissa esiintyy valtamuureja, jotka estävät päättävässä asemassa olevia hyväksymästä esitettyjä näkemyksiä tai muutosehdotuksia. Kuoliaaksi vaientamisen ongelma ei koske vain ylintä tai keskijohtoa, vaan kaikkia työntekijätasoja: jos teemme kaiken kuten ennenkin, aikaa ja vaivaa säästyy, eikä oma asema tule uhatuksi. Tämä ilmiö näyttäytyy konkreettisesti suhtautumisessamme virtuaalisuuden mukanaan tuomiin muutoksiin ja edellä kuvattuihin haasteisiin.

"Jotta voisimme räjäyttää virtuaalisuuden potentiaalin, käytännössä on ensin räjäytettävä organisaatiorakenteet."

Kuoreen sulkeutuminen voi lopulta olla organisaatioille kohtalokasta. Virtuaalisuuden pelisäännöt ovat valjenneet monelle perinteiselle yritykselle kantapään kautta. Muun muassa tuotevirheet, palvelun puutteet ja tiedot johdon ongelmista leviävät verkossa äärimmäisen nopeasti ja yrityksen näkökulmasta kontrolloimattomasti. Sen sijaan, että pyrittäisiin epätoivoisesti vaientamaan verkon äänitorvet, ne tulisi valjastaa myönteisessä mielessä osaksi omaa organisaatiota. Yhtenä lähtökohtana tähän ovat virtuaaliyhteisöt, jotka tarjoavat ihmisille mahdollisuuden osallistua ja vaikuttaa yli perinteisten ja virallisten rajojen. Yhteisöjen joukkovoima kumpuaa tiedon avoimuudesta ja kollektiivisesta hyödyntämisestä.

Virtuaalisesta yhteistyöstä

2007-12-25T15:10:00.001+02:00

Joululla ja virtuaaliyhteisöillä on yhteinen nimittäjä: lahjojen antaminen.

Kulunut vuosi oli loppujen lopuksi tuottelias - siitä huolimatta, että en kirjoittanut paperille asti kuin kolme konferenssiartikkelia ja yhden draftin lehteä varten. (Lisäksi joulun alla on ilmestynyt suomenkielinen Tietojohtaminen tutkimusalueena -kirja, johon kollegani kanssa kokosimme yhden osaluvun.) Aiemmin kirjoitettuja julkaisuja tuli kuitenkin runsaasti ulos ja kaksi niistä journalissa. Tekstiä on syntynyt jopa siinä määrin, että osa siitä on juuttunut pöytälaatikkoon.

Ohessa on virtuaaliyhteistyötä käsittelevä poikkeuksellisen epätieteellinen poiminta artikkelista, joka ei koskaan päätynyt kirjaan asti. Toivottavasti siitä on jollekin käyttöä esimerkiksi johdantona opinnäytteen aiheen löytämiseen.

----

"Internet on loistava esimerkki keinotekoisesta yhteisestä hyödykkeestä. Mikroprosessorit ja viestintäverkostot olivat vain konkreettinen osa netin menestystä: yhteistyöhön perustuvat sosiaaliset sopimukset ovat osa sen perusrakennetta. Internet perustuu uudenlaisiin yhteistyön muotoihin; samalla se myös mahdollistaa niiden olemassaolon viestintäteknologian avulla. Tällä uudella sosiaalisella sopimuksella voidaan luoda ja ylläpitää yhteisiä hyödykkeitä eli toisin sanoen yhteisessä käytössä olevaa tiedon lähdettä." (Rheingold: Mobiilijoukot, 2003, s. 53)

Virtuaalisuuden käsitettä käytetään sekä tieteessä että arkipuheessa monessa eri merkityksessä. Järvenpään & Leidnerin (1998) mukaan 'virtuaalinen' organisaatio käsittää läpinäkyvät rajat ja rajapinnat sekä nopeasti muotoutuvat ja uudelleenorganisoituvat sosiaaliset rakenteet, jotka pystyvät ylittämään ajalliset, tilalliset ja kulttuuriset erot. Yleisesti virtuaalisuudella viitataan potentiaaliseen ja oletettavaan ilmiöön (lat. virtualis), joka ei ole aktuaalinen, olemassa oleva (Shields, 2003: The Virtual). Ilmiötä on tarkasteltu myös todellisuuden vastakohtana, epäaitona jäljitelmänä. Näkökulmasta ja havaitsijasta riippuen virtuaalisuus voidaan siis ymmärtää joko aidoksi tai epäaidoksi.

Teknologian välityksellä rakentuneet sosiaaliset suhteet ovat osa ihmisten arkielämää. Yksi virtuaalisuuden keskeinen tarkastelukohde onkin moderni, välitteinen kommunikointi ja internetin tuella rakentuneet alakulttuurit. Yritysten näkökulmasta tämä kehityskulku avaa monia houkuttelevia näkymiä: joustavuutta, tehokkuutta, uutta tietoa ja innovaatioita.

Muutos kohti teknologiavälitteistä yhteistyötä on edennyt organisaatioissa nopein askelin. Virtuaalisuus lupaa organisaatiolle paljon, mutta se ei ole patenttiratkaisu yhteistyön haasteisiin. Pohjimmiltaan kyse on yksilöiden ja ryhmien kyvystä ja motivaatiosta hyödyntää virtuaaliteknologiaa osana sosiaalista vuorovaikutusta. Taitavalle organisaatiolle tietoverkot tarjoavat kanavan esimerkiksi vertaisryhmien rakentamiseen, joustavaan tiedon tuottamiseen sekä jatkuvaan vuoropuheluun kumppaneiden ja asiakkaiden kanssa.

Virtuaaliyhteisöt

Organisaatioissa virtuaalisuuden haasteita ja mahdollisuuksia on tarkasteltu lähinnä virallisten työ- ja projektitiimien toimintaan heijastamalla. Internet ja sosiaaliset mediat tarjoavat kuitenkin luontevan kasvualustan myös epävirallisille ja perinteiset organisaatiorajat ylittäville yhteisöille. Tämä on uuden tiedon luomisen ja innovatiivisuuden näkökulmasta ensiarvoisen tärkeää.

Virtuaaliyhteisöt ovat sosiaalisia ryhmittymiä, joiden jäsenillä on jokin yhteinen kiinnostuksen kohde ja jotka hyödyntävät informaatio- ja kommunikaatioteknologiaa keskinäisessä vuorovaikutuksessa.

Perinteinen yhteisöllisyys on saanut rinnalleen vahvasti yksilöllisistä lähtökohdista nousevat kuvitteelliset eli imaginaariset yhteisöt. Niiden jäsenyydet kumpuavat esimerkiksi kulttuurisista tekijöistä, ammatti-identiteeteistä, harrastuksista, tyyleistä ja kulutukseen liittyvistä valinnoista . Palveluina yhteisöt voivat olla laajoja ja globaaleja (Wikipedia, MySpace, YouTube) tai pieniä kapealle segmentille suunnattuja, kuten erilaiset harrastusyhteisöt. Käytännössä suurimmatkin yhteisöt muodostuvat alayhteisöistä, jotka voivat olla esimerkiksi maakohtaisia, paikallisia tai intressilähtöisiä.

Jäsenet jakavat keskenään tietyn intressin, jonka pohjalta he rakentavat toiminnalleen raamit ja normit ja omaksuvat itselleen sopivan roolin osana yhteisöä. Toiset ottavat vastuulleen johtamisen, toiset aktiivisen tiedon jakamisen ja yhdessä tekemisen, useimmat tyytyvät seuraamaan ujoina sivusta.

Avainilmiöitä kaikkien virtuaaliyhteisöjen ytimessä ovat vapaaehtoisuus ja sisällön käyttäjälähtöisyys.

Yrityksille yhteisöt tarjoavat epävirallisen, organisaatiorajat ylittävän alustan tiedon jakamiseen ja työstämiseen. Ne tukevat sekä sisäistä että ulkoista yhteistyötä. Sisäiset asiantuntija- ja käytäntöyhteisöt voivat tehostaa tiedon paikantamista, kollektiivista ongelmanratkaisua, oppimista ja parhaiden käytäntöjen leviämistä jatkuvana prosessina mahdollisimman alhaisin kustannuksin. Virtuaalinen käytäntöyhteisö voi siis paitsi tukea organisaation innovatiivisuutta, myös olla itsessään innovaatio (vrt. Rice, 1993).

Yhteistyö on ennen kaikkea keskustelua ja vuorovaikutusta. Hajautuneiden organisaatioiden merkittävimpiä ongelmia on vuorovaikutuksen typistyminen pelkästään rutiininomaisiksi raporteiksi ja hallinnollisten asioiden käsittelyksi. Ollakseen hedelmällisiä tiimit tarvitsevat jatkuvaa yhteyttä, tilaa ja aikaa erilaisten keskustelujen käymiseen; satunnaiset kasvokkaiset tapaamiset eivät yksin riitä. Tämän vuoksi on ensiarvoisen tärkeää, että organisaatio ymmärtää erilaisten vuorovaikutustapojen mahdollisuudet ja rajoitteet ja osaa hyödyntää virtuaalisia teknologioita sosiaalisen kanssakäymisen tukena. Toisin sanoen on tietoisesti panostettava virtuaalisten sosiaalisten tilanteiden luomiseen.

Ulkoisen yhteistyön näkökulmasta virtuaaliyhteisö on ainutlaatuinen mahdollisuus kommunikoida suoraan asiakkaiden, kumppaneiden ja kilpailijoiden kanssa ja tuoda näin uusia näkökulmia innovaatioiden johtamiseen. Asiakkaiden suuntaan yhteisöjä hyödynnetään muun muassa tuotekehityksessä, brandien rakentamisessa, palautteen keräämisessä ja laadunhallinnassa. Tuotekehityksessä yhteisö tukee alkuvaiheen ideointia, tuotteen suunnittelua ja eri versioiden testausta. Ennen kaikkea yhteisö tarjoaa alustan jatkuvaan dialogiin ja vuorovaikutukseen, jonka pohjalta tuotteita on mahdollista kehittää ja parantaa pienin askelin ja asiakkaan tarpeita kuunnellen. Tehokkuutta parantaa suora yhteys käyttäjiin ja heidän tavoittamisensa hyvin alhaisin kustannuksin.

Virtuaalinen yhteistyöympäristö on ollut luonnollinen kasvualusta modulaarisille ohjelmistoille, mutta yhteisöjä hyödynnetään kasvavassa määrin myös muissa tuotteissa ja palveluissa, ulottuen fyysisenkin maailman tuotteisiin. Etulinjassa tätä kehitystä ovat hyödyntäneet esimerkiksi autoteollisuus ja urheiluvälinevalmistajat.

Himasen (2007) mukaan "...avoin innovaatiomalli nojaa käyttäjälähtöisyyteen. Kilpailuetu riippuu entistä enemmän siitä, kuinka tehokkaasti yritys pystyy vastaanottamaan palautteen asiakkaiden toiveista, tarpeista ja omista jatkoinnovaatioista, integroimaan ne tuotteeseen ja saattamaan nopeasti markkinoille."

Rajat ylittävä innovaatioympäristö ei kuitenkaan ole itsetarkoitus, ja on tärkeää ymmärtää, että mitä tahansa yhteistyötä ei voi tehdä virtuaalisesti. Erityisesti laajojen ja kompleksisten tuotekehitysprojektien läpivieminen voi olla haasteellista, koska eri osapuolten intressien yhteensovittaminen ja ristiriitatilanteiden ratkaiseminen on hidasta. Virtuaalisuuden asteessa ei siis ole kyse maksimoinnista vaan optimoinnista ja tasapainon löytämisestä.

Sosiaalisia ohjelmistoja jarrut pohjassa

2007-12-13T16:18:00.000+02:00

TEKESin tuoreen uutiskirjeen (Sosiaalinen media valtaa alaa USA:ssa) mukaan suomalaisten mobiilipelureiden tulisi reagoida nopeasti käynnissä olevaan yhteisömurrokseen.

Myös uusien liiketoimintamallien esiinnousua sivutaan. Erityisesti jutussa ilahduttaa realistinen ote yhteisöjen olemukseen:

"'Erilaisia yhteisömalleja muodostuu jatkuvasti lisää. Pikayhteisöjä luodaan seminaariosallistujien välille tilaisuuksien jälkeen. Jaetun huomion verkostoja löytyy jo lukemattomista eri aihepiireistä. Esimerkiksi tiettyä aihetta valokuvaavat ihmiset jakavat kuviaan ja kommentoivat niitä verkossa. Niin sanotuissa aidoissa yhteisöissä jäsenet jakavat keskenään yhteisiä merkityksiä ja luovat sitä kautta yhteenkuuluvuutta', Piilaakson innovaatiokeskuksessa toimiva Tekesin teknologia-asiantuntija Riku Mäkelä linjaa."

Aitoihin ja puoliaitoihin virtuaaliyhteisöihin syventyvä katsauspaperini on juuttunut luottamuksen olemukseen, sen rooli kun vaihtelee tarpeettomasta välttämättömään. Myönteistä on, että artikkeli lähtee kielentarkistukseen vuodenvaihteessa ja väitöskirjan johdannon haudutukseen saataneen lisää lämpöä ylimääräisten kiireiden hellittäessä.

Tosin en voi välttyä ajatukselta, että jonkun (minun) pitäisi pikaisesti analysoida pöytälaatikkoon juuttuneet ryhmähaastattelut virtuaalikommunikaation esteistä ja edistäjistä, ja sisällyttää nekin pakettiin. Kuten kaikki tietävät, epävirallinen virtuaaliyhteisö ja virallinen ammatillinen status eivät kohtaa vaikeuksitta. Avoimuuteen, vapaaehtoisuuteen ja epämuodollisuuteen liittyvä idealismi on hyvä maustaa annoksella realismia.

IBM:n yhteisöllisyysseminaari 11.12.2007

2007-12-12T13:29:00.000+02:00

Olin eilen IBM:llä kovasti 2.0 -henkisessä seminaarissa, jonne ohjaajani oli kutsuttu paneelikeskusteluun ja lähdin kuulolle, koska tilaisuus oli ilmainen ja aihe tärkeä: miten yhteisöllinen teknologia vaikuttaa organisaatioihin, mitä diginatiivit haluavat työelämältä, ja mitä korkeakoulujen pitäisi opettaa ja tutkia taatakseen ihmisille parhaat mahdolliset valmiudet.

Koin päivän mittaan monta deja vu -hetkeä ja ne jatkuvat vieläkin, kun silmäilen muistiinpanojani. Olen ilmeisesti käynyt liian usein Helsingissä ja osallistunut vastaavaan tapahtumaan. Lisäksi minulle jäi tunne, että päivän lopussa jäljellä olivat samat kysymykset kuin päivän alussa, mutta syynä on ehkä oman vastaanottimeni täydellinen pimentyminen valvottuani pikkutunneille.

Ensin hyvät uutiset: tohtoreille saattaa löytyä jalansija muualtakin kuin yliopistoista. Nokian edustajan mukaan väitelleiden tutkijoiden rekrytointia aiotaan lisätä ja tähän on suunnitteilla oma ohjelma. IBM puolestaan aikoo lisätä akateemisen maailman kanssa järjestettäviä kohtaamisia, joista yhteisöllisyysseminaari oli ensimmäinen sarjassaan.

Sitten heikommat uutiset:

Ihmiset eivät vieläkään erota IRC-Galleriaa IRCistä tai wikiä blogista.

Monelle alan ammattilaiselle 'yhteisöllisyys' on sosiaalisten verkostopalvelujen luettelointia ja joukko screen captureja. Mielipiteeni tästä lienee käynyt aiemmissa kirjoituksissa selväksi. Samaan aikaan kun asiantuntijan suu selittää, että keskiössä ovat aina ihmiset, hänen oikea kätensä siirtyy seuraavalle ppt-kelmulle esittelemään palvelua, jossa on kivoja verkostoitumista tukevia featureita.

Yhteisöllisyyden rakennuspalaseen numero 1, välittämiseen ja huolenpitoon, pääsimme oikeastaan vasta seminaarin viimeisessä paneelipuheenvuorossa. Erika Sauer Tampereen yliopistosta on väitellyt johtamistieteiden laitokselta aiheenaan tunteet johtamisessa. Hänen mielenkiintonsa kohdistuukin luoviin yhteisöihin ja siihen, mistä taiteelle tunnusomaiset luovuuden lähteet kehollisuus, tilan käyttö ja rytmi ammennetaan virtuaalisesti.

Jos olisin väsymykseltä jaksanut liikuttaa leukojani, olisin kommentoinut, että online -viestimiin liittyvä leikinomaisuus ja kekseliäisyys (kuten ne Habbo-huoneen hevoskisat ruskeatakkisilla ihmishahmoilla) ovat itsessään osoituksia luovuudesta, ja on toki erotettavissa konteksteja joihin tämä kommunikaatiotapa soveltuu toisia paremmin. Fyysinen etäisyys eliminoi kosketuksen, mutta ei tunnetta.

Facebook olkoon konkreettisena esimerkkinä yhteisön ja 'yhteisön' erosta. Jokaisella käyttäjällä on oma näkemyksensä palvelun tarkoituksesta ja esimerkiksi siitä, mitä ystävällä tarkoitetaan: nimeä, jonka on nähnyt jossain, vai ihmistä, jonka tapaa päivittäin tai käy yhdessä välikaljalla. Featuret eivät ratkaise, vaan action, eikä toimintaan päästä käsiksi kuin tutkimalla sitä.

Verkostoitumismantraa hokeva saattaa myös helposti unohtaa, että monia käyttäjiä ohjaa Facebookiin se eilenkin mainittu 'minä minä minä', ei suinkaan tarve huolehtia sosiaalisista suhteista. Profiilit ovat tulvillaan MINUN adjektiivejani, minun superlatiivejani, minun horoskooppejani ja vihanneksiani. Näissä todellisuuksissa kun kaikki ihmiset ovat niin kauniita, ettei tuunauskisassa parane jäädä muista jälkeen.

Entä kuinka moni pystyy pitämään yllä sataa ystävyyssuhdetta? Ei toki tarvitsekaan. Jälleen applikaatioiden lähettäminen potentiaalisille kiinnostuneille on eri asia kuin yhteisöllisyys. Todellinen virtuaalinen läsnäolo ei poikkea kasvokkaisesta muutoin kuin olemalla teknologiavälitteistä: se on rajattua, keskittynyttä, aitoa välittämistä.

Jälleen pääsemme klassikkoon, societyn ja communityn aste-eroon. Facebookin äärettömällä ominaisuuksien paljoudella on ennen kaikkea välineellistä, instrumentaalista arvoa, joka konkretisoituu apatian välttämisenä tai työpäivän tylsyyden helpottamisena. Yhteisössä tunteet ovat läsnä. Mitä ajattelet, kun vaalit verkostoasi? Vai ajatteletko mitään?

Myös yhteisöllisyyden käsitteen eri tasoista olisi ollut kiinnostavaa keskustella lisää, joskin aihe on haastava. Ehkä juuri siksi välinekeskeinen 2.0 -ajattelu tarjoaa helpon mantran. Yksilötasolla häärivät psykologit sense of community -indekseineen ja kompleksisuudelta ei voida välttyä, puhumattakaan kokonaisista organisaatioista ja kansakunnista.

Vielä joitakin yksittäisiä kommentteja ja havaintoja:

* Kuinka firman sisäisiä sosiaalisia verkostoja tulisi rakentaa? Ostetaan tilaa Facebookista? Tietohallinnon ikuinen dilemma on, kuinka yhdistetään prosessit ja ruohonjuuritasolta nousevat käyttäjätarpeet.
* Palkitseminen ja resurssointi perustuvat hierarkiseen ajatteluun, joten virtuaaliset sosiaaliset verkostot organisaatioissa ovat itsessään paradoksi. Avainkysymys on siis ihmisten johtaminen, ei teknologia.
(Timo Tervo, Nokia)

* Käyttäjien kiinnostus häviää, jos foorumeilla ei ole muuttunut mikään sitten viime näkemän. Aktiviteetteja on siis aktiivisesti viljeltävä ja nostettava esille kiinnostavia aiheita.
* 1 % creates, 9 % synthetizes ja 90 % consumes -sääntö pätee. Lurkkaus on keskeinen osallistumisen muoto (vrt. Nonnecke & Preece, kokevat yhteenkuuluvuutta siinä missä muutkin), koska on tärkeää, että virtuaalisia keskusteluja viedään perinteisiin kahvihuoneisiin ja käytäville. Netin passiiviset seurailijat ovat aktiivisia muualla.
(Kati Malmelin, IBM, Jam)

Tervo mainitsi puheenvuorossaan myös analogiset dinosaurukset - ne, jotka tulostavat sähköpostinsa paperille ja aikapaineiden yllättäessä pakenevat powerpoint -kelmusetteihin. Myös tehtävälistat ovat paperilla.

Mieleeni tuli lukuisia esimerkkejä täysin läpinäkymättömistä aikatauluista eli en tiedä, missä tarvitsemani ihmiset ovat muuten kuin erikseen kysymällä.

Ajattelen, siis olen: yksi eilisen kysymyksistä oli, kuinka yliopistojen ja korkeakoulujen pitäisi kehittää toimintaansa ja tutkimustaan. Aloitettaisiinko siitä, että kun 'me' haluamme kehittää kommunikointiamme, 'me' ei olekaan se yksi blogia pitävä sekopää vaan asenteensa tuulettanut joukko tutkijoita?

Virtuaalisuuskasvatusta takamus edellä

2007-11-26T20:44:00.000+02:00

TIEKEn asiantuntija Marianna Nieminen toteaa päivän Hesarissa, että Internetin pelisääntöjen opettaminen lapsille on haasteellinen tehtävä vanhemmille, järjestöille ja julkishallinnolle.

"Nyt tarvitaan verkkopalveluita, joiden avulla vanhemmat ja lapset voivat yhdessä tutustua internetin käyttöön oppien samalla verkossa toimimisen tärkeitä pelisääntöjä." (HS 26.11.2007 C5)

Olenko liian skeptis-passiivinen, kun en näe minkäänlaista tarvetta erillisille tönkköpalveluille, joiden ääreen lapsiparat yritetään väkisin istuttaa? Ei ole kummoinenkaan ponnistus nimetä kymmeniä kunniakkaita kehityshankkeita, joista ei koskaan tullut mitään. Samaan aikaan toisaalla suositut verkkopalvelut ja yhteisöt keräävät massat ääreensä.

Jos viisaus on kantamalla kannettu netinkäyttäjän päähän, ei siitä elävässä vuorovaikutustilanteessa ole välttämättä jäljellä muruakaan. Onkin syytä olettaa, että parempiin tuloksiin päästään harjoittelemalla ympäristössä, joka kiinnostaa oppijaa itseään ja on hänelle konkreettisesti hyödyksi.

Mikä estää harjoittelemasta netikettiä, tietoturvan alkeita ja mediakriittisyyttä lukemalla vuoroin asialehtiä ja vuoroin roskalehtiä tai kirjoittamalla keskustelufoorumille? Työ tekijäänsä opettaa.

Avainajatus TIEKEn skenaariossa lienee lasten ja vanhempien netinkäytön etääntyminen toisistaan, ei se, että pitäisi väkisin rakentaa opettavaisia palveluja. Analogia esimerkiksi liikennekäyttäytymiseen on selvä: jos lapsi kasvaa olosuhteissa, joissa nk. sydämen sivistystä ja toisten kunnioittamista ei tunneta lainkaan, hän tulee ajokortin saatuaan kaahaamaan muut hengiltä riippumatta siitä, onko ajotunneilla ollut käytössä fantsu liikennesimulaattori vai ei. Miksi ihmeessä nettikäyttäytyminen olisi muusta persoonasta irrallista toimintaa?

Peiliin katsomisen paikka jääkin ikävä kyllä vanhemmille, jotka eivät muiden kiireidensä lomassa ehdi tutustua nettikulttuurin olemukseen lainkaan, saati että haluaisivat keskustella siitä lastensa kanssa.

Viimeksi tänään maakuntalehden kolumnisti totesi noviisina pettyneensä pahoin Vauva-lehden keskustelupalstaan, josta ei löytynyt mitään järjellistä sisältöä, vaan ainoastaan fundamentalistiäitien yksisilmäistä vuodatusta. Sosiaalista harmoniaa kun ei välttämättä kannata lähteä etsimään netin Anonyymien Ahdistujien keskuudesta, vaan sieltä, missä harmonialle on tilaa ja mahdollisuus. Jäsenellä on oltava pelisilmää erilaisille kulttuureille, jotka kaikesta huolimatta elävät rinnakkain.

Nettilukutaitoa tämäkin.

Oppiminen ja virtuaaliyhteisöt

2007-11-19T15:34:00.000+02:00

Kävin viime viikon tiistaina puhumassa Itäsuomalaista opetusteknologiaa (ISOT) -tapahtumassa luottamuksesta virtuaaliympäristössä. Esitys on tulossa myöhemmin tapahtuman sivuille. Verkko-oppiminen ei lukeudu asiantuntemusalueisiini ja ehkäpä sen vuoksi huomasinkin vasta nyt, että olisin voinut vinkata kuulijoille Julia Hersbergerin artikkeleista. Tänään kävin läpi yhden review -paperiani varten.

Siispä vahinko takaisin:
Hersberger, J., Murray, A. & Rioux, K. (2006) Examining information exchange and virtual communities: an emergent framework. Online Information Review, 31(2), 135-147

ja virtuaaliyhteisöllisyydestä ISOT-hengessä kiinnostuneille

Hersberger, J., Rioux, K. & Cruitt, R. (2004). Information sharing and community building in an internet based learning environment. Sunbelt XXIV: International Network of Social Network Analysts, Portoroz.

Iso paha netti

2007-11-18T13:49:00.001+02:00

Prahan matka, työkiireet ja Jokelan murhenäytelmä ovat viime viikkoina keskeyttäneet kaiken ajatustuotannon. Kokeilen, josko olisin saanut jo tarpeeksi etäisyyttä jälkimmäiseen.

Olin mediapimennossa viime viikonlopun, mutta mylläkkä on jatkunut ennalta arvattavassa formaatissa pitkin viikkoa: vuoropäivinä lehdistössä haukutaan verkkopelit, nettiyhteisöt ja lapsistaan etääntyneet kännykkävanhemmat. Ei mitään uutta auringon alla.

Toki parjattuun mediaan on liittynyt paljon hyvääkin. Kaikki toimittajat eivät juokse hyeenoina uhrien omaisten jäljessä, ja esimerkiksi valtakunnansanomissa analyyttiset puheenvuorot aikamme yli-individualistisesta ja teiniangstisesta ylimielisyydestä ovat saaneet paljon palstatilaa - huipentumana eilinen kirjoitus "Hyytävä viha heikkoutta kohtaan kumpuaa kilpailuyhteiskunnasta". Kukaan ei ole omasta mielestään niin kypsä tuomitsemaan voittajat ja häviäjät kuin lukioikäinen nuori, joka on saanut yliannoksen tietoa ilman sosiaalista huolenpitoa ja omakohtaista kokemusta moraalisesti oikeutetusta käyttäytymisestä.

"Yhteistä kapeille yksilö- ja sosiaalipsykologille selityksille on pyrkimys eristää selitettävä ilmiö niistä yhteisöllisistä rakenteista, jotka luovat tunnekylmyyttä, täydellistä empatiakyvyn puutetta ja minän kaikkivoipaisuuden tunnetta. Yksilön toimintaa ei voi selittää analysoimatta yhteiskunnan tilaa."

"Kun lapsia koulutetaan tuleviksi superosaajiksi, kasvuympäristö on vailla etiikan perinteisiä hyveitä, joiden tavoittelu on ollut kasvatusajattelun ehkä keskeisintä perustaa. Perushyveitä ovat ennen kaikkea kohtuullisuus, oikeudenmukaisuus, rehellisyys, lempeys ja toisen kunnioittaminen. Mutta juuri nämä luonteenhyveet ovat kriisissä. - Teknistaloudellinen edistys on armoton ehdollistaessaan yksilön hakemaan tunnustusta jatkuvalla todistelulla tehokkuudestaan ja kyvykkyydestään." (Veli-Matti Värri ja Olli-Jukka Jokisaari, HS 17.11. A2)

Mutta sitten ne huonommat uutiset:

"Nykyään on mahdollista muodostaa alakulttuureja netissä ilman, että tarvitsee kohdata muita. Kotona ja kaveriporukassa arki voi olla tylsää ja ikävystyttävääkin, mutta siinä oppii ja hioutuu, koska muilta saa palautetta. Nettiyhteisöissä etäännytään arjesta, ja yhteisöt jäävät kovin kapeiksi." (Ritva Liisa Snellman, HS 18.11.2007, D6)

Maakuntalehden tekstiviestipalstalla, tuossa 2000-luvun journalismin lippulaivassa, nimimerkitön nimimerkki ehdottaa netti -nimisen jumalan poistamista käytöstä viikoksi, jotta nörtitkin joutuisivat hankkimaan reaalielämän.

Sisäministeriön kansliapäällikkö Ritva Viljanen (HS 17.11.2007) kauhistelee menoa Internetissä, jossa kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa, ja ehdottaa ratkaisuksi sähköistä tunnistautumista.

Silloin kun tapahtuu jotain pahaa, ihminen syyttää sopivaksi katsomaansa instituutiota, koska se tarjoaa vaivattoman selitysmallin. Ainakin Internetin ja väkivaltapelien syyttäminen on helpompaa kuin sairaan ihmisen parantaminen, varsinkin jos ihminen ei itse koe olevansa sairas ja hoitajat ovat menossa lakkoon. Peräänkuulutetaan asioihin puuttumista etukäteen, mutta kukaan ei oikein tiedä, miten niihin puututaan loukkaamatta yksilönvapautta ja itsemääräämisoikeutta.

Virkamiestodellisuudessa yritetään edistää yhteistä hyvää epäsuorilla kielloilla, kun samaan aikaan reaalitodellisuudessa edistetään yhteistä pahaa suoralla toiminnalla. Nämä maailmat eivät koskaan kohtaa.

Yksikään nettiyhteisö ei ole saatanallinen demoni, josta kaikki paha kumpuaa, vaan tarkalleen jäsentensä - todellisten ihmisten - näköinen sosiaalinen kokonaisuus. Jos se ei ole sosiaalinen vaan eristävä ja vieraannuttava, silloin kyse on jostain ihan muusta. Tietenkin verkosta voi hakea vahvistusta ja pontta murha-aikeilleen tai yksinäiselle nihilismilleen, mutta silloin syypäitä eivät ole ne, jotka hallitsevat sekä netti- että reaalitodellisuuden sosiaaliset suhteet.

Pitäisikö meidän vielä 2000-luvulla yllättyä siitä, että netti yhdistää samanmieliset ihmiset, riippumatta siitä, mihin suuntaan heidän mielensä osoittaa? Onko ratkaisuna vaientaa verkon anonyymit äänitorvet ja pakottaa lapset ja nuoret vastaanottamaan sosiaalinen palaute ja hyväksyntä siitä fyysisestä ympäristöstä johon heidät on erinäisten muiden instituutioiden toimesta pakotettu - riippumatta siitä, kuinka sairas kyseinen ympäristö mahdollisesti on?

Vielä en ole nähnyt vastausta jälkimmäiseen kysymykseen.

Pirulle pikkusormi

2007-10-26T14:54:00.001+03:00

On aina ilo lukea nuorten kirjoittajien taidokkaita kolumneja. Etelä-Saimaan (26.10.) nuorten palstalla Antto Hinkkanen kritisoi Facebookia otsikolla Tuonelan kasvokirja.

"Kauan kadoksissa ollut ystäväni otti pitkästä aikaa yhteyttä. Viesti ilmoitti hänen lisänneen minut kaverikseen Facebook -nimisessä maanpäällisessä tuonelassa. Hyvä luoja sentään! Tavalliset vainajat osaavat sentään käyttäytyä! - Oli ryhdyttävä vastaiskuun. Soitin ystävälleni ja ilmoitin aikovani tulla käymään. Puhelimen toisesta päästä kuulunut epäselvä mongerrus antoi ymmärtää, ettei vastaaja ollut käyttänyt puhekykyään viikkoihin. Hätä oli siis akuutti. Sonnustauduin sosiaalisuuden sota-asuun ja karautin liikkeelle.

Perillä odotti juuri niin järkyttävä näky kuin vain kuvitella saattaa. Facebook oli kietoutunut kaveriini kuin korruptio slaavilaiseen tullimieheen. Ystäväni takamus oli solminut symbioosin tietokonetuolin kanssa. Kämppä oli karmivassa kunnossa - sen tehtävänä oli vain pitää yllä kehoa, jossa Facebook loisi."

Aikansa hihiteltyään lukija päätyy kuitenkin synkän perimmäisen kysymyksen äärelle. Miksi ihminen tulee nykyään riippuvaiseksi ihan mistä hyvänsä, vaikka virtuaalisesta ystäväkirjasta? Vastikään saimme lukea lehdestä, kuinka kouluikäiset tytöt julistivat pakkomiellettään karkin syömiseen: sitä on "pakko saada". Osa ihmisistä onnistuu kehittämään jopa syömisen kontrolloinnista riippuvuuden, vaatteiden ostamisesta nyt puhumattakaan. Lager-olutta, tuota mainiota ruokajuomaa, ei enää hankita pulloissa vaan laatikoissa. Niin minäkin teen, joskin mieluiten pimeän aikaan ettei kukaan näe.

Minulla oli eräänä iltana kunnia löytää mapistani erinomainen peliriippuvuudesta tehty gradu (HY), josta aikanaan pyysin itselleni kappaleen. Muistin virkistämiseksi kävin läpi ensimmäiset parikymmentä sivua. Kirjallisuusosiossa esitettiin erilaisia teorioita, jotka voivat selittää ihmisten lisääntynyttä riippuvuuskäyttäytymistä. Mikäli muistan oikein, yksi näistä oli perinteisen lähiyhteisön katoaminen ja sen myötä alentunut sosiaalinen kontrolli.

Onko virtuaalisosiaalisuus osaltaan lisännyt ihmisten pakkomielteitä ja vahvistanut riippuvuuskäyttäytymistä? Castells (2001) on kirjoittanut verkottuneesta individualismista (networked individualism), ja on helppo ymmärtää, miksi yksilö on nettimaailman keskipiste - yhteisöissäkin. Valtaa ja mahdollisuuksia on rajattomasti, vastuuta siinä mielessä kuin perinteinen maailma sen ymmärtää ei välttämättä tarvitse tuntea mistään.

No, huolimatta läsnäolostani Facebookissa ja Hattrickissa olen onnistunut jopa kirjoittamaan viimeksi kuluneen työpäivän aikana 12 sivua journal-artikkelia. Onneksi voin edes jossakin asiassa lukeutua vastuullisiin kohtuukäyttäjiin. Totta puhuen en halua tällä hetkellä riskeerata henkeäni kutsumalla Facebookiin ihmisiä, joista tiedän, etteivät he halua mukaan. Olkoonkin, että kiusaus on suuri: minulla on yksi ainoa ihmiskandidaatti superlatiiville "Most likely to Correct My Grammar", mutta kenties juuri asenteensa vuoksi tätä henkilöä ei Facebook Intellectualien eli FBI:n joukoissa nähdä kuuna kullan valkeana.

Jos niskakirjan positiivisia puolia haluaa etsiä, sen olemuksen pohtiminen on piristänyt monen ihmisen työpäivää, silti kohtuuden rajoissa. Ja viikon uutistarjonnan mukaanhan Nokia facebookkaa työt, joten eikun sinne.

Ampukaa medialuonnollisuus

2007-10-18T23:07:00.000+03:00

Virkatehtävien nimissä nautin illalla teoria-annoksen vanhastaan kovin tuttua tietokonevälitteistä kommunikaatiota. Pelkkä aiheesta lukeminen aiheuttaa vieläkin päänsisäisiä tuskia: miten on mahdollista, että välinemittatikkua heilutteleva viestinnän tutkimustraditio on edelleen hengissä?

Medialuonnollisuuden teoria kun perustuu ajatukseen siitä, että ihmiset pyrkivät valitsemaan kommunikaatiovälineen, joka eniten muistuttaa luonnollista tapaamme viestiä eli kasvokkaista vuorovaikutusta. Montakohan virtuaaliyhteisöä olisi olemassa, jos nämä ajatukset toteutuisivat myös formaalin organisaatiokontekstin ulkopuolella?

Kun lähtöoletukset ovat huteria, tulokset vinoutuvat moninkertaisesti. Vanhat hyvät kirosanat media richness, social presence ja media naturalness ovat saaneet tutkijat mm. päättelemään, että videokonferenssit ovat ideoinnin ja aivoriihien kannalta ylivertaisia verrattuna vähemmän rikkaaseen online-mediaan. Jos tätä ideaalimallia vertaa tietotyön todellisuuteen, kovin paljon pahemmin seinään ei ole mahdollista mennä.

Mistä tämä "hyvän ja pahan akseli" ja pakonomainen tarve luokitella eri kommunikaatiokanavia suhteessa suureen ja mahtavaan f2f:aan? Mistä kyvyttömyys nähdä, mitä verkossa todella tapahtuu, ja on tapahtunut netin esihistoriasta asti? Entä kuka kertoisi tämän koulukunnan edustajille, että meillä on nykyään jo muutakin kuin nyyssiryhmät, keskustelufoorumit ja sähköposti?

Esimerkiksi pikaviestintä organisaatioympäristössä on aihe, johon lukeutuvaa tutkimusta olen onnistunut haalimaan hyllyyni peräti kolmen artikkelin verran. Samaan aikaan reaalitodellisuudessa ideat sinkoilevat, kahvipöytäkeskustelut virtualisoituvat ja ihmiset osoittavat toisilleen vertaistukea ja empatiaa pelkän tekstin ja standardihymiöiden välityksellä. Siinä medialuonnollisuuden tutkijoille ihmettelemistä. Ja me kirotut emme edes käytä web-kameroita, koska se saisi olon tuntumaan vaivautuneelta.

Kommunikaatiotapojen määrittelyssä välineen ominaisuuksien nostaminen käyttäjien tarpeiden edelle väheksyy rankasti ihmisten kykyä tunnistaa omat tarpeensa, ajatella yksilöinä ja toimia osana sosiaalista ryhmää.

Ilmiön tuoreus ja käytännön kokemusten puuttuminen ei saisi oikeuttaa ketään muka-tieteellisiin johtopäätöksiin, joissa koko virtuaalikommunikaatio lakaistaan mahdottomana maton alle. Vähintäänkin teoreettinen menneisyyteen jämähtäminen tulisi tiedostaa tutkimuksen rajoitteissa.

Lokerooni oli muuten tänään ilmestynyt tuore kirja Computer-Mediated Relationships and Trust. Pikaisella viiden minuutin silmäyksellä teos on juuri kuten lisämääreensä: vahvasti manageriaalinen. Yllättävää on myös aiheiden vanhakantaisuus eli 5-10 vuoden takaiset näkemykset virtuaalitiimeistä ja luottamuksesta sähköisessä kaupassa jylläävät edelleen. Ehta virtuaalisosiaalisuuden näkökulma ei vieläkään tunnu ehtineen tieteellisiin julkaisuihin asti.

Vanha kunnon Vartiainen & co -porukka on puolestaan julkaissut kirjan Distributed and Mobile Work. En ole vielä ehtinyt tehdä tilausta, mutta tieteen eettisen paikallislautakunnan arvon mukaisesti Vastapainon syksyn uutuus Tutkijan arkipäivän etiikka odottelee jo ulospääsyä painosta ja saapumista postiluukusta.

Artikkelilöytöjä

2007-10-18T16:58:00.000+03:00

Onnistuin viime viikolla kaivamaan tietokannoista pari taiwanilaisten tutkijoiden knowledge sharing in virtual communities -artikkelia viime ja tältä vuodelta. Lähemmäksi väitöskirjani aihetta tutkimuksen ei ole mahdollista mennä. Omalla tavallaan löydös säikäytti, mutta hyvätkin puolet ovat ilmeiset: aiempia julkaisuja aiheesta on yhden käden sormilla laskettava määrä, ja vakavasti otettavista lähteistä (toisin kuin teoreettisista lähestymistavoista) on ollut huutava pula.

Toiseksi, molemmat tutkimukset noudattavat kvantitatiivista lähestymistapaa. Kaikki on siistiä, viimeisteltyä ja kellontarkkaa. Olin jo saada tästä kompleksin, mutta yksi maailma ei tietystikään sulje toista pois; artikkeleissa keskitytään katsomaan kahden tai kolmen tekijän vaikutusta tiedon jakamiseen virtuaaliyhteisöissä. Minun tarkoitukseni olisi niputtaa ne kaikki, mikä ei todellakaan ole yhden surveyn juttu. Kolmanneksi, tarkasteltavat tekijät (trust, self-efficacy, outcome expectations, social capital) antavat olettaa, että kaikesta huolimatta liikun oikeilla vesillä.

Lukupäivän aamuohjelmassani oli Kwai & Wagner (2007, in press) artikkeli "Weblogging: A study of social computing and its impact on organizations", Decision Support Systems. Social computing -termin nappasin OLKC -konferenssin abstraktiini jo viime viikolla, sillä social software aiheuttaa samanlaista riivausta kuin virtuaalisuus aikanaan. En keskity välineisiin jonakin passiivisena ominaisuusnippuna, vaan siihen, mitä ihmiset niillä tekevät ja kuinka organisaatiot niistä hyötyvät.

Kwai ja Wagner tunnistivat 33 kiinalaisesta opiskelijasta muodostuneen haastatteluaineiston perusteella neljä blogien käyttäjätyyppiä: äärimmäisen intensiivinen habitual, astetta vähemmän riehakas active user (tosin ainoa ero näyttää olevan bloggaamiseen käytetyssä ajassa, joka ei muutoinkaan ole vakio), lähinnä omaa itseään ja läheisiä ystäviään varten kirjoittava personal user, ja hyvin vähän tai ei ollenkaan kirjoittava blogging lurker, joka keskittyy blogien lukemiseen.

Tulokset korostavat yksilön tarpeiden määrittävän käytön ja käyttötavat. Ei siis mitään uutta auringon alla. Tosin kirjoittajat vertaavat ilmiötä task-technology -malliin ja pistävät sen uusiksi puhuen needs-technology modelista. Ymmärtääkseni epävirallisissa yhteisöissä määrittävä tekijä on tarve, virallisessa organisaatiossa taas tehtävä. Näitä yhdistämällä vasta keitos syntyisikin.

Artikkelin johtopäätöksissä tarkastellaan bloggaamisen vaikutuksia organisaatioissa. Vastaan tuli tuttu kahtiajako: intra-organizational ja customer relationships. Sisäinen ja ulkoinen toivottavasti pysyvät minullakin matkassa aina väitöspäivään asti.

Jatkotutkimusaiheena kirjoittajat toteavat, että tutkijoiden tulisi haastatella yritysbloggaajia. Kiitos kannanotosta - se onkin jo tehty. Luonnollisesti tarvitaan reippaasti lisää tutkimusta erilaisissa korporaatioympäristöissä.

Tiistain välikaljan aikana olin saanut valaisevaa sähköpostia Int. J. of Knowledge and Learningin editorilta eli blogiartikkelimme raakileversion oikoluettavaksi. Tällä kertaa teksti oli vain viisi kuukautta myöhässä. Hyvällä onnella Kosonen et al. "Weblogs and internal communication in a corporate environment: a case from the ICT industry" tulee ulos jo tämän vuoden puolella, kuohuviinit esiin!

Tutkijat on ihan naamat

2007-10-03T21:51:00.000+03:00

Sain toissapäivänä kutsun Facebookiin, ja koen suunnatonta närkästystä ja puolihäpeää tapahtuneen johdosta, koska suomalaisten rekisteröityjien määrä on viime päivinä räjähtänyt käsiin. Yritä tässä nyt sitten pitää yllä kriittis-analyyttisen ja analyyttis-kriittisen late-adopter -kyynikon imagoa a la Pirkko Liinavaate.

Lisälukemistona kts. esimerkiksi HS 3.10.2007 sivu B6: Facebook saa satoja uusia suomalaiskäyttäjiä tunnissa. Olavi Koistinen toteaa: "Monilla on ystävälistassaan työperäisiä kontakteja, joiden suuntaan haluaa ylläpitää asiallista vaikutelmaa. Heidän seassaan on ystäviä, jotka lähettelevät seksikyselyitä tai sovelluksia, jotka kertovat käyttäjälle tämän stripparinimen."

Onneksi yliopisto on niin salliva työympäristö, etteivät nämä kaksi käyttötapaa millään muotoa sulje toisiaan pois.

Aivojeni hitaus näyttäytyy konkreettisesti Facebook -applikaatioiden tajuamisen hämäryytenä. Sekavien mukakivasovellusten lähettäminen hajanaisten muistikuvien puolituttavalle saa jopa 80-luvun esimurrosikäisten runovihkot ja ystäväkirjat ("Olen sonni periskoopissa") näyttämään täysjärkisiltä.

Joka tapauksessa olen rekisteröinyt naamakirjaan niskakuvani ja intressini, ja se saa tässä vaiheessa riittää.

Virtuaaliyleisö ei ole virtuaaliyhteisö

2007-09-28T10:21:00.000+03:00

2ndhead:in tutkimuksen mukaan yhteisöllisyys leviää verkon joka kolkkaan.

Perinteinen jako normaaleihin sivustoihin ja yhteisösivustoihin on tarpeeton. Suomessa on ehkä havaittavissa sitä, että asia on ymmärretty liian suppeasti. Eli, että web 2.0 -sisältö olisi vain yhteisösaittien omaisuutta, Tenkanen pohtii.

Ismo Tenkanen nostaa esimerkiksi suomalaiset verkkokaupat. Ulkomaisiin verrattuna aika harvassa kaupassa on huomioitu yhteisöllisiä aineksia esimerkiksi mahdollistamalla käyttäjien tekemät arviot tai pisteytykset tuotteista.

Toiston uhallakin: mikä tahansa yksittäisen käyttäjän äänen huomioiva palvelu ei ole virtuaaliyhteisö eikä sen tarvitse sellaiseksi tulla. Kenties on maailmoja, joihin anything goes -periaate soveltuu, mutta tutkimuksen tavoite on jäsentää ja ymmärtää - ei tuhota niitä viimeisiäkin ajattelun apuvälineitä, joita aiemmat kirjoittajat ovat rakentaneet.

Sinänsä ajatus on tietysti oikeansuuntainen. Jos yhteisöistä omaksutut periaatteet vastaavat käyttäjien tarpeisiin, miksi niitä ei hyödynnettäisi.

Tönniesin sisäistäneet sosiologit voivat tarjota aiheesta huomattavasti paremman peruskurssin kuin mihin itse kykenen, mutta tässä kuitenkin pätkä arkistoistani: "Electronic services such as e-auctions clearly imply what Tönnies labeled as geschellschaft - the society is formed to achieve an external outcome, in other words, it carries instumental value. Gemeinschaft (roughly translated as community), in turn, has value on its own, and is driven by human emotions, internal motivations, and needs to belong. Also in the virtual context, the difference between large societies and more intimate communities of like-minded individuals should be treated with caution, as it fundamentally affects their social dynamics such as trust building mechanisms and commitment."

Jyväskylän hysteerisessä mutta ihanassa EBRF-konferenssissa kuuntelin esittämisen ja verkostoitumisen lomassa muun muassa Maria Antikaisen esityksen "How to attract customers to innovate in company online communities", mistä hänelle kiitos, ja toivottavasti päädymme jatkossa kirjoittamaan aiheesta muutaman osuvan julkaisun.

Samassa trackissa tiistai-iltainen australialaistuttavamme esitteli golfklubi -aiheisen casen. Ehkä vika oli omassa päässäni, mutta sisältöä vaivasi jo ECKM:sta tuttu tauti: keski-ikäistä netin mahdollisuuksien ihmettelyä ilman mitään uutta. Konteksti perattiin huolellisesti ja havainnoissa olisi varmasti ollut aineksia johonkin, mutta nyt kontribuutio innovaatiotutkimukseen noudatteli suunnilleen Hagelin ja Armstrongin jo kymmenen vuotta vanhaa keittokirjaa.

Ikävä kyllä, Ulla Heinosen esitys yhteisöllisyydestä virtuaalitiimeissä (!?) oli peruuntunut, samoin eri käyttäjäroolien tarkastelu suhteessa radikaaleihin innovaatioihin.

Ensi vuonna uudestaan, ja tarvittaessa vaikka samaan paikkaan!

Nettiviihdettä joka siivelle

2007-09-23T14:47:00.000+03:00

Yksi kansallisista vessapaperi-instituutioista, Hesarin viikkoliite, vaihteeksi huvittaa nettiaiheisilla välipaloillaan. Facebook -riippuvuutta käsittelevän jutun luova tapaus Roope toteaa: "Tein Facebookista työtä. Kirjoitin siitä kolumnin, otin sen osaksi kaikkia luentojani, 'tutkin' sitä ja annoin konsultointia sosiaalisista verkostoista. Kyllä nisti keinot keksii."

Monen muunkin palvelun käyttäjällä olisi asiaa A-klinikalle tai Sininauhaliittoon. Itse aloitin perjantaina kansainvälisen nettipokeriurani (kyllä, vasta nyt, en ole early adopter yhdessäkään virtuaalimaailman ilmiössä), joka tosin uhkaa jäädä lyhyeksi. Aloittelijan parin euron tuntipalkka ei juuri motivoi. Panokset ovat kohtuullisia ja suhtaudun neutraalisti pahimpiinkin haamuvetoihin, mutta aamuviiteen valvominen ei todellakaan tee hyvää tutkimustyölle ja harrastuksille. Pokerin koukuttavuus kun on täysin omaa luokkaansa: aika muodostaa syklin, josta ei voi erottaa alkua tai loppua.

Ei niin yllättäen viikonvaihteen lehdet pursuavat jälleen pokeriasiaa, viikkoliitteen kantta ja TV-maailmaa myöten. Ihmetellä sopii, miksei tämä maailmanlaajuinen pelibuumi vielä ole herättänyt terveysasiantuntijoiden äänekästä vastarintaa. Jokaiseen voitettuun euroon kun sisältyy näkymätön haittavero, jota peluri maksaa myöhemmässä elämässään hintana salakavalasta fyysisestä rappeutumisesta. Pokeriammattilaisten pokka ja pää pitävät, mutta tukiranka pettää.

Viikkoliite syventyy myös leivonta-aiheisiin blogeihin, joita on rekisteröitynyt Blogilistalle noin 150. Tätä genreä en ole tullut koskaan ajatelleeksi. Syitä on kaksi: ensimmäinen ja tärkein on se, että en leivo, ja toinen on konservatiivinen taipumus suhtautua ruoanlaittoon asiana, joka sijoittuu vain ja ainoastaan sille kuuluvaan fyysiseen ympäristöön - siis keittiöön.

Ehkäpä pieni nettipääte mikroaaltouunin vieressä muuttaisi mieleni? Toistaiseksi edustan kuitenkin kantaa, jonka mukaan mikään ei voi korvata perinteisiä keittokirjoja, omia reseptikansioita, kattiloita ja maustepurkkirivejä kontekstina, jossa ruoka hurmaa laittajansa.

Toki Valion ja Finfoodin kaltaiset reseptihakupalvelut - yksittäisten ihmisten blogeja unohtamatta - ovat hyödyllisiä silloin, kun etsii inspiraatiota ja uusia tapoja valmistaa vaikkapa juuri metsästä löytämiään sieniä. Mutta muutoin ruokakulttuuri noudattaa ihmisten mielissä perinteistä linjaa.

Ehkä neuleblogien ylenpalttinen suosio perustuukin kontekstin sitomattomuuteen ja harrastuksen ubiikkiuteen: käsitöiden ammattilaiset kun pyöräyttävät maailmaan uuden vaatekappaleen vaikka odottaessaan bussia pysäkillä. Blogit puolestaan tarjoavat faktatiedon, ideat ja sosiaalisen verkoston.

Ilmeisesti IJKL:n blogiartikkelimme ansiosta sähköpostiini tipahti Sue Godarilta kutsu kirjaan Consumer Generated Content: Utilizing Web 2.0 Technologies and Applications (IGI Global, 2008). "The book focuses on Web 2.0 as a significant shift in control of marketing information. This is an issue that has been heavily covered in the popular press, but relatively overlooked in academic research and our book seeks to fill this gap."

Blogien tutkijoille suosittelen myös kansainvälistä konferenssia Second International Conference on Weblogs and Social Media. Artikkeleiden deadline on 3.12. Itse taidan omistautua valmiiden pöytälaatikkotekstieni saattamiseen julkaisukuntoon asti, sekä tietenkin johdanto-osion kirjoittamiseen. Seattlen matka ei tässä yhteydessä houkuttele, mutta tapahtuma on hyvä painaa mieleen.

Yhteisöähky ja palvelukrapula

2007-09-16T11:39:00.000+03:00

HS:n Internetin kirjeenvaihtaja -palstalla Miska Rantanen kirjoittaa monelle tutusta ilmiöstä, yhteisöllisyysähkyn uhkasta koko ajan yleistyvien verkostoitumispalvelujen suossa.

Kunpa kyse olisikin vain uudemmista yhteisösaiteista. Unohtaa ei sovi niitä ikiaikaisia palveluja, joihin itse kukin on rekisteröitynyt jo webin alkuhämärissä ja yrittää nyt selviytyä kahdeksaankymmeneen eri alaidentiteettiin jakautuneen minänsä kanssa.

Minulla on hyvä muisti, mutta jossain vaiheessa valikoima kasvoi mittoihin, joista ei ilman ulkopuolista apua selviä: yliopisto ja intra, Hotmail, Skype, tutkimusprojektin blogi, henkilökohtaiset blogit, muiden blogit, Blogilista, kolme varasähköpostitiliä (hetkinen, mitkä ne olivat?) SocialText, LinkedIn, tutkittavat ja havainnoitavat virtuaaliyhteisöt, Veikkaus, Unibet, pankkipalvelut, kirjakerhot, Suomi24, Plussa, CertusGames, Hattrick, Amazon, Ariman, CdOn, Yle Urheilun keskustelufoorumi. Käytöstä pois jääneet ja jo unohtuneet saitit kasvattaisivat listasta loputtoman.

Järjestelmälliseen luonteeseeni kuuluu, että kun kotiin hankitaan uutta tavaraa - esimerkiksi uusi huonekalu tai astia - toisesta päästä kannetaan jotakin vanhaa pihalle. Tämä hävityksen periaate herättää enimmäkseen kunnioitusta, paitsi niissä, joiden omaisuus on vaarassa. Ihmettelen kuitenkin, ettei periaate toistu virtuaalimaailmassa. Vain harva palvelu tarjoaa mahdollisuuden itsensä deletointiin. Vähälle käytölle jääneet vain "hiipuvat pois".

Ehkä juuri siksi ihmisten on erityisen tarkkaan punnittava, mihin he jaksavat lähteä mukaan. 00-luvun jälkipuoliskolla syyksi tuskin enää riittää pelkkä uteliaisuus ja nk. kun se nyt oli siellä.

Jo vanhat sosiologian klassikot opettavat, että ihminen voi pitää yllä vain rajallisen määrän merkityksellisiä yhteisösuhteita. Yhtä lailla rajallinen on keinovalikoima näiden suhteiden hoitamiseen: ei ole välttämätöntä eikä tarkoituksenmukaista soveltaa maksimaalista määrää eri kommunikointiteknologioita. Tarpeet ratkaisevat, vaikka se teknofriikeiltä yhä unohtuu.

Hesarin juttu päättyy kolikon kääntöpuoleen, yksityisyyden kaipuuseen:

"Kaikki eivät myöskään ole vakuuttuneita siitä, että esimerkiksi Facebookille annetut tiedot pysyvät salassa. Poliittisen tai uskonnollisen vakaumuksen tunnustaminen voi kaduttaa jälkeenpäin. Yksityisyydestä verkossa voi tulla kohta yhtä kysytty ylellisyystuote kuin hiljaisuudesta suurkaupungissa."

Mikä se Googlen tulevaisuuden skenaario olikaan The Economistin mukaan - käyttäjien potilastietojen tallentaminen?

Tietoa suolaiseen hintaan

2007-09-15T16:31:00.000+03:00

Sain sähköpostiini ilmoituksen Tietopäivistä (eri asia kuin jokasyksyinen tiedon tutkijoiden Tietofoorumi), joka lienee hyvä verkottumispaikka kaikille löysää rahaa omaaville organisaatioille. 900 euron maksaminen sisällöstä, joka ainakin lähtökohdiltaan ammentaa avoimen webin ja sosiaalisen median aikaansaamasta organisaatiomurroksesta, kuulostaa yhtä järkevältä kuin hiekkatuotteiden vienti Saharaan.

Lisäksi on muistettava, että useimmat puhujat ovat tuttuja muista yhteyksistä. Siispä ei kiitos tällä kertaa.

Tuoreimpana "virtauskokemuksena" voidaan pitää sitä, että olen saman viikon aikana törmännyt kolmessa eri asiayhteydessä Yritys 2.0:aan, joten linkitettäköön se samalla tännekin.

Kiikutin Iberian konferenssien aikaiset muistiinpanoni eilen vahingossa työhuoneelle, joten tekosyvällistä pohdintaa tieteellisen tutkimuksen tilasta on luvassa myöhemmin, viimeistään sunnuntain kalamarkkinoiden ja erinäisten hakemusten kirjoittamisen jälkeen.

Jo nyt voidaan kuitenkin paljastaa, että akateemisesti noteerattavia julkaisuja - valitettavasti - pystyy vieläkin tuottamaan samalla kaavalla: myöhäiskeski-ikäisellä Internetin ihmemaailman yleisellä hämmästelyllä (voi vitsi, toisilleen tuntemattomat ihmiset voi niinku rakentaa heikkoja linkkejä?!) ja raapustamalla paperille sekalaisia havaintoja siitä, mitä tämä kaikki saattaisi merkitä organisaatioille. Rajaamisen perusteet 1, 2 ja 3 eivät kuulu kaikkien tieteenalojen perussivistykseen, eivät kyllä omaanikaan.

Tiedon eri lajit ovat Nonakaa seuraamalla menneet täysin sekaisin ja SECI-mallin aikaiset väärinkäsitykset ovat vuosien saatossa tuhatkertaistuneet käytössä. Kuinka virtuaalimaailman tutkijat voivatkaan ajaa itseänsä nurkkaan: yksi väittää, että kirjoitettu tieto on yksinomaan ekplisiittistä (olisihan se, jos minäkin näpyttelisin tänne blogiini sisältöä tyyliin 010101110000001011111 - kieli onneksi välittää enemmän kuin joukon peräkkäisiä merkkejä), ja toinen tarkastelee tacit -tiedon välittymistä online -ympäristössä ottamatta mitään kantaa siihen, mitä kyseisellä tiedolla tarkoitetaan.

Teknisorientoituneempi konferenssiväki puolestaan piirtelee salin seinille asti leviäviä laatikoita, nuolia ja ympyröitä, jotka heidän mielestään merkitsevät yhdessä jotakin, mutta tarkemmin tiedusteltaessa kirjoittajat toivovat, että mallia voitaisiin ehkä tulevaisuudessa "hyödyntää teollisissa organisaatioissa".

Missä se tutkimus oli?

Jotta teksti ei menisi täysin kyyniseksi, todettakoon, että matka sujui flunssa poislukien hyvin. Varsinkin PRO-VEn sujuvat järjestelyt ja rento ilmapiiri ansaitsevat erityismaininnan.

Lomaa yliopistosta

2007-08-30T22:46:00.000+03:00

Tarkoitus oli niputtaa jatko-opinnot elokuun aikana. Tavoitetta ei tarkalleen saavutettu (37/40), koska muka-analyyttinen essee neljästä eri case -artikkelista (virtuaaliyhteisöt ja laadulliseen lähestymistapaan nojaava single case study) on levinnyt kuin pullataikina - lähteineen 19 sivua, ja kokoamani kahdeksan eri kohdan analyysikehikosta on läpikäyty vasta puolet.

Esseen tekeminen on jälleen kerran ollut mielenkiintoista, mutta sen laatija kärsii samasta vaivasta kuin moni analysoitava artikkeli: monimutkaisuutta tulisi karsia lukijalle ymmärrettävään muotoon, ja ennen kaikkea luopua kaiken mahdollisen ahnehtimisesta yhteen paperiin.

Krooninen kyllästyminen yliopistomaailman näennäiseen vapauteen ja huolettomuuteen - samalla kun aistit täyttää jatkuvasti korviin vyöryvä sisäisten nokittelujen, nimitysten ja typerien byrokratiapelien broilerikanala - on tehnyt pian käynnistyvästä Iberian konferenssirupeamasta erityisen houkuttelevan. Lähtö toki on vasta tiistain vastaisena yönä, mutta viikonloppuna on syytä harjoitella 10-vuotisen LTY-rupeaman muistojuhlan merkeissä.

Aito sarkastikko huomauttaisi tähän, että allekirjoittaneen tuurilla konferenssiosallistujien joukosta kantautuu korkeintaan akateemista egokeskeistä jupinaa ja muita hyödyttömän puuhastelun ilmentymiä. Onkin syytä harjoittaa tahatonta kvantifiointia ja vakioveikkausta: herääkö keskustelua 1) nollan puheenvuoron x) 1-2 puheenvuoron vai 2) kahden tai useamman puheenvuoron verran?

Tänään edesmenneen Michael Jacksonin muiston kunnioittamiseksi voittaja saa ilmaisen oluen.

ECKM:n ja PRO-VE:n esitysajat eivät tietenkään ole pitkiä ja olosuhteet ulkotilassa ovat luultavasti luonnonvastaiset (+30), mutta uskon ehtiväni välittämään yleisölle edes jotain siitä maailmasta, jossa johdolle laadittu kysely ei ole synonyymi sosiaalisen median yrityssovellusten ja niiden toimintaedellytysten tutkimukselle. (Kts. esim. McKinseyn raportit tai Gilbane Group, niin huomaatte, mitä tarkoitan.)

Palaan kartalle parin viikon kuluttua useita lentokenttiä viisaampana.

Yritysblogimaailmassa kello on kaksi lyönyt ja kaikki ennallaan

2007-08-15T20:40:00.000+03:00

Taloussanomat kirjoittaa yritysbloggaamisesta vanhat realiteetit silmillä. Vain pieni osa blogeista vaikuttaa kuluttajan käyttäytymiseen, blogi auttaa pieniä firmoja saamaan näkyvyyttä ja suuryritykset saavat lisää vapautta viestintäänsä.

Kuten tiedettyä, epävirallisistakin asioista on tämän kanavan välityksellä helppo kommunikoida. Ehkä siksi suurinta kiinnostusta herättävät nk. ylimmän johdon blogit. Toinen merkittävä alalaji ovat vertaisryhmäblogit, joille on kysyntää paitsi liike-elämässä myös tutkijoiden ja opiskelijoiden parissa - oikeastaan missä tahansa, jossa ihmiset kokevat ajatusten, tuen ja informaation vaihtamisen arvokkaaksi.

Koska kuvittelen saavani jatko-opinnot kokoon elokuun aikana, laadin metodiopinnot täydentävää esseetä aiheesta "Writing good case studies". Tehtävänasettelu on retorinen. Vastausta ei edes haluttu, koska kysymys on mahdoton.

Käsi sydämelle, kuinka monta hyvää akateemista tutkimusraporttia virtuaaliyhteisöistä olet lukenut?

En tiedä, onko aiheen tuoreus itsessään kaiken kumoava selitys artikkeleiden luokattomuudelle. Oman talomme julkaisut ovat tietenkin loistavia ;), mutta ulkomaailmassa helmiä on harvassa. Osa ei vaivaudu puhumaan eksplisiittisesti virtuaaliyhteisöistä, vaikka asiasisältö on sama. Kovatasoisessa Organization Science -lehdessä julkaistu Jeppesen & Fredriksen -case lukeutuu tähän puolianonyymien helmien ryhmään. (Uskon, että valittu strategia on erittäin kannatettava - toivottavasti olen muistanut aiemmin kirjoittaa siitä, millaista kupla-aikakauden taakkaa termi 'virtuaaliyhteisö' yhä kantaa).

Webin uusi aika ei ole julkaisujen tilannetta juuri helpottanut. Akateemisessa koneistossa pääsee nykyään pinnalle pelkästään kertomalla, mitä wikit ovat teknisesti (varjelkoon). Blogitutkimus taas edustaa manageriaalista keittokirjallisuutta, ja business -yhteisöistä on vuosikaudet tuotettu "sisältöä" ilman dataa valmis lopputulos päässä.

Jos jonkinlainen aineisto kootaan, se ohitetaan tarvittaessa, mikäli yhteisöjen jäsenet - nuo mokomat - eivät ole samaa mieltä tutkijoiden tai konsulttien ennakko-oletusten kanssa.

Mutta ehkä se järki löytyy sitten keväämmällä.

Kahta tiede ei vaihda: hierarkiaa ja julkaisukoneistoa

2007-08-07T19:30:00.000+03:00

Lehtikatsaus jatkuu. Elokuun MikroBitti tarjoaa mainion yleisartikkelin aiheesta Wiki on vallannut maailman. Ainakin kaksi sen pointeista vaatii lähempää tarkastelua.

"Monissa yrityksissä on huomattu, että firman sisäinen wiki on edullinen, tehokas ja toimiva tapa kerätä yhteen työyhteisön kollektiivinen tietopääoma ja tuoda se kaikkien työntekijöiden saataville." Periaatteessa hyvin kaunis ajatus, ja jos nyt ei vielä tv:stä tuttu, niin ainakin useista ppt-esityksistä ja manageriaalisista seminaari-iltapäivistä. Kun aihetta on kevään ja kesän mittaan omissakin julkaisuissa pyöritelty, niin organisaatiot ovat heräämässä wikien vaivattomuuteen ja hyvä niin, ainakin jos ne kuuluisat edellytykset ovat kunnossa.

Työyhteisön kollektiivinen tietopääoma ei kuitenkaan ole sellaisenaan siirrettävissä wikeihin eikä minkään tietyn online -alustan varaan. Sinänsä näppärä tiedon ja informaation varasto ei koskaan voi olla muuta kuin tietopääoman jäävuoren huippu - vaikkakin hyvin tärkeä ja terävä sellainen.

Vaikka töitä tekisi joukko putkiaivoja (tai pitäisikö sanoa tutkiaivoja), heidän ajatteluaan ja toimintaansa ohjaavat mallit, oletukset, rituaalit, merkitykset ja tarinat ovat hyvin rajoitetussa määrin puettavissa eksplisiittiseen muotoon. ("Kunpa organisaatiot tietäisivät, mitä ne tietävät.") Wikit eivät ole paikkoja analysoida esimerkiksi ammattikunnan slangia tai ihmisten erilaisia tapoja tehdä työtään; nämä asiat opitaan tapaamisissa, kahvihuoneissa ja illanvietoissa. Sisäisestä wikistä taas haetaan ajantasaista faktuaalista informaatiota ja kumuloidaan sitä. Molempia tiedon lajeja tarvitaan, ennen kuin mitään aidosti kollektiivista voi syntyä.

Valtaosa arvokkaasta tutkimuksesta jää vajaakäyttöön, kun tulokset eivät ole laajasti, järkevästi ja helposti saatavilla. Internet on mitä sopivin jakeluväline myös tieteellisille julkaisuille ja wiki hyvä alusta tieteelliseen yhteistyöhön.

Väite on helppo allekirjoittaa, mutta kuten on tullut blogin välityksellä todettua, julkaisemisen avoimuutta kannattaa lähteä ajamaan vasta väitöskirjavaiheen jälkeen. Opinnäytteisiin liittyviä murheellisia tarinoita on nykyiselläänkin liikaa: kesken kaiken varastettuja aiheita, ostettuja ja teetettyjä töitä, prosessissa olevista artikkeleista toisaalle saksittuja osuuksia (nk. keskenmenneet julkaisut). En hahmota, millä tavoin avoin ympäristö auttaisi eliminoimaan mainitut ongelmat. Hieman toisenlaisen luonteen ne ehkä saisivat.

Näkisin toki mielelläni, että vanhemman sukupolven harjoittamat järjettömän jäykät ja hitaat julkaisuprosessit (joiden tuotoksena syntyneitä artikkeleita kukaan ei lue, etenkin kun ne ovat kaupan päälle kalliita, mahdottomia tavoittaa tai molempia) rusennettaisiin joustavampaan nettimuottiin. Nykyisellään kun jo artikkelin sujuva eteenpäinlähettäminen konferenssin sivuilla on lähes mahdoton tehtävä, ja yhteydenpito välimerellisiä aikatauluja noudattaviin editoreihin hoidetaan sähköpostilla, jotka ehkä menevät perille ja luetaan, tai sitten ei.

Kokonaan toinen tarina ovat yksittäiset tutkimushankkeet ja esimerkiksi yliopistojen ja yritysten yhteistyö projekteissa. Näiden viritysten "wikittämiseksi" ei pitäisi olla enää mitään esteitä.

Pelastakaa projektisihteerit!

Media mietityttää mediaa

2007-08-07T18:53:00.000+03:00

Loma dublinilaisine pubeineen ja turkulaismaisemineen on vietetty. Tällä välin Suomen Kuvalehdessä (20.7.2007) on kolumnisoitu mm. median ja Internetin suhteesta.

Muistaakseni SK:n kirjoittaja totesi kolumnissaan, että merkittävä osa verkon sisällöstä ja aiheista ammennetaan perinteisestä mediasta. (Tyyppiesimerkkinä vaikkapa blogijaaritukseni.) Toisaalta olisi perin kummallista, jos niin ei tehtäisi. Elämmeköhän vieläkin vuosikymmentä, jossa pää selittää Internetin luonnolliseksi osaksi sosiaalista arkea ja samaan aikaan vasen käsi kuvittelee netin leijuvan kaikesta muusta irrallaan?

Tekstissä myös nähtiin aikakauslehtien olevan murroksessa heikoimmilla. En ole aiheen asiantuntija, mutta joskus tätä pinnistelyä on suorastaan tuskallista seurata. Esimerkiksi yleisaikakauslehtien sinänsä fiksua lukijakuntaa houkutellaan keltaisen nesteen painotuotteiden ja 80-luvun lopun paikallisradioiden tasoisella sisällöllä: "Oletko rikas, rakas, köyhä vai rehellinen?" "Onko sinulla mielipide jostain asiasta? Kerro se meille."

Viimeisimpänä tuore Apu kertoo uudistavansa verkkosisältöään. Kolme vuotta todetaan netissä niin pitkäksi ajaksi, että on aika tehdä jotain. Epäselväksi jää, onko tämä kenties muutoksen syy. Ideoita toivotaan lukijoilta.

Yleisaikakauslehtien sivuille ihmisillä ei juuri ole asiaa - ilmeisesti motivaatio puuttuu. Pienempiä lukijayhteisöjä niihinkin voi toki muodostua.

Erikoisalojen julkaisut ja harrastuslehdet ovat tapaus erikseen. Ne pitävät sisällään myös tiedettyjä ja tutkittuja tähtiä, kuten Vauva-lehden keskustelupalsta; sen menestyksen eväitä on hyvä yrittää ymmärtää, vaikka Suomen kokoiseen maahan ei monia suosittuja lehtisaitteja mahtuisikaan. Jos pitäisi valita, nostaisin eri tekijöistä ylimmäksi vetoavuuden: aihe ja elämänalue, joka herättää inhimillisiä tunteita, on pomminvarma tapaus.

Sääli- ja sympatiapisteet eri aikakauslehtien toimituskunta toki saa, sillä pitkällisen perhelehtitaustan omaavana päätoimittajana muistan, millaista on olla kymmenvuotias ja odottaa kaksi kuukautta, että joku lähettäisi edes yhden kirjeen pienimuotoiseen yleisönosastooni.

Värikkäimpiä keskusteluja aiheuttivat tuolloin, 20 vuotta sitten, lennokkaat palstalanseeraukseni Lihavien vastustuskampanja ja Tupakoinnin vastustuskampanja. Toisaalta ne olivat aikaansa edellä ja kelpaisivat mainiosti Aholle tai Hyssälälle.

Julkaisin iloisena myös kaukaa maapallon toiselta laidalta kantautuneen lukijakirjeen "Aloittakaa moralistien vastustuskampanja", vaikka en sen sisältöä ymmärtänytkään.

Vaihtoehtoina netti tai ostolakko?

2007-07-15T15:17:00.000+03:00

Vanha kansa ei suvainnut kiroilua sunnuntaisin, mutta he eivät hakeneetkaan ajatuksilleen inspiraatiota Helsingin Sanomista.

Päivän HS esittelee Ruotsinpyhtään kirkonkylän elämänmenoa. Kylässä toimii 60-luvun aikaisessa hengessä vanha huoltoasema, jonka kahvioon väki kokoontuu aamusta alkaen. Eräs kanta-asiakkaisiin lukeutuva rouva pahoittelee, että vastaavia paikkoja ei tienvarsilta enää löydä, vaan lähes kaikki asemat on ahdettu valmiiseen ABC-muottiin samoine ruokineen ja palveluineen.

En ole tullut käyneeksi Ruotsinpyhtäällä, mutta vastaavia tunnelmia herätti jo viimekesäinen visiitti Turun saaristossa Iniön kyläkaupassa. Mikä on tuhonnut lähikaupat, yrittäjät ja persoonallisuuden kunnioittamisen?

Ainoa paikka, jossa kuluttajalla on vielä runsaasti eri vaihtoehtoja, lienee netti. Verkko-ostamisen vaihtoehtoisuus piilee sen marginaalisuudessa, ja sama toisinpäin - esimerkkinä päivän Hesarissa mainitut "lolivaatteet", joita ompelutaidoton harrastaja voi verkon välityksellä ostaa ammattitaitoisemmalta tekijältä.

Perjantain Digitodayn uutiskolumni esittelee, kuinka Verkkokauppa.com :in tuotteita voi jatkossa ostaa räätälöitynä, siis ulkonäöltään asiakkaan toiveiden mukaan tuunattuna. (Miten minulla on tunne, että personoiduista tuotteista piti tulla netin arkipäivää jo IT-kuplan aikoihin?)

Tietenkin verkkokaupankäynnissä ovat edustettuina myös ei-niin-marginaaliset massat kuten Amazon, mutta eiköhän ostopäätös tällöinkin kohdistu enimmäkseen tuotteisiin, jotka reaalimaailmassa ovat kiven alla tai ylenpalttisen kalliita. Tässä mielessä verkkokaupat muistuttavat etäisesti virtuaaliyhteisöjä: suosittu bulkkipalvelu kerää runsaasti satunnaisia käyttäjiä, mutta lähimpänä ihmisten sydäntä ovat pienet niche -ryhmät.

Nämä turvalliset saarekkeet ovat reaalimaailmasta katoamassa.

En tiedä, onko virtuaalitodellisuus pian ainoa paikka, jossa voi välttyä katselemasta esimerkiksi giganttisia kauppakeskuksia, typeränä ympäriinsä säntäileviä asiakkaita, niitä surullisen kuuluisia ABC-asemia tai vihreitä kortteja. "Jätä aivosi S-narikkaan - bonukset kotiin" -malli leviää leviämistään, kunnes laskee kaiken allensa.

En myöskään tiedä kumpi on irvokkaampaa, vanhalla työväenaatteella ratsastaminen ja sen suruton kytkeminen amerikkalaiseen ketjumalliseen tehokkuusmammuttiin, vaiko se yleinen kritiikittömyys ja välinpitämättömyys, joka ihmisiä vaivaa suhteessa koko kuluttamisen tarpeellisuuteen (ostetaan vain siksi, kun sitä jotain nyt sieltä sai).

Lähes yksinomaan ruoalle ja juomalle omistautuneena kuluttajana olen huolissani siitä, mitä kahviloille, ruokaravintoloille ja vanhan ajan kaljakuppiloille tapahtuu vihreänsinertävän tsunamin pyyhkäistessä yli koko valtakunnan. Mistäköhän löytyisi pienyrittäjät, naiset ja aidon palvelun tunnustava työväenaate, joka muistaisi näitä viimeisiä ahertajia?

Kaikkea idylliä kun ei ole mahdollista eikä tarpeellista siirtää virtuaalimaailmaan.

Casetutkimus a la "se nyt vain oli siinä"

2007-07-09T20:17:00.000+03:00

Koska kaikki ovat jo lukeneet Staket, Yinit ja Eisenhardtit, kävin vaihtelun vuoksi läpi Darke et al. (1998) artikkelin casetutkimuksen ongelmakohdista. Kirjoittajien tausta on informaatiojärjestelmäpuolella. Erityisesti rivien välistä paistavat tietoteknologian vaikutukset organisaatioissa sekä teknologian ja organisaatiokontekstin välinen vuorovaikutus.

Löydös oli mielenkiintoinen ja vahingossa ajankohtainen, koska wikien käyttöönottoa käsittelevä artikkelimme on rakennettu sosioteknisen näkökulman ympärille. Tietojohtamisessa tällä viitataan teknologian ja ympäröivän organisaation välisiin monimutkaisiin kytköksiin. Osaansa näyttelevät niin yhteisöt, kulttuuri kuin kyvykkäät yksilötkin.

Konkreettisesti hyödyllistä artikkelissa oli tämän kytkeminen tutkimuksen strategiaan. Caselähestymistapa todettiin erityisen soveltuvaksi IT-lähtöisten innovaatioiden vaikutusten tutkimiseen luonnollisessa ympäristössään. Yritysten näkökulmasta näitä teknologian tukemia innovaatioita ovat esimerkiksi ulkoiset ja sisäiset online -yhteisöt ja näitä tukevat viestintäkanavat - päällimmäisenä tällä hetkellä blogit ja wikit, joista (viestinnän alaa ehkä lukuunottamatta) on akateemista tutkimusta yhtä runsaasti kuin lunta heinäkuussa.

Käytännössä aiemman tutkimuksen puuttuminen ei vielä oikeuta tutkimuksen tekemistä, eikä varsinkaan epäsystemaattista otantaa, jonka kanssa monet opinnäytteen tekijät painivat. Se aineisto siis otetaan mikä saadaan, vaikka tämä ei viralliseksi perusteluksi tutkimuksen johdantoon kelpaakaan. On löydettävä jokin yhteinen nimittäjä - esimerkiksi alallaan innovatiiviset organisaatiot ja niiden avainhenkilöt, championit eli herkkusienet. Lievät asymmetriat tapausten välillä taas voidaan kiertää nostamalla niitä yhdistävä keskustelu niin korkealle tasolle, että päästään raamatullisille valkeuden ja pimeyden rajamaille ja paratiisinaikaisiin sukulaisuussuhteisiin.

Varsinaisesti ryhdyin lukemaan case study -pinkkaa läpi laatiakseni opintosuorituksen arvoisen esseen siitä, miten tutkimus pitäisi raportoida. Näillä eväillä kysymykseen vastaaminen ei hyvältä näytä. Darke et al. esimerkiksi toteavat: "Noudata oman tieteenalasi casetutkimuksen rakennetta" ja "Kirjoita kiinnostavasti". Mikäpä tässä on opetellessa.

Ei tietenkään ole erityisen mieltäylentävää ryhtyä harjoittamaan casetutkimuksen perusteita siinä vaiheessa kun kahdesta eri case-firmasta kerätty aineistonpalanen on purettu viideksi eri julkaisuksi. Maito läikkyi jo. Tai sitten parempi myöhään kuin joskus sen jälkeen.

Yhteisöjä, palveluja ja vaaleanpunaisia norsuja

2007-07-06T22:25:00.000+03:00

Mitä lähemmäksi päädyn väitöskirjan johdannon kirjoittamishetkeä (ja virallisen kesäloman alkua), sitä vaikeammaksi käy esimerkiksi Tietoviikosta bongattavien analyytikkokolumnien ymmärtäminen.

Miksi monenkäyttäjän palvelu on Web.hevon2 -maailmassa automaattisesti yhteisö? Mitä yhteisöllistä on omien pääntuotosten lataamisessa verkkoon ehkä kenties jonkun nähtäville? Vanhan viisauden mukaan yhteisöt ovat jonkin tietyn intressin, ilmiön tai ongelmakokonaisuuden (interest, concern, set of problems) ympärille rakentuneita ryhmiä, joissa ihmiset jakavat keskenään tietoa ja asiantuntemusta (käytäntöyhteisöistä kts. Wenger 1998, Wenger & Snyder, 2002).

Virtuaaliyhteisöjen yleismääritelmä on viimeistä piirtoa myöten sama, mutta siinä huomioidaan myös vuorovaikutuksen välitteisyys, oli sen aste mikä tahansa (Lee et al., 2003, Porter 2004, Rheingold 1993, 2000, Preece, 2000). Yhteisöissä sosiaalinen kanssakäyminen on väistämättä jatkuvaa ja ainakin tietyssä määrin pysyvää, koska ihmiset haluavat oppia ja vaihtaa kokemuksia.

Samaa ei voida sanoa festarikuvien jakamiseen omistautuneista verkkopalveluista.

Analyytikkojen intomieli on suunnaton, kun nämä pseudoyhteisöt laajenevat edelleen mobiilipuolelle, ja - voi riemastus sentään - niiden taustalla on jokin toimiva liiketoimintamalli, esimerkiksi ainahämmästyttävät käyttömaksut tai verkkomainonta, koska juuri mitään muuta eivät aktiivista nettielämää viettävät gurutkaan ole keksineet. Mutta ehkä sitten joskus.

Mainittua gurua tarvittiin esimerkiksi torstain 5.7. Helsingin Sanomissa kertomaan, että Internet ei ole mediataloille uhka, vaan mahdollisuus. Sanomalehdiltä kaivattiin erityisesti taustoittavaa ja asiantuntevaa toimituksellista otetta sen sijaan, että yritettäisiin epätoivoisesti kilpailla uutisvälityksessä netin kanssa, koska se on mahdoton tehtävä. Oliko tässä kenties jotain uutta tai sellaista uutisoinnin arvoista, jota ei olisi viimeisen kymmenen vuoden aikana tiedostettu jokaisessa median muutokseen omistautuneessa tutkimuksessa ja raportissa?

Valtaosa kyseisestä artikkelista tyytyi lopulta pähkäilemään verkkomainonnan volyymilukuja. Tämäkö (mainonnan siirtäminen nettiin) on sitä "uusien" mahdollisuuksien näkemistä ja ymmärtämistä? Saisiko mainosbannereiden olemusta tutkimalla peräti mediainnovaatiogurun manttelin?

Kuin sienisalaattina kermakakussa päivän Suomen Kuvalehden kolumnisti, kirjallisuuskriitikko Kristina Carlson pohtii verkkolehden keskustelupalstan herättämää muka-vuorovaikutteisuutta ja hämmennystä. Jokainen Helsingin Sanomien kriittinen lukija tunnistanee ilmiön: asiakkaita houkutellaan verkkokeskusteluihin jonkinlaisella esikoulun väittelytunnin ja kaupallisen radioaseman aamuohjelman risteytyksellä, vaikkapa esittämällä mainittu kysymys "Miten tyhjennät pääsi kesälomalla?" tai vielä luovempana vaihtoehtona "Pitäisikö oluen/coca-colan/sipsipussin maksaa vähemmän?"

Carlson osuu kuitenkin hitusen harhaan pohtiessaan, mihin keskusteluttamisella pyritään. Vastaus on tietenkin: ei mihinkään. Jos olosuhteiden pakosta lanseeratulla moderoidulla jälkijättöpalstalla ylipäätään on jokin tarkoitus, se lienee korkeintaan toimittajien työnkuorman vähentäminen ja ihmisten viihdyttäminen. Väkisin väännettyyn tekojournalistiseen sisältöön ei ole tarkoituskaan suhtautua kuin Ervamaan sanaan.

Nettikeskustelujen vertaaminen leikkiveturiin, joka heiluu mutta ei etene minnekään, ei sekään tee oikeutta verkon keskustelukulttuurille. 2000-luvun medialukutaitoon pitäisi kuulua mielipidesampojen ja yleisten oksennuspalstojen erottaminen fokusoiduista, asiakeskeisistä yhteisöistä, joiden keskusteluilla varsin usein on lopputulos ja määränpää, välihuumoria tietenkään unohtamatta.

Sitten viime kirjoittaman olen tahattomasti keksinyt, kuinka sekalaiset virtuaalisia kommunikaatiovälineitä käsittelevät artikkelit liitetään yhteen väitöskirjaksi, ja samalla olen tehnyt pyhän lupauksen olla tästä edespäin haukkumatta omaa opinnäytettäni julkisella paikalla, sillä tähän ei kenelläkään valmistuvaksi aikovalla ole aihetta pyrkiä.

Lisäksi olen valmistellut syksyn konferenssituplamatkaa Iberian niemimaalle, viimeistellyt kyseiset paperit ja draftannut toisesta lehteen tarjottavaa versiota, joka lähtee eteenpäin ensi viikolla. Parhaassa tapauksessa nippuun päätyy kolme lehtiartikkelia ja huonoimmassakin tapauksessa 1-2. Yleistä kehittymistä ei tietenkään sovi unohtaa.

Siinäpä tärkeimmät, sanoisi entinenkin artisti.

Kun tietotekniikasta tuli surffailun synonyymi

2007-05-27T10:38:00.000+03:00

Uusimman opiskelijapalautteen mukaan valmistuneet maisterimme antavat runsaasti pyyhkeitä tietotekniikan sivuaineopinnoille. Kursseja pidetään tietoliikennepainotteisina, teknisinä, jäykkinä ja hyödyttöminä.

Etenkään viime mainittu ei mahdu järkeeni, ei vaikka miten päin asiaa ajattelisin. Koska tietoverkkojen alkeiden ymmärtämisestä tuli työnteon kannalta hyödytöntä? Tapahtuiko se siinä vaiheessa, kun isä Internetin osti, minkä seurauksena surffailusta tuli kaiken kansan jokapäiväinen toiminto, jonka suorittamiseen ei tarvita muita kykyjä kuin hiiren heiluttelu?

Minulle yksikään yliopiston kurssi ei tarjonnut yhtä paljon hyötyä ja huvia kuin tietoliikennetekniikka harjoitustyökursseineen, tietoturvallisuuden alkeiden sisäistäminen ja ohjelmistotuotannon paikoin nyrjähtäneeseen maailmankuvaan tutustuminen. Myönnettäköön, että kaksi laajaa ohjelmointikurssia ei juuri oppimista tukenut saati sijoittunut millään lailla muuhun ~35 ov kokonaisuuteen, mutta terveellistä aivojumppaa ne tarjosivat siinä missä aineessamme korkealle arvostettu kahden päivän istuskelu johtamisaiheisilla intensiiviluennoilla ja mukavien jutustelu professoreiden kanssa lounas- ja kahvipöydissä.

Vihaan ajatusmallia, jonka mukaan kaikille yhteisistä rakenteista ja periaatteista ei tarvitsisi tietää mitään, mutta sen sijaan pitäisi käyttää satoja tunteja esimerkiksi jonkin spesifin, jäykän ja järjettömän tietojärjestelmän käytön opetteluun, nimiä mainitsematta. (Nämä ovat juuri niitä ohjelmistotuotannon perversioita - ohjelmoijien tuotokset tanssittavat käyttäjiä, eikä päinvastoin.)

Täysin suljetut, kököt järjestelmät ovat kuolevaa maailmaa ja siihen ajatukseen ihmisiä pitäisi myös kasvattaa. Missä muualla tähän on mahdollisuus, ellei yliopistossa?

Alkuun palatakseni, jäljellä ovat vielä mahdolliset syyt tietotekniikan tappotuomioon. Kykenen yhdeltä istumalta hahmottamaan neljä mahdollista tekijää:

1. Opetus on oikeasti huonoa, mikä ei ole kovin todennäköistä; tietenkin on hyviä opettajia ja heikompia opettajia, mutta se on toinen tarina.

2. Opiskelijoilla on pitkällinen kokemus työelämästä, joten kaikki on heille ennestään tuttua. - Ottaen huomioon millaisia vaikeuksia tietoturvariskien ymmärtäminen, salasanojen säännöllinen vaihtaminen tai vastaaminen oikein kysymykseen "Onko mahdollista lähettää itselleen sähköpostia?" aiheuttaa keskivertomaistereissa, tämä on vielä vähemmän todennäköistä.

3. Opiskelijoilla on pitkällinen kokemus työelämästä, minkä vuoksi he ovat tottuneet siihen, että atk-tuki hoitaa kaikki tietokoneisiin liittyvät asiat heidän puolestaan.

4. Kurssit harjoitustöineen vaativat huomattavasti enemmän panostusta kuin omat kurssimme, minkä vuoksi ne herättävät närästystä ja kyllästymistä, etenkin yhdistettyinä jäykkiin aikatauluihin.

Annan ääneni kahdelle viimeiselle vaihtoehdolle.

Liitettäköön perusasiat siten vaikka osaksi tietotyön tekemisen alkeiskurssia (Basics in Doing Knowledge Work Independently, 4 ECTS), niin sana "tekniikka" ei pääse herättämään vieroksunnan oireita kenessäkään.

Hiljaisia aivastuksia

2007-05-24T10:56:00.000+03:00

Tuntemattomastakin ihmisestä voisi oppia paljon piirtämällä käyrän hänen vuosittaisesta blogiaktiivisuudestaan. Karkeasti yleistäen ihmiset jakaantuvat kahteen ryhmään: niihin, jotka valo lamaannuttaa, ja niihin, joita se omituista kyllä tuntuu piristävän.

Minulle tuottoisinta kirjoittamis- ja ajattelukautta ovat alkusyksy ja sydäntalvi. Tällä hetkellä eletään vuoden pahinta aikaa, vaikka allergiatestit eivät kahteenkymmeneen vuoteen ole suostuneet näyttämään punaista.

Jokainen on kuitenkin juuri niin tukossa kuin tuntee olevansa. Ei paljon naurata, kun yhdeksän tuntia nukuttuaan tarvitsee kahden tunnin päiväunet ja nenäliinoja.

Ajoittainen sade on kuitenkin puhdistanut ilmaa, ja virtaa elämään lienee luvassa ensimmäisten ukkosten myötä. Mahtavata! Toivottavasti tämä näkyisi myös kasvavana blogiaktiivisuutena, ellei myrskyillä ja sähkökatkoilla ole mitään sitä vastaan.

Virtuaalisuuden rajat väärässä paikassa

2007-05-04T17:43:00.000+03:00

Ainahämärä HICSS -konferenssi on ehtymätön tietolähde, etenkin jos muistaa suhtautua tarjolla olevaan tietoon kriittisesti. Viikon aikana olen lukenut kaksi välipalatekstiä, Swan et al.:n Limits of IT-driven knowledge management initiatives for interactive innovation processes ja Sainsbury & Baskervillen Distrusting online: Social deviance in virtual teamwork.

Swan et al.:n pääargumentti on, ettei teknologialähtöinen KM-näkökulma auta ymmärtämään innovaatioprosesseja, koska ne ovat vuorovaikutteisia (sosiaalisia).

"Supply-driven approaches focus on using IT-based tools to supply knowledge and information which will then, somehow miraculously, be applied and used to develop innovative solutions." Lause ansaitsisi jälkeensä ainakin yhden kannatushymiön.

Artikkeli on vuodelta 2000, jolloin knowledge managementin ensimmäinen aalto oli paria vuotta aiemmin pyyhkäissyt yli koko universumin ja saanut kaikki vähänkin omilla jaloillaan seisovat firmapamput vakuuttumaan informaation vaivattoman keräämisen, tallentamisen, prosessoinnin ja jakelun tarjoamista ainutkertaisista mahdollisuuksista. Mainittu informaation repiminen ihmisistä tietojärjestelmiin osoittautui sittemmin paitsi vaikeaksi ja kalliiksi, myös varsin hedelmättömäksi monilla niistä alueista, joilla siihen liitettiin suurimmat lupaukset.

Kirjoittajat rinnastavat tiedon informaatioon toteamalla, että tietämys, kyvyt tai osaaminen ovat enemmän kuin "ämpärillinen tietoa", jolla kukaan ei välttämättä tee mitään. Termeistä riippumatta he ovat tietysti aivan oikeassa.

Yllättävää artikkelissa on rivien välissä havaittava kaukokaipuu fyysisiin työyhteisöihin, sillä hajautuneiden ja virtuaalisten organisaatioiden todetaan menettävän paljon innovaatiopotentiaalistaan. Väitteessä voi olla hyvinkin perää - toisaalta, kun tilkkutäkin toisesta päästä leikataan metri ja toiseen päähän liitetään kaksi lisää, eikö peitto pidentynyt, vaikka asialla olisivatkin netin keskustelupalstoilla aktiivisesti viihtyvät hölmöläiset?

Yhtäältä yhteisöjen todetaan olevan kasvavassa määrin virtuaalisia, toisaalta virtuaalisuuden nähdään pelkästään rajoittavan. Mahdollisuuksia ei joko tunneta tai niitä ei haluta nähdä. Tämä on sitä rajojen vetämistä väärään paikkaan, jota voisi sokeudeksikin nimittää.

Sainsbury & Ginsburg (2006) syventyvät luottamukseen ihmisten välisestä näkökulmasta. Laittaessaan päähänsä Mayer-lasit he sivuuttavat onnellisesti kaikki muut luottamuksen muodot, joilla voisi olla jotain tekemistä virtuaalimaailman kanssa. Sinänsä rajaus interpersonaaliseen luottamukseen on toki mahdollista.

Paitsi että kirjoittajat sekoittavat epäluottamuksen ja luottamuksen puuttumisen käsitteenä, heillä on erikoisia pyrkimyksiä rinnastaa anonymiteetti epäluotettavuuteen silloinkin, kun anonymiteettiin ei liity yksilön kannalta minkäänmoista riskiä. Anonyymin yhteisön jäsenet (kirjoittajat käyttävät esimerkkinä nettipeliä) ovat siis automaattisesti epäluotettavia riippumatta siitä, missä ympäristössä ja miten he käytännössä toimivat?

Artikkeli on puhtaasti analyyttinen, mihin nähden pääväittämät ovat kohtuullisen rohkeita: ihmiset käyttäytyvät verkossa eri tavalla kuin kasvokkaisessa ympäristössä eli toimivat epäluotettavasti. Tästä seuraa, että luottamuksen puuttuminen on virtuaalisuudelle täysin luonteenomaista - tarkastelukohteena siis tiimit.

Ensimmäinen väite on täysin nieltävissä, ainakin jos tutkimuksen kohteena on Pasi Kiviojan MikroBitissä 5/2007 mainitsemia oksennusalustoja eli kaikille avoimia, anonyymeja keskusteluryhmiä. Mutta en tiedä, mitä tekemistä niillä on virtuaalitiimien kanssa.

Kaikki lähtee kontekstista ja yksilöistä: siinä missä yhtä ei kiinnosta mikään, toinen haluaisi oikeasti saada työt tehtyä. Ne jotka tekevät (tai ilmaisevat halukkuutensa tehdä), saavat luottamusta osakseen, oli kommunikaatiovälineenä sitten seitsemännen kerroksen neuvotteluhuone, sähköposti, messenger tai wiki.

On melko paksua väittää, että online-media aiheuttaisi automaattisesti ihmisille jonkin pakonomaisen jalannosto- ja kusipäisyyskohtauksen.

Ovelaa

2007-04-21T10:03:00.000+03:00

Rekisteröidyin eilen Owelaan. Se on VTT:n tuore verkkolaboratorio, jossa voidaan testata "eriasteisten ideoiden, skenaarioiden ja prototyyppien hyväksyttävyyttä käyttäjien keskuudessa sosiaalisen median keinoin. Owelassa kuka tahansa voi antaa ideoitaan testattaviksi ja yhteisön edelleen jalostettaviksi. Owela on uudenlainen tutkijoiden, kehittäjien ja käyttäjien kohtaamispaikka verkossa."

Periaatteena ovat jälleen avoimuus ja vapaaehtoisuus. Toivottavasti jo pikapuoliin näemme vastaavia esimerkkejä yritysten ja yliopistojen yhteistyöstä eri alojen tutkimusprojekteissa. Miksi jakaa 2000-luvun tietoa 1800-luvun keinoin?

Kaappihumanismia innovaatiokeskusteluun

2007-04-21T09:41:00.000+03:00

Tieteenalojen stereotypiat eivät aina toteudu käytännössä. Myös liiketaloustieteessä lillrank-himaslaista tehokkuus- ja tuottavuusajattelua saatetaan vierastaa siinä määrin, että cv:mme on pikaisesti syytä varustaa lisämääreellä kaappihumanisti.

Tuoreessa Suomen Kuvalehdessä (20.4.) otetaan kantaa rehellisesti ilman etuliitettä. Innovaatiohuuma unohdettava -puheenvuorossa kuvataiteilija Antti Majava pyrkii avaamaan lukijoiden silmiä katsomaan pidemmälle kuin putken päässä odottaviin maksimoituihin voittoihin.

"Innovaatio, joka saa miljoonat ihmiset ostamaan arvotonta ja luonnolle haitallista sälää on Himasen raportissa 'rikastuttamista'".

Siispä kaadetaan innovaatiosuppiloon strategioita, investointeja, verkostoyhteistyötä, luottamusta, sopimuksia; kääräistään voitot ja häivytään jälkiä jättämättä. Seurausten ymmärtäminen ei sen sijaan sujukaan vain yhden tieteenalan lasit päässä, vaan vaatii kokonaiskuvaa, jota myös holistiseksi kutsutaan.

Majava jatkaa:

"Absoluuttinen tosiasia on, että kaikki maapallon ihmiset eivät voi saavuttaa nykyistä länsimaista elintasoa ja kulutusjuhlaa. Siksi olisi luotava maailmanlaajuisia innovaatioita, jotka pystyvät tarjoamaan sekä heille että meille sellaisia elämänsisältöjä, joiden varaan tulevaisuutta voidaan rakentaa."

Ajatus perustuu tietenkin kaikista megatrendeistä megalomaanisimpaan - ilmastonmuutokseen. Se on varmempi ja pysyvämpi kehityssuunta kuin yhdenkään Piilaakson henki, Aasian kasvavat markkinat tai jäävuorenhuippuyliopistot.

Millä tavoin tutkimukseni tulokset edesauttavat luontoäitiä? Edelleenkään en kykene keksimään mitään muuta kontribuutiota kuin turhan matkustamisen ja liikenteen vähentäminen hyödyntämällä kommunikaatioteknologiaa oikein. Kun myös kuluttava vaikutus huomioidaan, lopputulos on kokonaan toinen tarina.

Netin sohvaperunat

2007-04-18T19:03:00.000+03:00

Päivän otsikoiden mukaan tuore tutkimus osoittaa, että vain hyvin pieni osa yhteisöllisten palveluiden käyttäjistä tekee jotain itse.

Mihin tätä tutkimusta oikeastaan tarvittiin, ja oliko sillä jotain uutuusarvoa? Asia on ollut tiedossa jo vuosikymmeniä. Jälleen yhteisöihin liittyvä tutkimus harjoittaa itsetarkoituksellista kvantifiointia, joka ei kerro mitään siitä, millaisia yksilöitä erilaisten käyttäjäroolien taakse kätkeytyy tai mistä tämä yhteisön kovin ydin ammentaa kollektiivisen energiansa.

Jos kriittinen massa ilmiönä kiinnostaa teoreettisessa mielessä, Markus (1987) ja Marwell & Oliver (1993) ovat hyviä peruslähteitä sen ymmärtämiseen.

Luovuutta lukemassa

2007-03-29T17:10:00.000+03:00

Innovatiivisuuskeskustelussa ei voi välttyä tarpeelta ymmärtää ihmisten ja organisaatioiden luovuutta.

Junalukemistonani oli kirja, joka lähestulkoon onnistui sulattamaan jäätävän suhtautumiseni aihealueen liikkeenjohdollisiin yleisteoksiin. Kyseessä on tietenkin Jussi T. Kosken "Luova hierre" (2001), joka on paitsi erinomaisen hyvää tekstiä, myös vankka osoitus tekijänsä tietämyksestä ja kyvystä haastaa lukijakin ajattelemaan.

Olen käyttänyt viime aikoina tuhottoman paljon aikaa ja energiaa olosuhteiden parjaamiseen, tuohon kansalliseen perisyntiin. Kirjaa lukemalla voi hyvinkin saada kokkansa käännetyksi tutkijan työn mahdollisuuksiin.

Työtämme tosin rajoittaa jossain määrin Kosken mainitsema kymmenen vuoden sääntö: luovaksi asiantuntijaksi ei tulla hetkessä, vaan tekemällä perusteellinen pohjatyö, ammentamalla ja ahnehtimalla kaikki olennainen oman alan viisaus ja antamalla sille aikaa sulaa ja kehittyä. Sen lisäksi on (kuulemma) luovuuden kannalta hyödyllistä lukea päivittäin ainakin pienen lehtiartikkelin verran Jotain Aivan Muuta.

Tutkijan arkiluovuus näyttäytyy tietoyhteiskunnalle tunnusomaisessa symbolianalyyttisessa työssä. Käsittelemme ja ratkaisemme ongelmia kokoamalla ja jalostamalla symbolimuotoista informaatiota. Olemme siis analyyttisia tai parhaimmillaankin analyyttis-normatiivisia, emme juuri visioi, kuinka asiat voisivat olla (syystä tai toisesta tämä toi jälleen mieleeni eilisen seminaarin).

Luovuuden kannalta olennaista olisi pyrkiä kohti synteesejä, irti kapeasta katsantokannasta. Edellä mainittu 10 vuoden sääntö tosin asettaa eräitä reunaehtoja, samoin kuin väitöskirjojen valmiiksisaattamiselle asetetut aikarajat. Kuten todettua, väittelijät eivät "valmistu" tutkijoiksi, vaan he saavat vasta oikeuden päästä harjoittelemaan.

Käytännössä näitä synteesejä tuotetaan Kosken mukaan vasta kypsässä iässä eli emeritusvaiheessa.

Tarkalleen naulan kannassa Koski on referoidessaan sivulla 52 Kit Sims Taylorin (1998) tuloksia tietotyöntekijöiden ajankäytöstä. Vain pieni osa tästä työstä on aidosti uutta luovaa. (Miksi istun tässä päivittämässä blogiani muiden sanomilla asioilla, mene ja tiedä, ehkä se on ensimmäinen askel kohti emeritusvaiheen synteesiä...)

"Mihin symbolianalyytikoiden aika sitten kuluu? Ensiksi, erilaisiin rutiinitöihin joita on vaikea erottaa tietotyöstä. Tietotekniikan kehitys on vähentänyt tietotyöntekijöitä avustavien työntekijöiden määrää. Symbolianalyytikko on yhä useammin itse oma sihteerinsä."

Tämä on ehdotonta faktaa, mutta onko vika tietotekniikan kehityksessä sinänsä, vai organisaatioiden ja yksilöiden itsensä asettamissa (järjettömissä) vaatimuksissa ja kyvyttömyydessä karsia tarpeettomia rutiineja?

Jatkoa:
"Toiseksi, aika kuluu verkostoitumiseen ja projektien eteenpäinviemiseen liittyvään kommunikointiin, josta yhä suurempi osa tapahtuu virtuaalisesti. Kolmanneksi, aika kuluu uuden tiedon tuottamisessa tarvittavan informaation ja jo olemassa olevan tiedon löytämiseen. Neljänneksi, tietotyöntekijän aika kuluu usein jo keksityn uudelleenkeksimiseen."

Aidosti uutta synnyttävä tietotyö on sijalla viisi, ja kuudentena tehtävänä mainitaan vielä työn tuloksista tiedottaminen ja viestiminen.

Tässä kohdassa kuuluisi varmaankin esittää jokin mullistava organisatorinen malli tietotyöntekijän vapauttamisesta aiempaa luovempiin työtapoihin, mutta en kykene kontribuoimaan näin monimutkaiseen aiheeseen, ainakaan niin kauan kuin hiekka väitöskirjan tiimalasissa on valumassa kohti auringonlaskua.

Koski kuitenkin tarjoaa lukijoilleen pohdittavaa mm. listaamalla joukon luovien yksilöiden ominaisuuksia. (En ole vielä ehtinyt lukemisessa organisaatioihin asti, koska oikorata päätti junamatkani kesken.)

Mielenkiintoisin oli epäilemättä luovien ihmisten psykologinen androgyynius, eli he ammentavat sekä miehille että naisille tyypillisistä käyttäytymismalleista. Tämäkin osuu naulan kantaan. Mikään ei lamaannuta yksilön ajattelun ja toiminnan vapautta niin kuin fyysinen ja henkinen orjuus, mukaanlukien sukupuoliset stereotypiat, paitsi tietysti niiden mukaan eläminen.

Toisaalta myös viha rajoittaa, ja itse saisin paljon enemmän aikaan, jos en lamauttaisi omaa luovuuspotentiaalini leipiintymällä toistuvasti erilaisiin perhemalli, IKEA- ja jalkahoitokeskusteluihin.

Luoville yksilöille on tunnusomaista tarve tehdä itse, muuttaa asioita ja vaikuttaa ympäristöönsä. He osaavat seuloa informaation paljoudesta vain sen mistä ovat kiinnostuneita, ja luottavat arjessaan rutiineihin (kuten vanhoissa rääsyissä kulkemiseen päivästä toiseen, koska se säästää energiaa tärkeämpiin asioihin).

Kosken tekstiä lukemalla havaitsin olevani aito osa-aikaluova. Saan paljon ideoita, kirjoitan blogia mielessäni, hahmottelen valmiin musiikkivideon, luonnostelen silmien eteen sarjakuvan, ajattelen sävelinä, päässäni soi mentaalinen radio, joten en kaipaa enkä siedä ulkoista hälyä. Mutta miksi vain ideoin enkä toteuta, blogia ehkä lukuunottamatta? Uskoisin syiden olevan klassisia: varauksettomasti luovat ihmiset luottavat itseensä, kanavoivat energiansa oikeisiin asioihin ja hallitsevat ajankäyttönsä. Ennen kaikkea he ovat toimeliaita ja enimmäkseen kiinnostuneet jostain muusta kuin syömisestä ja kaljan juomisesta.

Leikki ja huumori tuntuvat olevan luovuuden ja innovatiivisuuden verisukulaisia. Suomessa leikinomaista tekemistä karsastetaan, ja yleisesti ihmisten oletetaan noudattavan sovinnaisuuden kaavoja kaikessa, mutta varsinkin työssään. Kollektiivi siis sanelee, kuinka yksilön tulee käyttäytyä. Tämäkö individualistien valtakunta? Luovat yksilöt eivät kuitenkaan suostu yhteisön paineeseen. He määrittelevät itse roolinsa ja tavoitteensa elämässä - myös oman huumorinsa, niin nyrjähtäneeltä kuin se näyttääkin.

Tutkijoille tulisikin määrätä (!) verbaaliakrobatiaa tarvittaessa reseptilääkkeenä: annos Bisquitin pakinoita, nettisarjakuvia tai Alivaltiosihteeri -kirjoja virkistää, parantaa ja antaa uusia ideoita. Olkoonkin, että Bisquit on sovinisti, mutta tämähän vain auttaa sietämään erilaisuutta. Soikeudenmukaisuus taas on sitä, ettei puhuta aivan ympäripyöreitä.

Erään toisen humoristis-sarkastisen kolumnisoijan mukaan suurin osa suomalaisista yrityksistä on käytännössä saanut alkunsa ryyppyreissulle lähteneiden miesten [sic] hilpeistä krapulakeskusteluista. Tämä on linjassa oman vanhan teesini eli krapulahakuisen juomisen kanssa. On kemiallis-fysiologisesti osoitettu, että alkoholin poistuminen elimistöstä synnyttää tilan, jossa arviointi- ja arvostelukyky heikkenee ja typerätkin asiat naurattavat. (Minulla oli ennen tapana lukea sukunimiä puhelinluettelosta.)

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että annamme tilaa lennokkaille ideoille, jotka eivät muuten näkisi päivänvaloa sovinnaisuutta ja ahdasmielisyyttä vilisevässä arjessa.

Kännäyksen metodisena ongelmana on, että innovaatioiden näkökulmasta ideoita on tuotettava paljon, ja toistuva juominen vahingoittaa vakavasti ainoaa pääkoppaamme. Kuinka siis tavoittaa alkoholiton krapula?

TIEKEn web 2.0 -seminaari 28.3.2007

2007-03-29T12:07:00.000+03:00

Aloitan referoinnin poikkeuksellisesti tilaisuuden lopusta ja sivuutan tässä yhteydessä yksittäiset puheenvuorot.

Sanomatalon kovien tuolien iltapäivän viimeinen tunti käytettiin asiantuntijoiden paneelikeskusteluun. Käsiteltävänä oli kolme yhteenvetävää teemaa: mitä termi web 2.0 oikeastaan tarkoittaa, miksi alueen käytäntöä ja hyviä caseja on Suomessa vähän, ja millainen on web 2.0:n vaikutus organisaatioihin.

Erilaisella taustalla varustettujen ihmisten sijoittaminen samaan tilaan on tunnetusti hyvä uuden tiedon lähde, mutta keskustelun jäsentämistä vaikeuttaa se, että kysymykset, kommentit ja mielipiteet (pikaviestimet, teknologiat, voittoa tavoittelemattomat yhteisöt, verkostojen tukahtuminen, hiihtohississä saadut liikeideat) risteilevät hallitsemattomiin suuntiin. Koetan kuitenkin pelastaa jotain talteen.

Web 2.0 voidaan nähdä konseptina - kts. Kari A. Hintikan julkaisu "Johdatus internetin uusiin liiketoimintamahdollisuuksiin" - joka kokoaa yhteen joukon toimintatapoja. TIEKEn Ville Saarikosken mukaan Web 2.0:n avainsana on parempi rakenne: digitaalisuutta ei esiinny luonnossa, protokollia ei esiinny luonnossa, mutta rakenteet esiintyvät. (Kuvittelen ymmärtäväni.)

Hämmästyttävää, kuinka paljon ylipäätään käytämme aikaa ja vaivaa määrittelyyn tai sen yrittämiseen; samaan aikaan suumme selittävät, että kyseessä on vain apukäsite ja vertauskuva muutoksen havainnollistamiseen. Koen tiettyjä yhtäläisyyksiä esimerkiksi termin "tietojohtaminen" kanssa.

VTT:n Petteri Kangas näki käytännön haasteina maamme pienuuden, kieliongelmat ja rajatut käyttäjäryhmät. Kuulijasta tosin tuntui, että koko ongelmanasettelu perustui ennalta laadittuun paneelikeskustelun formaattiin, ei netin todellisuuteen. Caseja on paljon (eikä kaiken tarvitse kytkeytyä Iggloon, vaikka se hyvä esimerkki onkin), mutta jokainen tutkija ja asiantuntija katsoo ilmiötä vain omista lähtökohdistaan eikä välttämättä näe metsää puilta; yhteisöjen kenttä on aina ollut pirstaleinen ja moneen kontekstiin taipuva; kolmanneksi, yhteisöjen enemmistön ei suinkaan ole tarkoitus tuottaa suoria rahavirtoja, kuten yleisöstä muistutettiin.

Paradoksi näyttäytyi myös paneelikeskustelussa. Uusien markkinoiden todettiin sijaitsevan pitkässä hännässä (long tail) ja sen palvelemisessa kilpailijoita paremmin, samaan aikaan sivulauseissa maalataan ruusuisia kuvia suurista, kansainvälisistä menestystarinoista, joilla haastetaan perinteiset mammutit: "Jospa sittenkin."

No, ei nyt kuitenkaan. On maamme segmentoituja ja siksi jää.

Toisaalta kuulijaa hämmästytti myös se, ettei juuri kukaan puhunut yleisistä innovatiivisuuden esteistä, kyvyttömyydestä uudistua ja olla luova, vaikka esimerkiksi guru Himanen on tätä viime aikoina suureen ääneen peräänkuuluttanut (mm. HS 29.3.). Lukkiutuminen ja fakkiutuminen lienevät paljon pahempia vaivoja kuin suomalaiseksi syntyminen, olkoonkin että meillä on pulaa alan osaajista ja mitä tahansa ei uskalleta lähteä tyhjän päälle kokeilemaan.

Kai Nyman (Nokia) esitti yhteenvetona loogis-optimistisen näkemyksensä: koska sosiaalinen elämä siirtyy luontevasti verkkoon, liiketoiminta seuraa mukana. Tämä on helppo allekirjoittaa.

Uusien mahdollisuuksien ohessa web 2.0:n nähdään muuttavan organisaatioita monella tavoin: pienet tiimit saavat enemmän valtaa, palkitsemismekanismit muuttuvat (tai siis niitä on muutettava), luodaan suora kontakti yhteistyöosapuoliin, asiakkaat ovat aiempaa valistuneempia ja heillä on enemmän tietoa kuin koskaan aikaisemmin.

Perinteisiä yrityksiä kehitys koskettaa ainakin kolmella tapaa:
1. Web 2.0:n ilmiöitä on kyettävä seuraamaan ja ymmärtämään - esimerkkinä laitevalmistaja Nokia.
2. Ulkoinen yhteistyö: käyttäjäyhteisöt, online user communities, antavat mahdollisuuden ideoida ja innovoida.
3. Sisäinen yhteistyö: sosiaalisen median yrityssovellukset ja asioiden tekeminen paremmin, esimerkiksi Confluence ja SocialText.

Mahdollisuuksien näkemistä kuitenkin rajoittaa se, että ei tiedetä, millaista panostusta (ja paljonko) vaatii esimerkiksi online-yhteistyö asiakkaan suuntaan. Kommenteissa sivuttiin myös aineettomien oikeuksien muodostamia rajoitteita.

Aiheensa mukaisesti liiketoimintamallit olivat seminaarin keskiössä. Kai Nymanin mukaan tällä hetkellä kolme mallia dominoi: online-myynti (200 mrd$), internet access (160 mrd$) ja nettimainonta (20 mrd$). Petteri Kangas referoi VTT:n raportin pohjalta uusia mahdollisia malleja. Nämä olivat siis

1. crowd-sourcing, jossa käyttäjille maksetaan sisällöstä, esim. käyttäjien valokuvia julkaiseva IPG-lehti
2. taustateknologian kehittäminen (joskaan itselleni ei selvinnyt, mikä tässä on varsinaisesti uutta), esim. vanha kunnon MySQL, jota useimmat palvelut tällä hetkellä käyttävät
3. sosiaalisen median käyttö ammattisovelluksissa, esim. wikit
4. tulojen jako yhdistelmäpalveluissa, esim. FON, halpa langaton nettiyhteys.

Kaikki asiavirheet ovat omiani, koska en ole vielä vaihtanut silmälaseja. Esitykset tulevat kuitenkin saataville TIEKEn sivuilta.

Porvarillisesta sisällöstään huolimatta tykästyin seminaarissa kuultuun metsästäjävertaukseen: vanhasta metsästäjien (vapaasta) Internetistä ollaan siirtymässä kohti omistavaa Internetiä, jossa jokaisella on henkilökohtainen pysyvä identiteetti, valtaa ja virtuaalista maata. Tämä kehitys kätkee samalla sisälleen huomattavasti tärkeämpiä liiketoimintamalleja kuin ne vanhat mallit, jotka pohjautuvat kulutukseen.

Kai Nyman myös muistutti, että onnistunut palvelu syntyy edelleen alakulttuurin (yhteisön) tarpeiden ymmärtämisestä.

Puheenvuoroja kuunnellessa olisin moneen kertaan antanut kuningaskunnan nettiyhteydestä, kannettavasta ja mahdollisuudesta kommentoida suoraan. En näköjään kykene seuraamaan luentomaista esitystä viittätoista minuuttia kauempaa tekemättä jotain itse.

Kaksi kuningaskuntaa antaisin mahdollisuudesta kuoria informaatio- ja tietokermat päältä myös reaalimaailmassa. Web 2.0 sallii käyttäjien vastaanottaa sisältöä vain niistä asioista, jotka kiinnostavat, ja vain silloin kun käyttäjä on vastaanottavimmillaan. Mutta mistä saada IRL-syötteet, jotka ohjaavat kuulijan vain niihin seminaareihin, joissa parhaat ideat syntyvät?

Kulutusta ja tutkimushöttöä

2007-03-27T19:52:00.000+03:00

YLEn kotimaan uutissammio tietää kertoa, että nettipalstat ohjaavat kuluttajien ostopäätöksiä. Ei niin yllättäen vaikutukset voivat olla myönteisiä tai kielteisiä.

Asiasisältönsä puolesta aihe on selkeästi Mari Koon heiniä, mutta pari kysymystä on pakko heittää ilmaan.

Erilaisten tutkimusten uutisointi mediassa on vanhastaan sisältänyt kaikki katastrofin ainekset. Joskus syynä on se, että toteutus itsessään on ollut luokaton; useimmiten kuitenkin toimittajilta tahattomasti, tilan puutteessa tai muista tekosyistä unohtuu jokin tulosten tai tutkimusasetelman kannalta olennainen elementti.

Mutta takaisin aiheeseen. Tällä kertaa jäin kaipamaan edes pientä vihjettä siitä, millaisista tuotteista tutkimuksessa puhutaan.

Niin avoimena ja mahdollisuuksien täyteisenä maailmana kuin nettiä pidetäänkin, blogeista ja keskustelufoorumeilta tuskin ammennetaan mitä tahansa tietoa ja varsinkaan mistä tahansa.

Käytännössä kysymykseen tulevat tuotteet, joiden ympärille on realistista kuvitella virtuaaliyhteisö. Isoja brandeja, pienempiä marginaalien brandeja, elektroniikkaa (kannettavia, pöytäkoneita, monitoimitulostimia, kännyköitä, kameroita, ämpeekolmosia, digibokseja), muotia, lankoja, hääpukuja, urheiluvälineitä, kulinarismia, viiniä, olutta, nam.

Maitokauppa- ja tennissukkaosastolla lienee hiljaisempaa. Tuotteitahan maailmaan mahtuu, mutta yhteisöjä ei sittenkään synny ihan jokaisen asian ympärille. (Vai onko minulta jäänyt tässä yllättymisen mahdollisuus näkemättä? ;)

Töksähtäväksi lopuksi voisin vaikka ihmetellä itseäni - ostinhan 740 euron digitaalipianon ilman pienintäkään nettivertailua. Enkä taida olla muutenkaan tällä saralla niitä maailman aktiivisimpia.

Edit: erityisen pelottavaa uutisessa lienee se, että 25 % suomalaisista käyttää tietolähteenä (ensisijaisesti) Suomi24:n foorumeita. Pitäisikö uskoa vai pelkästään toivoa? Onhan kyseessä tietenkin avoin monien elämänalojen metayhteisö, mutta juuri tästä syystä se on ansainnut lisänimensä "kansallinen oksennus".

Sosiaalinen media a la professional

2007-03-26T15:28:00.000+03:00

Kritisoin aiemmissa postauksissa yksi- ja puusilmäistä Web 2.0 -palvelujen tarkastelua. Nyt kun lopulta sain luettua VTT:n raportin (toim. Petteri Kangas, Santtu Toivonen ja Asta Bäck) kokonaan, havaitsin sittenkin mielenkiintoisia porkkanoita kuten luku 5.3, Sosiaalinen media ammattikäytössä.

Julkaisu itsessään on laadittu wikiä hyödyntäen. Samoilla linjoilla oltiin virtuaalisuus -workshopissamme, jossa kuultiin muun muassa Google -kirjan 30 tunnin syntytarina. Sarkastikot voisivatkin kysyä, kuka enää tarvitsee suoria kassavirtoja, jos vaakakupissa on asioiden tekeminen järkevästi?

Blogien ja wikien sisäinen hyödyntäminen on ollut yksi (monihaaraisen) projektimme tutkimuskohteista ja tuleva IJKL:n artikkeli käsittelee ensin mainittua viestinnän näkökulmasta. Mutta entä ulkoiset suhteet? Raportin sivulla 53 todetaan:

"Onnistuneen sisäisen lanseerauksen jälkeen yritys voi miettiä sosiaalisen median työkalujen ja käytäntöjen toiminta-alueen laajentamista myös partneriyritysten ja asiakkaiden suuntaan. Web 2.0 -teknologioilla toteutetut työkalut ja sovellukset ovat tyypillisesti hyvin kevyitä, ne eivät vaadi asentamista omalle päätteelle ja toimivat standardiselaimissa. Tämän takia integrointi eri yritysten tietojärjestelmien välillä vaatii pieniä ponnistuksia sosiaalisen median sovelluksia hyödynnettäessä. Esimerkiksi yhteisten dokumenttien kehittäminen, ajanhallinta ja yleensä asiakkuuksien hallinta (engl. customer relationship management, CRM) ovat prosesseja, joissa sosiaalisen median ratkaisut voisivat soveltua yrityskäyttöön. Tämä käy hyvin yksiin nähtävissä olevan yleisen työskentelytavan kanssa: yhdessä toimivat partneriyritykset voivat vaihdella roolejaan tiedon tuottajana ja kuluttajana."

Yritykset tuntuvat todellakin olevan miettimisvaiheessa. Samoin yliopisto. Mutta missä on yhteisölähtöinen aiheen tutkimus - eikö kokemuksia todellakaan vielä ole, vai odottavatko ne editoreiden pöytälaatikossa, että kolmen vuoden formaali prosessi tulisi päätökseensä ja artikkeli saataisiin ulos?

Kuten aiemmin todettua, asiakasyhteisöpuolta on jo jonkin verran avattu ja vähintäänkin pintaraapaistu. Entä yrityspartnerit ja kilpailijat, miksei myös yritysten ja yliopistojen välinen yhteistyö eri konteksteissaan?

Kokemukset käytännön elämästä? Yhteisöjen rakentamisen esteet? Jäykkyys, hitaus ja byrokratia? ("Jotta voisi räjäyttää virtuaalisuuden potentiaalin, on ensin räjäytettävä organisaatiorakenteet")

Standardit? Jaetut käytännöt? Riskit? Luottamus, normit, sopimukset? Avoimuus vs. tiedon pimittäminen? Organisaatiokulttuuri?

Tätä kaikkea voisi tutkimuksellisesti kutsua varsin neitseelliseksi maaperäksi, ellei suorastaan extra virginiksi. En usko tekemisen ja kirjoittamisen loppuvan aihealueen ihmisiltä, vaikka palvelut jatkavatkin talous- ja markkinointi-ihmisten järkyttämistä ansaintamallittomuudellaan.

Web -2.0

2007-03-23T10:46:00.000+02:00

Ilmoittauduin eilen TIEKEn ja Taloussanomien Web 2.0 -seminaariin.

Tilaisuudessa jatkettaneen samasta aiheesta, josta HS:n taloustoimittaja Olavi Koistinen kirjoittaa päivän lehdessä ("Sosiaalisilta internet-palveluilta puuttuu rahan ansaintamalli", sivu B9).

En lukeudu virtuaalitalouden profeettoihin ja aihe on siis tutkimukseni vierestä, mutta hämmästyttävää on, kuinka paljon virtuaaliyhteisöt ja sosiaalinen media saavat osakseen tätä ansaintamallikeskustelua. Eihän muotimaailmakaan tee etusivun juttuja keisarin uusista vaatekerroista.

Sijoitusmielessä kyseessä onkin lähinnä vanhan kuplan uudelleenpaisuttaminen. On valitettavaa, että se hautaa allensa monia oheisilmiöitä, jotka ansaitsisivat suurempaa huomiota julkisessa keskustelussa ja tutkimuksessa.

Taloudellisessa mielessä vähäisimpiä eivät ole avoimen innovaatioprosessin ja virtuaaliyhteisöjen väliset kytkökset, puhumattakaan yhteisöjen sosiaalisen dynamiikan ymmärtämisestä - virtuaalimaailmassa luottamus, maine, sitoutuminen, identiteetit ja sosiaalinen vaihdanta eivät ole loppuunkaluttuja teemoja, vaikka herra tai rouva KTT eli Kaikkien Tieteenalojen Tohtori saattaa tietämättömyydessään näin päätelläkin.

Hesaria lainatakseni: "Bisnesmalli voi puuttua siksikin, ettei palveluita ole alun perin suunniteltu rahantekoon."

Varmasti totta. En ymmärrä, kuka tai mikä meni herättämään dot.com -haamun henkiin. Meilläpäin yritysmaailmasta kantautuva viesti on paljon vähemmän sieninen. B2C on vain pieni osa kokonaisuutta eikä virtuaalisuutta voida ajatella pelkkänä loppukäyttäjien loputtomana rahastamisena ympäristössä, jossa kaiken pitäisi lähtökohdiltaan olla ilmaista.

Pisimmällä ollaan siellä, missä osataan tehdä virtuaalista yhteistyötä omassa organisaatiossa, sisäisissä ja ulkoisissa projektitiimeissä, kumppaneiden ja asiakkaiden kanssa. Siinä kun oikeasti luodaan arvoa ja realisoidaan samalla tähtitieteellisiä kustannussäästöjä.

Tähän verrattuna useimmat mediaseksikkäät start-upit jäävät pakkasen puolelle.

Eivät tietenkään kaikki - se onnistujien kunniaksi sanottakoon. En silti kykene pitämään amerikkalaista "vain suurimmat ja kauneimmat lasketaan" -ajattelua realistisena, saati toivottavana.

Tähän sopii myös Einsteinin siteeraaminen: "Not everything that can be counted counts, and not everything that counts can be counted." Web 2.0:n myötä luodulle taloudelliselle arvolle on käynyt juuri näin.

Melkein kuin kasvokkain

2007-03-21T18:08:00.000+02:00

Otsikko on kotoisin maanantain Hesarista, jossa esiteltiin oululaisen vanhainkodin nettipuhelukokemuksia. Skype-hanke on toteutettu osana RAY:n rahoittamaa projektia, jossa osatavoitteena on kokeilla teknologiaa vanhus- ja asiakastyössä.

Juuri näin. Mielenkiintoisimmat näkemykset ja antoisimmat tulokset tulevat sieltä, missä kommunikaatioteknologiat eivät ole omimmilla maaperällään vaan profeettoina, rohkenisinko sanoa, vihollisleirissä. En ole tarkalleen kärryillä siitä, mitä tutkittavaa on vaikkapa valmiiden diginatiivien IRC-galleriavierailuissa ja siihen liittyvässä itsetuunauksessa.

Netin pitäisi tässä vaiheessa olla jo niin arkinen asia, että se osattaisiin viedä muuallekin kuin omimpaan kontekstiinsa - joka alussa oli maanpuolustus, myöhemmin yliopisto ja tutkimus (ml. ASCII-porno, pilukihvit ja muut oheistuotteet), ja sittemmin jatkumon huipentumana alaikäisten tai nuorten aikuisten nettioleskelu erilaisissa vanhemman väestön turhiksi luokittelemissa virtuaalisissa tiloissa käyttäjälähtöisine sisältöineen.

Mutta takaisin aiheeseen. Skypeily ei vaadi kalliita laitteita, antaa mahdollisuuden pitää yhteyttä kaukana asuviin sukulaisiin ja edistää vanhusten hyvinvointia - ennen visioitiin Windows-pasianssin peluusta vanhainkodin yhteistiloissa, mutta nykyisin aivojumpankin voi vähällä vaivalla hoitaa verkottuneesti.

Mikä parasta, ääni- ja kuvayhteys vaientavat jopa 1970-luvulla oppinsa saaneet kommunikaatioteoreetikot, joiden punaiseen niskaan on tatuoitu Low richness = bad ja Low presence = even worse.

Yliopiston käytävältä sillan alle

2007-03-21T17:08:00.000+02:00

Tänään olemme käyneet huomattavassa määrin keskustelua tutkijoiden asemasta, yliopisto- ja projektityöskentelyn dilemmasta ja tohtoreiden valmistumisesta työttömiksi sillanalusten asukkaiksi. Hidas kun olen, pääsin vasta nyt lukemaan Tutkijanura kriisissä -blogia, jonka vihjaamisesta kiitos Turun suuntaan.

Samalla selvisi äärimmäisen looginen syy siihen, miksi tohtoriksi väitelleet eivät työllisty. Kyse ei ole yksinomaan kasvaneesta tutkintomäärästä, sillä rahaahan maailmassa on kylvettäväksi mitä uskomattomimpiin käyttötarkoituksiin. Perimmäinen syy on saman työn teettäminen tutkijakoulutettavilla, koska se tulee halvemmaksi.

Kun tekee kymmenen vuoden työn neljässä vuodessa ja kumartaa joka suuntaan pyllistämättä yhteenkään, saa siis palkaksi kengänkuvan takamukseen, jonka on siihen asti saanut pitää piilossa.

Kirsikkana päivän hernekeitossa toimi professori Kari Uusikylän kritiikki Pekka Himasen kilpailukykytarkastelua kohtaan (HS Mielipide 21.3.). Innovaatiouskonnon rituaaleihin kuuluu, että termit lainataan sosiologiasta ja muualta perinteisistä tieteistä - esimerkkinä kirjoituksessa mainittu "välittäminen". Käytännössä nämä asiat saavat kansainvälisessä markkinapuolimaratonissa aivan muita merkityksiä kuin arkipuheessa ja inhimilliseksi mielletyssä elämässä.

Puhumattakaan ajasta. Tunnetaan erilaisia aikakäsityksiä, kuten lineaarinen ja syklinen. Työelämässä aikakäsitys puolestaan noudattaa Matti Kyllösen käsitystä formularadasta, jossa kaarre on muodoltaan puolipallo. Eri ulottuvuudet risteävät keskenään muodostaen epäsäännöllisen ja hallitsemattoman umpion, josta ei pääse ulos. Ainoa keino tuntuu olevan alttarille nostetun kilpailukykyjumalan pystyynräjäyttäminen.

Tehtävään ei tosin ole vielä löytynyt tarpeeksi kyvykkäitä ja innovatiivisia ihmisiä, eikä tuore vaalitulos ainakaan edistä vallitsevan kokemus- ja hokemusmaailman muuttamista tai tue oravanpyörästä irrottautumista. Politiikassa muutosta on kahta lajia: teoreettinen ja se, joka on lainausmerkeissä.

Uusikylän argumentit on helppo allekirjoittaa. Pehmeät arvot jäävät juhlapuheisiin - samalla kun suu selittää vaikkapa monitieteisyyden ja erilaisuuden merkityksestä uuden tiedon luomisessa, oikea käsi allekirjoittaa pergamenttia, jolla kielten, historian ja kulttuurin tukemiselta ja tutkimiselta viedään viimeisetkin siemenperunat. Säästyneet varat laitetaan teknologian kehittämishankkeeseen, jossa tuotetaan viiden vuoden aikana lista suosituksia hankkeen kehittämiseksi ja otsikkona on "Yhteistyöllä innovaatioita".

Ei vainenkaan: todellisuudessa hankkeita on niin paljon, että vain osa niistä saa rahaa. Enkä suinkaan puhu kuin kettu pihlajanmarjoista, koska ala kuuluu tuetuimpien joukkoon. Välillä en vain alkuunkaan käsitä, mitä teen täällä, sillä olisin voinut ryhtyä vaikka lehden toimittajaksi.

Kaiken kaikkiaan sain tänään hämmästyttävän paljon aikaiseksi (vaikka kello on vasta 17); keskustelun ohessa luonnostelin manageriaalista kirjalukua edelleen, tein pohjustuksen strategiatyölle ja kirjoitin kolme sivua lisää monografista tekstiäni. Mukana oli yksi uusi kuva ja vain puoli sivua pöytälaatikosta kopioituja käsitemäärittelyjä.

Siinä sitä tuloksellisuusmittarit paukkuvat.

Osittaistukea napin painalluksella

2007-03-14T10:33:00.000+02:00

Viikonloppuna havaitsin konkreettisesti, että virtuaalinen avunanto käyttäjien ongelmissa ei toimi aina niin suoraviivaisesti kuin open source -tutkimus tai tietotoimisto Wellman & Gulia vanhastaan väittävät.

Firefox lakkasi yllättäen seurustelemasta suojattua yhteyttä käyttävien palvelujen kanssa (tunnetaan arkiajattelussa https -sivuina) ja kehotti varmistamaan, että Personal Security Manager on asennettu. Jälkimmäisellä ei ollut itse aiheen kanssa mitään tekemistä, paitsi tietenkin se, että kyseisellä hakutermillä pääsi tiedon lähteille ja etsimään muita samaan ongelmaan törmänneitä.

Maailma on pullollaan Ubuntu Linuxin käyttäjiä ja käyttäjäfoorumeita, mutta lukuisista yrityksistä ja hakutoimenpiteistä huolimatta ratkaisua ei löytynyt. Lopulta saksan kielen tekstitaito pelasti: ubuntuusers.de foorumilla myös vastattiin, ei pelkästään kysytty.

Mitä virkaa ylipäätään on tukiyhteisöllä, jossa käyttäjälle tarjotaan 20 korjausvinkkiä ja sen jälkeen tämä tyytyy toteamaan "Ongelma ratkesi, kiitos!" kuvaamatta ollenkaan, kuinka se ratkesi? Entä minkä vuoksi asiasta jotain tietävät tyytyvät tarjoamaan ratkaisuksi vain yhden komentorivin, jos heillä on tiedossaan, mistä järjellä ajatellen järjetön ongelmatilanne johtuu?

Joka tapauksessa koneella on nyt varmuuden vuoksi yksi laajennus vähemmän ja selaimen seurusteluongelmaan auttoi luonnollisestikin uudelleenkäynnistys. Vian syy tuskin selviää koskaan.

Workshopin yhteenvetoa

2007-03-12T16:55:00.000+02:00

39 asteen lämpötilani laski viikonloppuna takaisin normaalilukemiin ja saattanen jo dokumentoida virtuaaliaiheisen keskustelun pääkohdat viime tiistailta.

Uutta viiden vuoden takaiseen verrattuna on co-creation, minkä sosiaaliset Web-teknologiat ovat osaltaan tehneet mahdolliseksi. Toinen edistysaskel on harjaantuneisuus ja parempi virtuaalisuuden sietokyky kuin aikaisemmin: nyt osataan jo tehdä yhteistyötä, vaikka toista osapuolta ei tunnettaisikaan. Aiemmin tästä tuntui aina muodostuvan kynnyskysymys.

Virtuaalitiimien haasteena nähtiin ennen kaikkea epäselvät vastuut ja tavoitteet sekä vapaamatkustaminen ja "ryöstökalastelu". Kuinka tiimin tuloksia mitataan, ja kenelle kunnia tekemisestä kuuluu? Turha roikuskelu pitäisi muuttaa tarkoituksenmukaiseksi työksi, jossa ollaan oikeasti tosissaan. Kaikilla tulisi olla selkeä käsitys tavoitteista, pelisäännöistä ja valtakysymyksistä. Projektin vetäjä ei välttämättä olekaan se, joka nk. istuu asian päällä.

Yksi perinteinen virtuaalitiimiongelma on liiallinen asiakeskeisyys, joka luo "kylmän" vaikutelman. Tässä firmamaailman tulisi ottaa oppia nuoremmilta sukupolvilta, jotka osaavat hoitaa sosiaaliset suhteensa verkossa: ei pelkkiä kotiläksyjä, vaan myös juorut, salaisuudet ja omat toiveet.

Näimme myös konkreettisia esimerkkejä uusista virtuaaliyhteistyön muodoista. Näissä ympäristöissä koko työ todellakin tehdään yhdessä, sen sijaan että kokoonnuttaisiin jälkikäteen palaveriin tarkistamaan, mitä olisi pitänyt tehdä!

Haasteita on tietysti niin monia kuin on tiimejäkin. Vähäisimpiä eivät suinkaan ole virallisen organisaation jäykkyys ja esimerkiksi kustannusten muodostamat näkymättömät seinät. Erään toteamuksen mukaan organisaatiot perinteisine suojaus- ja salausmekanismeineen pitäisi räjäyttää, jotta virtuaaliyhteistyön mahdollisuuksiin yleensä päästäisiin käsiksi.

Päivän ohessa kerrattiin tuttuja faktoja luottamuksen ja sosiaalisen pääoman merkityksestä. Tulkinnat luottamuksen rakentamisesta kuitenkin vaihtelevat: esimerkiksi kasvokkainen kick-off -palaveri voidaan kokea ainutlaatuisen tärkeäksi tai katastrofaalisen turhaksi. Samalla todettiin, että vaikutelman muodostaminen verkossa on tunnetusti nopeaa, ja tämä vaikutelma voi yhtä lailla toimia perustana luottamukselle.

Vaikutelmaa rakentavat esimerkiksi oma LinkedIn -verkosto, blogipostaukset ja MySpace -profiili. Kyseessä ei suinkaan ole mikään teini-ilmiö, vaan nämä ovat arkea myös yhä useammalle oman alansa ammattilaiselle.

Omassa esityksessäni kertasin sosiaalisen pääoman vaikutuksia virtuaaliyhteistyöhön. Sivusimme myös eri kommunikaatiokanavia. Yhteistyötä ei lähtökohtaisesti tulisi rakentaa vain yhden valmiina otettavan kanavan varaan ja sen jälkeen ihmetellä, miksi se ei toiminut. Tarvelähtöisyys sopii anti-kirosanaksi myös 2000-luvulla.

Toipumassa

2007-03-06T22:46:00.000+02:00

Iltapäivän virtuaaliworkshopin keskustelu antaisi aineksia vaikka kirjaan - ja totta puhuen, sellaistahan projektimme on tekemässä, vaikka ko. aiheesta syntyykin vain yksi alaluku.

Virtuaalitiimien ja niiden johtamisen haasteet ovat olleet yrityksille jo pitkään konkretiaa. Yhteisöt taas ovat vasta tulossa tälle saarekkeelle. Merkkejä on ilmassa useita, muun muassa se, että ihmiset kykenevät (sanoisinko vihdoin) luottamaan ja toimimaan tarvittaessa ilman pakollista kasvokkaisen kick-offin vaatimusta, ja etsivät aktiivisesti uusia keinoja hyödyntää yhteisöympäristöjä osana liiketoimintaa.

Syntetisoin päivän ajatukset myöhemmin kirjaluvun kehityttyä, sillä nyt olen flunssassa ensimmäistä kertaa kahteen ja puoleen vuoteen.

Mitä enemmän virtuaalityötä, sitä vähemmän tarttuvia kiertotauteja. Olkoon tämä illan viimeinen kontribuutio hajautuneen työn tuottavuusvaikutusten pohdiskeluun.

Online -yhteisöjä ja blogeja unohtamatta

2007-03-02T22:19:00.000+02:00

Kaksi viikon täkyistä jäi vielä uupumaan.

Maria Antikaisen, ex-Mäntymäen, väitöskirja online-yhteisöjen menestystekijöistä on putkahtanut uunista ulos. Tähän mennessä olen ehtinyt lukea vasta kiitossanat (!), mutta tarkempi syventymisprosessi seuraa ensi viikon aikana. Virtuaaliyhteisö on omassa tutkimuksessani lähinnä apukäsite, mutta nappaa silti Cannes -palkinnon arvoisen sivuroolin, etenkin ottaen huomioon vuosien mittaisen symbioosin.

Koska elämässä kaikki vaikuttaa kaikkeen, minun on kiittäminen sekä tätä opinnnäytettä että kollegani messenger -viestintää siitä, että saatan joskus saada oman väitöskirjani valmiiksi. Salaisuus on tietenkin siinä, että tehdään monografia eri teorioita keskusteluttaen ja tuoreen aineiston kautta heijastellen, ja unohdetaan artikkeli- ja esseepaketit, joissa jokainen julkaistu tuotos sijoittuu täysin eri ympäristöön ja introa tehdessään väittelijä päätyy hyppäämään katolta.

Heräsin aamuyöllä suu messingillä tajuttuani samalla, että kaikki N+1 virtuaaliteemaista julkaisuani kelpaavat opintosuorituksiksi, koska ne eivät päädy väitöskirjaan - paitsi korkeintaan viittauksina. Enää pari opintojaksoa, ja valmista tulee!

Näin siis jatko-opintojen osalta. En suinkaan tarkoita, että koko paketti olisi valmis juhannukseksi, koska 80 % aineistosta on keräämättä, analysoimatta ja reflektoimatta.

Ja sitten siihen toiseen lisäämättä jääneeseen linkkiin. Sami Salmenkivi piti männä viikolla esitelmän firmablogeista. Kiitokset vinkistä Mari Koon blogiblogille, mikäli moinen ilmaisu sallitaan ;)

Kuluttajayhteisöjä ja e-tiedettä

2007-03-02T21:53:00.000+02:00

Postaukset ovat viime aikoina "hieman" viivästyneet milloin Bloggerin sisäisten ongelmien, milloin oman tilin kanssa sekoilun tähden.

Samana päivänä kun virtuaalisia asiakasyhteisöjä käsittelevä artikkelimme lähti maailmalle arvioitavaksi, Annamari Typpö kirjoittaa Digitoday:ssa mm. Sulakkeen rakentaman virtuaalisen tutkimusympäristön hyödyntämisestä tuotekehityksessä. Tämä yhdessä artikkelin kirjoittamisen kanssa muistutti siitä, että potentiaalisen kauniin ajatuksen kuvaaminen ei vielä riitä; tarvitsemme aiempaa enemmän konkreettisia esimerkkejä ja caseja.

Jutussa ovat esillä sekä avoimen vs. suljetun retoriikan oppitunti nro 42 (Kryptonite -lukon murtaminen) että vanhastaan tuttu digitaalisten natiivien valtaannousu. Nokian J-P Erkkola käyttää jälkimmäistä metaforaa 80-luvulla syntyneistä, jotka nettaavat sujuvasti, kun taas vanhemmat sukupolvet ovat verkossa maahanmuuttajan asemassa (no jaa, ehkä ikäjaottelu ei ole todellisuudessa ihan näin jyrkkä, mutta perusajatushan on tärkein ;)

Ensi tiistain projektiworkshopissa Helsingissä kuulemme lyhyen firmapuheenvuoron SecondLifesta, joten vaikenen aiheesta uutta viisautta odotellessa. Tutkijoidemme teemoina taas ovat virtuaalitiimien johtaminen ja virtuaalinen yhteistyö. Otsikoin oman esitykseni loppuosan lennokkaasti tyyliin "Virtuaalisuuden kolme paradoksia", vaikka en ole aivan varma rajaukseni onnistumisesta - näitä paradoksejahan voitaisiin esittää saman tien viisikymmentä, tai sitten kuitata kaikki unohdetuiksi epäteoreettisella kädenheilautuksella.

Oli miten oli, niin yhteisöllisyys on aina ollut netin ydintä, kuten Erkkolakin toteaa. Minua vain edelleen kiinnostaa, miksi firmat hiihtävät perässä pitkitettyä Finlandiaa huonosti tervatuilla metsäsuksilla.

Asiasta viidenteen. Oheinen linkki on pitänyt listata jo Z kertaa, mutta Web 2.0 ei suonut. Journal of Computer Mediated Communication -lehden tammikuun numerossa erikoisteemana on e-science, ja aiheina muun muassa IP:t, tieteen käytäntöyhteisöt ja innovaatiot.

Luovuuden edellytykset

2007-02-25T11:48:00.000+02:00

Kuluvan viikon arvokkaimpia katselukokemuksia oli TV2:n Inhimillinen tekijä, jossa vieraili muun muassa ex-nokialainen Kaisa Kautto-Koivula. Hän jätti tulevaisuutta luotaavat ja innovatiiviset (anteeksi kiroiluni) tehtävänsä vuosituhannen vaihteessa, kun kupla hajosi, oma elämä karkasi käsistä ja tuottavuuspaineet purkautuivat niskaan katkeamattomana työn ja uurastamisen ketjuna.

Kautto-Koivulan viesti oli selvä: rauhallinen, kiireetön ja turvallinen ympäristö on välttämätön luovaa ajatustyötä tekeville. Toivoisin, että tämä huomattaisiin myös yliopistojen tutkimusryhmissä.

Minulla on tietenkin ollut etuoikeus edetä jo viime vuosituhannella alkaneessa yliopistoputkessani verkkaiseen mutta vastuulliseen tahtiin, keskittyen yhteen asiaan kerrallaan, ja tämän vuoksi koen myös oppineeni jotain. Samaa ei voi sanoa tutkintoputkien dynamoista ja turboista, jotka eivät ehdi edes hetkeksi pysähtyä katsomaan sitä, mitä ovat saaneet aikaan; seuraava määränpää siintää jo kaukana horisontissa. Yhtenä syynä lienee yksisilmäinen työelämän ja tehokkuuden kunnioitus. Akateemisen maailman arvoja oppimis- ja ajattelunäkökohtineen ei noteerata kuin korkeintaan juhlapuheissa.

Toinen arvelemani syy on paljon konkreettisempi ja liittyy työn organisointiin. Ympäristömme voi olla turvallinen, ajattelulle ja työlle rauhoitettu, oli se sitten perinteisen fyysinen tai pitkälti virtualisoitu. Itsestään se ei kuitenkaan synny, vaan vaatii kollektiivisia ponnistuksia ja johtavilta tahoilta vastuun ottamista omiin käsiin!

Teimmepä työtä missä puitteissa hyvänsä, jossain on aina joku, jolla on vastuu niiden pystyttämisestä. Ei voida ajatella, että yksittäinen työntekijä (kuten vaikkapa palkattu tutkija) ohjaa itse itsensä, rakentaa sen turvallisen työympäristön, rauhoittaa aikaa tekemiselleen, toimii osana ryhmää ja samaan aikaan verkottuu luontevasti kansallisella ja kansainvälisellä tasolla. Tällä vaatimustasolla saadaan aikaan vain uusia kauttokoivuloita, jotka väsyvät. romahtavat ja jättävät työn maallisen vaelluksen taakseen.

Järkytyin tällä viikolla kaksi kertaa huomattuani, että työelämä, opetus ja koulutus virtualisoituvat kovaa vauhtia, mutta juuri kukaan ei ole vaivautunut tutkimaan, miten näitä hajautuneita yksiköitä johdetaan. Toinen järkytys oli se, että ilmiön nähdään koskettavan vain yritysmaailmaa, "niitä johtajia siellä". En ole opiskellut aihetta syvällisesti, mutta maalaisymmärrystä vastaava käsitykseni on, että johtajuus on missä tahansa yhteisössä aina läsnä; sitä ei voi kiertää tai paeta. Jos yksi ei ota asemansa edellyttämää vastuuta, toiset jakavat sen muodossa tai toisessa.

Asian voi yrittää lakaista maton alle, mutta ilmiöön kuuluu, että se ei pysy siellä vaan tulee aina takaisin.

Jopa täysin virtuaalisilla yhteisöillä, noilla usein kaoottisiksi ja koordinoimattomiksi mielletyillä sosiaalisilla ryhmittymillä on omat organisoijansa, ideoijansa, suunnannäyttäjänsä ja yhteisöpoliisinsa. Unohtamatta tietenkään PR-väkeä, sanansaattajia ja yleistä hanslankariosastoa. Tekemistä säätelevät selkeät normit ja käytännöt, ja jos ne ajautuvat ristiriitaan itsensä kanssa, johto viestii selkeästi kuinka asia ratkaistaan. Yksi ei tee kaikkea kaikille, vaan jokaisella on rooli, joka istuu kokonaisuuteen.

Kirjoitin aiemmin blogissani saksalaisesta liikkeenjohdon konsultista, joka irvasi kirjassaan työelämän ICT-lähtöisyyttä ja hajautuneisuutta, koska hän näki sen tuhoavan yhteisöstä kaiken yhdessäolon ja sen ohessa tuottavuuden. Tutkimustieto osoittaa, että näin ei tarvitse käydä, mutta yhdessä kohtaa retoriikkamme on kulkenut suoraan seinään: puhumme "johtajuuden katoamisesta" ja "vertaisuudesta" ryhmän jäsenten kesken. Niitä ei ole olemassa. Tiimin jäsenten tasavertaisuus on myytti, jota ei tulla koskaan saavuttamaan - eikä sitä pidä missään nimessä saavuttaa, koska johtajuus ja rakenteiden selkeys menevät saman pesuveden mukana.

Anu Puusan tuoreen väitöstutkimuksen mukaan Laurea-ammattikorkeakoulun liiketalouden yksikön henkilöstö ei ole täysin selvillä oman organisaationsa identiteetistä. Voisin tietenkin laukoa jotain häijyä kyseisistä instituutioista ja suomalaisesta ylikoulutushuumasta, mutta tässä tapauksessa opettajat ja tutkijat istuvat samassa veneessä laitoksesta riippumatta. AMK-väki kaipaa aikaa ja rauhoittumista, jatkuvan visioinnin, kehittämisen ja suunnittelun sijaan elämistä tässä ja nyt.

Koska kyseessä on uusi ja kehittyvä instituutio, tarvitaan - niin, mitäpä muutakaan - kuin johdolta kykyä motivoida henkilöstöään ja asettaa ne jo moneen kertaan mainitut turvalliset puitteet tehdä omaa työtään.

Kyllästymisiä

2007-02-24T22:13:00.000+02:00

Krooninen kantapääastuja, lohduttomat lottonumerot, turha tulosveto, uusia pakolla luotuja accounteja, kansallinen oksennus nimeltä Suomi24 Keskustelu ja sen seuraaminen pelkästään oman tyhmyyden tähden. Voisiko varttitunnin elämästään paremminkin käyttää.

Tähän päivään ei juuri hyvää kuulunut, mutta lauantaithan eivät ole veljeksiä (vrt. 888,90 euroa). Positiivista on se, että pääsen jo huomenna takaisin aiheeseen ja purkamaan kuluneiden viikkojen aikana kertynyttä ajatusvyyhtiä.

Wikikokemuksia

2007-02-12T14:13:00.000+02:00

ITviikossa Kenneth Falck kolumnisoi 25.1. wikin käytöstä tutkimusprojektissa hajautuneen tiimin työkaluna. Suosittelen itse kullekin tutustumista aiheeseen. Yksinäinen powerpoint-, doc- ja sähköpostin liitetiedostohelvetti voi tietenkin olla rutiinina viihdyttävää, mutta sen nimittäminen yhteistyöksi on mielikuvitusvaatteiden keksimistä keisarille.

Kuulemma myös oman yliopistomme sisällä on onnistuneesti hyödynnetty wikejä. Erityiskiitos ja hämmästys tietohallinnolle siitä, että se on herännyt jokseenkin ajoissa tukemaan vaihteeksi hieman vaivattomampia ryhmätyömuotoja.

Itse en edelleenkään lukeudu tutkimusaiheisen wikin käyttäjiin, mutta antaahan olla, vielä täältä joskus lähdetään.

Kirjoitusta kirjoittamisesta

2007-02-08T21:38:00.000+02:00

Tein havainnon: aina kun minulla on asiaa muille tutkijoille ja itselleni tämän blogin välityksellä, sitä edeltää pitkä kävelylenkki. Näin kävi jälleen tänään (askelmittarin mukaan 11 km). Kenties ilmiöllä on jotain tekemistä aivojen tuulettumisen kanssa, mikä tietenkään ei yllätä liikunnasta ja sen vaikutuksesta tietäviä. Lajilla tai tyylillä ei liene suuremmin merkitystä. Omalla kohdallani valinnat selittyvät milloin olosuhteilla, milloin polvi- ja selkävioilla ja muilla ennenaikaisen fyysisen romuttumisen airueilla.

Tästäkin huolimatta onnistuin samalla tekemään nk. paikon eli korjasin ennen lomaa rästiin jäänyttä artikkelia, minkä lisäksi arvoin tulevat tutkimusaiheeni ulottuen vuoteen 2009.

Yleisestä kirkastuksesta, punssista ja teestä huolimatta huomaan kirjoittamisen aiheuttavan fyysisiä tuskia. Se taas johtuu siitä, että olen soittanut pitkähkön tauon jälkeen kitaraa ja tehnyt sormenpäistä muhennosta. Teräskielet eivät armahda puolen tunnin harrastelijoita, ja uuden soittimen hankintaa hidastaa edempänä listalla oleva digitaalipiano.

Olotilaa voisi verrata chilin siementen riipimiseen "vahingossa" ilman suojakäsineitä.

Vain lukeminen on tärkeää, eikä oikeastaan sekään

2007-02-05T21:27:00.000+02:00

Oma virtuaalilapseni eli työporukkamme intranet tiesi kertoa seuraavaa: OACS järjestää huhtikuussa Wikipedia -workshopin , jonka aiheet ovat pelottavan mielenkiintoisia.

Mainituista näkökulmista taidan tähän hätään olla kiinnostunein yksilön roolista kyseisen kaltaisessa virtuaaliekosysteemissä, eli operoin edelleen mikrotasolla. Tietenkin myös organisoitumisen käytännöt sujuvat suoraan viran puolesta - tohdinkohan edes mainita ääneen sanoja trust vs. control.

Loman myötä kävelin tänään runsaat 11 kilometriä perin virkistävässä säässä ja reissullani sijoitin divarissa rahaa vinyylilevyihin, nuotteihin ja vieläpä seuraaviin teoksiin: Eino Linnalan "Yleinen musiikkioppi 1", Karl-Erik Michelsenin "Viides sääty - Insinöörit suomalaisessa yhteiskunnassa" sekä kauan etsitty Tex Willer Kronikka nro 4. Näistä olen toistaiseksi lukenut yhden kokonaan.

Kaikesta huolimatta aikaa jäi ruhtinaallisesti myös Laadullinen tutkimus kauppatieteissä -kirjan keskimmäisiin lukuihin. Opin, että yrityselämässä kokoukset ovat rituaalisia suorituksia. Allekirjoitan sokkona, vaikka en kyseistä elämää tunnekaan.

"Säännöllinen pääsy näihin kokouksiin kertoo vakiintuneesta asemasta - aivan kuten pääsy ehtoollista jakamaan tekee kerralla näkyväksi aseman uskonnollisessa yhteisössä (kts. Boden, 1994). Kokouksilla on myös merkittävä asema päätöksenteossa: vaikka kokoukset usein lähinnä siunaavat päätökset kirjaamalla muualla jo tehdyt asiat pöytäkirjoihin 'ex post facto', täyttyy näin yrityselämälle tärkeä rationaalisuuden symboliikka. Asiat voidaan jälkeenpäin selittää ikään kuin ne olisivat johtuneet kokouksissa tehdyistä päätöksistä, olipa asioiden ja päätösten suhde alunperin ollut mikä tahansa."

Tunnistaako joku tästä myös yliopiston?

Hallitus istuu ja hallitus kommentoi, mutta miten käy hallitukselta virtuaalikokous?

Peukaloisen retket -piirrettyä mukaillakseni, jälkimmäinen olisi jo kokonaan toinen tarina. Summa summarum, kirja on kaiken kaikkiaan värikästä ja helppoa luettavaa, enkä ole edes ehtinyt neljänteen eli metodologiseen osioon.

Todellisuudet ristissä

2007-02-01T19:25:00.000+02:00

Tuoreessa MikroBitissä sekä Kari A. Hintikka että toimittaja-tutkija Pasi Kivioja kolumnisoivat netin ja perinteisen median suhteesta. Hintikka on epäilemättä oikeassa tähdentäessään perinteisen median, kuten Ylen uutisten, asemaa ajantasaisen ja kriittisen tiedon välittäjänä. Verkon aseita tietenkin ovat nopeus ja kollektiivinen tekeminen, mutta mitä suurempia uutisia media käsittelee, sitä turvallisemmiksi tukevammin institutionalisoituneet mediat koetaan.

Mitä ihmettä minäkään olisin tietänyt ympäröivästä maailmasta viimeksi kuluneen 12 vuoden aikana ilman teksti-tv:tä? Yksi ja sama viestinnän kanava on tarjonnut aina tuoreen uutissisällön, pohtinut ilmiöitä niiden takana, ja valaissut kouriintuntuvasti sekä yhteiskunnallista murrosta ("chattiviestit vain 0,84 euroa kpl") että mielipide- ja kirjeenvaihtoilmoitusten kautta yksittäisen ihmisen taistelua arjessa tahattoman ja ehtymättömän huumorin säestyksellä. ("Hei! Kirjoita minulle. Olen 23 v avoliitossa asuva elävä nainen." "Voit olla esim. nainen tai mies. Olisi hyvä jos harrastaisit hieman itsesi tutkiskelua, miel. henkisellä tasolla".)

Kiviojan havainnointi osuu niin ikään asioiden ytimeen:
"...Pertti Perustoimittaja ei ole web 2.0:sta vielä kuullutkaan. Tai jos on kuullutkin, hän ihmettelee, miten se kakkonen eroaa ykkösestä ja hälyttää atk-tuen asentamaan koneelle 'uuden päivityksen internetistä'." (MB 2/2007, s. 77)

Sanomalehden vanhan linjan toimituskunnan tarinoita joskus kuunnelleena: taidatkos sen paremmin sanoa.

Yhdeksän kilometrin kävely pakkaslumisateessa johdatti kirkastuneeseen mieleeni muitakin humoristisia sattumuksia. Erehdyin kerran kommentoimaan näkemääni maisemaa sanomalla "Ihan kuin tietokonepelissä", mikä ei niin yllättäen herätti hilpeyttä kuulijassa. Yleensä kai keinotodellisuuksien tarkoitus on jäljitellä todellisuutta, mutta minulle todellisuus muistuttaa tietokonepeliä - joskus etäisemmin ja joskus läheisemmin.

Käytännössä ajatelmani tarkoitus oli tietenkin todeta visuaalinen yhteys virtuaalisten kilpa-ajojen taustamaiseman ja vallinneen säätilan välillä. Toisaalta, jos asiaa tarkemmin ajattelee, arkielämäämme kuuluu paljon tietokonepelimäistä hengissä selviytymisen harjoittelua. Rationaalisen koulukunnan edustajat tarkastelevat jopa sosiaalista kanssakäymistä pelinä. Liikenteessä väistelemme tielle äkkiarvaamatta hyppiviä lapsia, ulkomaalaisia pyörällä liikkuvia vaihto-opiskelijoita sekä potentiaalisia rattijuoppoja. Marketissa suunnittelemme ja optimoimme reittimme vältelläksemme konsulentteja, joiden sosiaalisuuden malja on suomalaiseen mielentilaan nähden ylitsevuotavainen.

Jokaisesta onnistuneesta suorituksesta saa kokemuspisteitä ja krediittiä, ellei konkreettisessa ja mitattavassa muodossaan, niin ainakin virtuaalisesti.

Silverman bullet

2007-01-30T22:50:00.000+02:00

Vietin lomapäivää lukemalla yhden dekkarin sekä ensimmäisen neljänneksen Koskinen et al. (2005) eepoksesta Laadulliset menetelmät kauppatieteissä. Huomenna ehtinen faktanäkökulmaan asti. Outoa on, että en hankkinut kirjaa heti sen ilmestyttyä.

Viimeistään sivun 38 kohdalla ymmärsin, että syytä olisi ollut: "[Toinen] seikka jota kannattaa välttää, on liian laajojen ongelmien tutkiminen. Tutkimuksessa pitäisi sanoa paljon yhdestä asiasta, ei vähän monesta (Silverman 1995)."

Orpokalvo, kuolleet julkaisut ja yleinen rahankerjuu

2007-01-29T11:45:00.000+02:00

Otsikossa mainitut nimekkeet kuuluvat koneellani majailevalle ppt-esitykselle ja parille dokumenttikansiolle. Aion käyttää osan päivästä perinteiseen tiedostojen siivoamiseen, kuten aina ennen lomaa. Postit ovat jo selvillä.

Aamupäivällä kävimme Juha-Matti Arolan ja pienen tutkijaryhmämme kanssa keskustelua virtuaalisuudesta. Koska kaikilla osallistujilla on tavalla tai toisella tietojohtamistausta, päässäni pyörivät näiden kahden universumin väliset kytkökset. Vähäisimpiä eivät ole tiedon jakaminen virtuaalisissa ryhmissä, motivaatio, kyvyt, oppiminen, eri kommunikointikanavat ja kulttuuriset erot.

J-M pystyy yhden ainoan päivän aikana toteuttamaan palaverin Suomessa, toisen Italiassa ja kolmannen Amerikoissa. Samaan aikaan fyysiskokoustajat eivät saa tapaamista aikaiseksi edes käytävän toisessa päässä olevan työkaverinssa kanssa. Seuraavana päivänä matkustamme 10 tuntia junassa tavataksemme kaksi ihmistä; kasvokkaisuuden alttarille uhrataan rahat, työaika ja oma mukavuus (poislukien yksilöt, jotka välttämättä haluavat käydä päiväseltään vaikka toisella puolella valtamerta Edinan ja Patsyn tapaan).

Tämän kaiken jälkeen meillä on pokkaa kirjoittaa julkaisuihimme: "It is important to capture distributed knowledge assets", vaikka kunnioitettavat capturointiprosessin yritykset tyrehtyvät yksinäisten kalvosettien kirjoittamiseen IC-junan epäsosiaaliluokassa. Pekkarista lainatakseni, on perin selvää, että tietonäkökulmasta virtuaaliympäristön reaaliaikainen ja ennalta aikataulutettu yhteydenpito eri kumppaneihin päihittää matkalaukku kielen alla juoksentelun noin kahdeksan-nolla.

Näin siis siinä tapauksessa, että virtuaalisuus ilmenee vuorovaikutteisessa muodossaan - alusta ei rakenna toimivaa työyhteisöä, koska kommunikointi lähtee ihmisistä.

Kasvokkaisten seminaarien ja workshopien anti on pääpiirteissään hyvää ja arvokasta, mutta niiden päätyttyä olo on kuin bulimikolla noutopöydässä: kunpa saisi kaiken pullautettua ulos ja menetetyn ajan takaisin, tilalle lyhyen kiteytyksen päivän opetuksista. Tilannetta ei helpota se, että matkalla odottaa muistiinpanojen puhtaaksikirjoitus ja illalla kotona sähköpostien selvittäminen.

Muutosvastarinta yritys- ja yliopistomaailmassa on pelottavan sitkeää. Kuten todettua, minua on viime kuukaudet mietityttänyt, kuinka oppia agitaattorin taitoja ilman alkeellisintakaan suullista kommunikointitaitoa. (Tiedän, vastaus on tietenkin "kirjoita siitä blogissa".) Suuressa mittakaavassa asiat hoidetaan niin, että viedään ihmisiltä matkustusbudjetit ja pakotetaan kauniisti omaksumaan se minkä muut ovat jo tehneet; valaistuminen seuraa ennemmin tai myöhemmin.

Mutta entä yliopistossa. Millä tavoin perustava, jokapäiväiseen arkeen kuuluva informaatio ja ideat saadaan esille siellä, missä niitä tarvitaan? Mistä vapaata tilaa yhteisille ajatuksille ja verkottumiselle? Ongelmia ei pitäisi työn luonteen puolesta juuri olla, mutta silti olemme muuttuneet menneiden aikojen internet-edelläkävijöistä lähes täydellisiksi perässähiihtäjiksi.

Intressipohjaiset virtuaaliyhteisöt perustuvat vapaaehtoisuuteen - ja toimivat silti - mutta työyhteisöissä ei mitä ilmeisimmin tapahdu mitään ilman kannustimia, rahaa ja ilmaisia lounaita. Unohtakaa autonominen tietotyöläinen: ensin tarvitaan valvontapoliisit ja systeemihitlerit. Elleivät käyttäjät siis kirjaudu säännöllisesti käytössä olevaan yhteistyöympäristöön, he joutuvat mustalle listalle, tuhoavat osuutensa yhteisistä rahoista, tai menettävät oikeutensa juoda kahvia iltapäivisin.

Vuorovaikutuksella tietoyhteiskuntaan

2007-01-25T20:42:00.000+02:00

Kotimainen laajakaistastrategian seurantaryhmä toteaa raportissaan, että verkkoyhteisöt ja käyttäjien henkilökohtainen sisällöntuotanto ovat avain tietoyhteiskuntakehitykseen. Mainiota, joskin vanhastaan tuttua.

Arjessa ja vapaa-ajassa siis kaikki hyvin toistaiseksi. Toisaalta tulin äskettäin pohtineeksi, kuinka kauan takalinjan yrityksissä ja julkisen sektorin organisaatioissa vielä kannetaan vanhan informaationhallinta -aikakauden ja webin varhaissukupolven rakentamaa taakkaa - silloinkin, kun työ on luonteeltaan jotain aivan muuta kuin ankaran määrämuotoisen informaation käsittelyä ja dokumenttien hallintaa. Tiedättehän tilanteen: informaatiota kaatuu niskaan joka tuutista, tilannetta helpottamaan implementoidaan teknisesti kivalta vaikuttava systeemi jota kukaan ei halua käyttää, projektien ja yksiköiden tietoja päivittävät keskitetysti operoivat webmasterit aina kun sattuvat muistamaan, ja kaikki edes vähän hyödylliseltä vaikuttava sisältö liikkuu sähköpostin välityksellä aiheuttaen satojen tai tuhansien viestien ehtymättömän tulvan ja informaatio -burn-outin.

Tämänvuotisessa ITAn (International Association of Telework) workshopissa "Innovations and mobility in distributed organizations" työelämää tarkastellaan katse jo tulevaisuudessa: ilmeisesti yksi osaratkaisu ongelmiin ovat 1980-luvulla tai myöhemmin päivänvalon nähneet digitaaliset natiivit.

Tarkoitus ei liene lakaista keski-ikäistä väestönosaa maton alle. Minua kiinnostaisi vakavissaan tietää, kuinka heidän kykyään omaksua virtuaalikommunikaatiossa vaadittavia taitoja olisi mahdollista edistää; samalla pelkään, että vastauksen ja ratkaisun löytäminen kestää kauemmin kuin näiden ihmisten jäljellä oleva työura.

Luin tänään kirjaa nimeltä "Hyvä käytös, hyvät tavat". Ensimmäistä kertaa tutustuin siis käytösoppaaseen, joka on kirjoitettu suunnilleen omana elinaikanani, jolloin naisten arjen tärkein velvollisuus ei välttämättä ole näyttää kauniilta ja iloiselta kun puoliso tulee töistä kotiin. Totta puhuen teos oli niinkin uusi kuin vuodelta 2005. Olin ilahtunut siitä, että sähköposti(!)etiketti ja nettikulttuuri ovat myös saaneet oman pienen lukunsa. Eija Kämäräinen kirjoittaa: "Hyvä käytös niin oikeassa kuin virtuaalisessa todellisuudessa on kuitenkin lähtökohdiltaan sama: otetaan muut huomioon ja kunnioitetaan heidän yksilöllisyyttään" (s. 101). Monien ihmisten todetaan viettävän huomattavasti aikaa erilaisissa virtuaalisissa yhteisöissä.

Yleiset käyttäytymisvinkit ja kannustus nettivarovaisuuteen ovat yleistekstinä täyttä asiaa, joskin kovin muodollinen lähestymistapa sähköpostiviestintään laittaa aina epäilemään. Tietenkään en tarkoita, että uutta yhteistyökumppania tai tieteellisen lehden editoria tulisi lähestyä epämuodollisella "kivat sulle" -viestillä; kohteliaisuus on aina varma valinta ja useimmilla selkäytimessä. Yhtä tärkeää olisi kuitenkin ymmärtää, että yksi ja sama väline taipuu monenlaisiin käytön muotoihin ja alakulttuureihin, oli kyseessä sitten sähköposti, pikaviestin tai anonyymi keskustelufoorumi.

Tällä tavoin välttyisimme suurelta osalta niistä turhauttavista vertailuista, joiden mukaan sähköposti ei ole mitään verrattuna kirjeeseen, tai jotka tulkitsevat kaiken sosiaaliseksi luokiteltavan toiminnan sijoittuvan todellisuuteen, josta internet-yhteydet on ikuisiksi ajoiksi katkaistu.

Ensimmäinen karonkka

2007-01-20T02:29:00.000+02:00

Noviisitason karonkkavierailu on onnellisesti ohi. Loisteliaan erinomainen toteutus herätti kunnioitusta kaikkien tieteellisten yksikköjen mittareilla. Täten kiitospuheenvuorot oikeaan osoitteeseen kohdennettakoon.

Päivän mittaan oivalsin, että en enää näiden vuosien jälkeen suhtaudu paniikinomaisesti väitöstilaisuuksiin ja tieteellisten tulosten esittämiseen. Päinvastoin - suorastaan toivoisin keskustelun jatkuvan kauemmin kuin kuulijoiden hermot suovat. Ylimääräisiä oireita aiheuttavat sen sijaan oheissälät, sekalaiset järjestelyt ja informaalit puheenvuorot, joissa en tule kuuna kullan valkeana yltämään nyt nähdylle tasolle, vaikka illan ohjelmasisältöä epätoivoisesti rukattaisiin emäntänsä näköiseksi.

Koska emme ole yksilöinä yhteismitallisia, osa meistä on suorastaan kotonaan seiväs perseessä -tilaisuuksissa, osa taas viihtyy epävirallisemmissa istunnoissa. Parhaimmillaan muodollinen ja epämuodollinen yhdistyvät yhdessä ja samassa yksilössä ja muodostavat sulavan akateemis-manageriaalisen harmonian, jota sivustaseuraaja kykenee ainoastaan tölläämään huuli pyöreänä.

Kaikesta levottomasta oirehdinnasta huolimatta viime päivät ja viikot ovat olleet uuden oppimisen ja ideoiden luvattua vyöhykettä. Tästä on otollista jatkaa viimeistään maanantaina, mikäli satun muistamaan uuden työviikon alkaneen.

Arvoa asiakasyhteisöllä

2007-01-17T13:36:00.000+02:00

Tosibloggaajat - siis ne, joilla on paitsi riittävästi aikaa myös oikeat välineet käytössään - ovat jo vuorokausia sitten noteeranneet Satakunnan Kansan Blogiskoopin eli oman alansa "metablogin". Linkitän sen kuitenkin tänne, sillä firmablogeista sivutoimenaan tieteellisiä julkaisuja tuottavan henkilön tulisi seurata näitä keskusteluja aktiivisesti ainakin toisella silmällä.

Oppimisen ja uuden omaksumisen kyvylle on muutenkin käyttöä näinä aikoina. Jatko-opintokurssin artikkelissani koetan liittää virtuaaliyhteisöjä innovaatiokeskusteluun. Liittymäpintana ovat tällä kertaa asiakas- ja käyttäjäyhteisöt, jotka tiedossa, omistautuneisuudessa ja innovatiivisuudessa päihittävät perinteiset valmistajat mennen tullen.

Populaaripuolellakin yhteisöt noteerataan. Turun Sanomat julkaisi viime keväänä tätä sivuavan artikkelin "Virtuaaliyhteisöt ajavat kuluttajan asiaa".

Silti en voi välttyä ajattelemasta, että asiakasteema on kaluttu tyhjiin jo nettihypen aikana. Tietenkin virtuaaliyhteisöt luovat arvoa sinänsä (ja itseään varten), mutta miten se yrityksiä liikuttaa? Miten kaksi täysin eri toimintalogiikalla operoivaa palasta ylipäätään liitetään toisiinsa?

Onneksi minulla on kunnia pidellä käsissäni väitöskirjaa, jossa kerrotaan vastaus ensimmäiseen kysymykseen: yhteisöjen avulla on mahdollista lujittaa ja vahvistaa asiakassuhdetta. Jatkan siis työpaperini kirjoittamista vajoamatta kyynisyyteen.

Koska tutkimukseen voi tuoda läpinäkyvyyttä kertomalla siitä blogissa, kerron ohessa kappaleen verran paperin aiheesta, josta en siis ymmärrä mitään mutta yritän kovasti opetella ainakin valveilla ollessani.

"Thus far there is little formal research on collaborative innovation in relation to customers. User-based innovation itself is not a new phenomenon: e.g. literature on strategy, organizations, and product innovation all highlight the role of customers and users (Chan & Lee, 2004). Yet, in practice, they have played a limited and mostly passive role in product development (Nambisan, 2002). In contrast, online user communities (OUCs) and virtual customer communities (VCCs) provide businesses new opportunities for creating values through community involvement and relationships. Several authors have noted how Internet enhances the ability of firms to engage in on-going dialogue with their customers and leverage valuable knowledge."

Mutta nyt tukaanitapaamiseen.

Tee työt ja viisastu

2007-01-08T11:30:00.000+02:00

Ennen vanhaan käytimme otsikon mukaista toteamusta korttipöydässä osoittamaan seuraavana jakovuorossa olevan konkreettiset ja henkiset tavoitteet. Kirjaimellisemmin otettuna lause voisi olla myös uudenvuodenlupaukseni 2007, mikäli harrastaisin sellaisia.

Kolmanneksi toivoisin, että oppisin ymmärtämään, miksi tulevaisuutta täytyy jatkuvasti suunnitella, suunnitella ja suunnitella. En halua nähdä aikajanoja, joihin minun on sijoitettava tulevat julkaisuni. En halua enää ainuttakaan lomaketta, jossa minun on ilmoitettava seuraavan kvartaalin deliverableni projektissa. Miten voisin tietää vuoden 2008 tekemiseni, koska en tiedä, mitä teen huomenna?

Sam Inkinen puolestaan loihe lausumahan, että nukkuminen on välttämätöntä luovuudelle. Korttipeliviisauksien ohessa meillä savokarjalaisilla oli tapana sanoa pitkällään pötköttävälle: "Ei Luoja laiskoja elätä." Ei niin, mutta tieto- ja ajatustyön aikakaudella hyvin levännyt lyö laudalta väsyneen. Tämä viisaus tuskin saavuttaa koskaan keskustapuoluevaltaisia maaseutukuntia, mutta muiden toivoisi viimeistään 2000-luvulla erottavan levon ja laiskuuden toisistaan.

Keskustelu yliopistojen rahoituksesta ja tutkimuksesta jatkuu yhä kiivaana. Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja peräänkuuluttaa parempia asemia väitelleille tutkijoille eli huippuosaajille. Mikä tekee tohtoreista "huippuosaajia"? Kenties heidän tutkintonsa on virallisen koulutusputken huippua, mutta kuinka ihmeessä kapea-alainen jonkin teoreettisen keskustelun kanssa tallaaminen muuttaa ihmiset ainutkertaisen arvokkaaksi osaamisen pyhätöksi?

Pyhättö - kuinka kaunis sana. Ennen tuota vaihetta tutkijakoulutettavat kun ovat pelkästään "resursseja", joista yliopisto voi saada rahaa.

Mutta takaisin aiheeseen. Jossain toisessa keskustelussa, jonka lähdettä en muista, tohtoreita kutsuttiin pikemminkin tiedon ja tietämisen ammattilaisiksi. Sitä heidän tulisikin olla, ei mitään helvetin huippuosaajia.

Ja nyt takaisin unen, valveen, työn, luovuuden, loman ja vuosisuunnittelun rajamaille.

Suomen Lappeenranta julistaa jouluviirauksen

2006-12-22T15:51:00.000+02:00

Tämä joulunodotusta edeltävä arkipäiväsetti ei ole ollut työteholtaan niitä parhaimpia, mutta ei sen tarvinnutkaan olla. Lukuisten viikonlopputöiden jäljiltä katsoin oikeudekseni palloilla pitkin pyöreiden huoneiden nurkkia sen kummempia piittaamatta.

Elämme levottomia aikoja: julkiset firmablogit herättävät huomiota mediassa ja mielipideosastot pursuilevat yliopistojen tutkimustoimintaa ruotivia kannanottoja. Ellei summittainen yhteenlaskuni pahasti petä, HS on kahden viikon aikana julkaissut aiheesta kahdeksan eri kirjoitusta. Kaikki olivat puhdasta asiaa. Lisää tutkimusrahaa, järkeä hakuprosesseihin, aiempaa linjavampia hallintonakkeja, vähemmän pakkomielletutkimusta jonka taustalla ei ole reaalimaailman kannalta olennaisia kysymyksiä ja ongelmia. Suurin ja päivänpolttavin kysymys tietysti on se, mihin tutkijaksi koulutetut oikeasti työllistyvät jatkossa, vai työllistyvätkö mihinkään.

Saksia tarvitaan sekä perus- että jatko-opinnoissa. Saksien käytön taas estää järjetön porkkanarahoitusmalli, joka perustuu määrään laadun kustannuksella. Tämän systeemin kehittäjät eivät valitettavasti olleet paikalla kun aivoja jaettiin, tai jos olivatkin, heille ei jäänyt edes lohdutuspalkintoa käteen.

Monet asiat ovat siis pielessä, mutta maassa on sentään rauha ja ihmisillä viallinen tahto. Kuluvan vuoden helmiä ovat olleet ajattelun, kirjoittamisen ja jouluostosten täydellisen välttämisen vapaus. Toivon uudelle vuodelle lisää tätä kaikkea ja erityisesti valmistumisen lykkääntymistä.

Hyvää joulua ja entistäkin parempaa uutta vuotta!

Vain kiinnostuneet elävät

2006-12-13T21:33:00.000+02:00

Yliopiston lehdessä Englannista vierailulla ollut pitkän linjan professori muistuttaa, että jatko-opiskelijoiden on oltava intohimoisen kiinnostuneita omista tutkimusaiheistaan. Sillä mitä ne ovat, ei siihen verrattuna ole niin suurta merkitystä.

Toisaalla samassa lehdessä peräänkuulutetaan uusia, ennennäkemättömiä tutkimuksen kombinaatioita, oletettavasti viitaten eri tutkijoiden, yksiköiden ja tieteenalojen väliseen yhteistyöhön sekä kansallisesti että tietenkin Kansainvälisesti. (Joudun kirjoittamaan tämän isolla, koska sen asema edustamassani maailmassa on jossakin Herran ja Englannin kuningattaren välimaastossa.)

Vastaako virtuaalisuuden tutkiminen näihin vaatimuksiin? Luultavasti kyllä. Siitä voi olla jopa niin kiinnostunut, että julkaisuja syntyy mitä erinäisemmistä aiheista, eivätkä ne liity mitenkään toisiinsa. Tämä taas on seurausta siitä, että opinnäyte on vain vaatimaton opinnäyte ja pedatakseen edes jonkinlaiset jatkomahdollisuudet jo ennestään täynnä olevassa tohtoriputkessa tutkijakoulutettavien on kyettävä muuhunkin kuin yhden aihearsenaalin käsittelyyn.

Ulkoa annettuihin valmistumispaineisiin ja aikarajoihin minulla on aina vasta-argumentti valmiina: joko teen kaikessa rauhassa itseni näköisen väitöskirjan (painoindeksi 23, harmaa ja sangen ruma, ei erotu kirjahyllystä), tai sitten lopetan ja lähden kerrossiivoojaksi naapurikadulle. Tunnetusti liikunnallista ja tervehenkistä työtä, jossa tulokset ovat konkreettisesti nähtävillä ja monelle hyödyksi.

Mutta olisiko tämä kuitenkin ajan ja varojen hukkaanheittämistä, sillä aiheenihan oli sekä kiinnostava että rajoja rikkova? Epäilemättä kyllä, mutta samalla toivoisin, että valtio kannustaisi tekemään ruohonjuuritason hommia sivutoimena.

Blogging barriers

2006-12-13T15:01:00.000+02:00

Mitkä tekijät estävät yksittäistä käyttäjää kirjaamasta ajatuksiaan blogiin? Vastaus on perin yksinkertainen. Tietenkin kiireet, jotka liittyvät blogien analysoimiseen, blogiaiheisten julkaisujen kirjoittamiseen, blogiaiheisten lähdeviitteiden tarkistamiseen, projektiblogin käyttöönottoon, käyttäjien lisäämiseen ja blogin käytön ohjeistukseen.

Huomautan edelleen, että tutkimusmielessä koko blogitouhu on pelkkää sivuhaarakonttorin rekisteröimätöntä toimintaa.

Loman tarpeessa?

2006-12-10T21:56:00.000+02:00

Edessä on kaksi niin sanottua lomarupeamaa. Ensimmäinen alkaa siitä, kun blogiartikkeli lähtee ensi perjantaina tarjolle lehteen, ja virallinen talviloma on sitten helmikuun alussa. Näiden ajantilojen välissä keskityn lähinnä nukkumaan, kirjoittamaan epämääräisiä jatko-opintokurssin tehtäväpapereita sekä hoitamaan muutaman hallinnollisen velvoitteen alta pois. Lisäksi yritän implementoida (eläköön finglish, kunnes kuolee) työpaikallemme ryhmäblogin ja opettaa ihmiset myös sitä käyttämään.

Helsingin Sanomien joulutestissä kysytään, onko vastaaja ollut uuttera. En pystynyt valitsemaan yksittäistä vaihtoehtoa. Olen vuoden aikana tehnyt töitä äärimmäisessä kiireessä ja paineessa, ottanut rokulipäiviä laiskotukseen, jättänyt työt tekemättä ja kotiaskareet muille, teeskennellyt ahkeraa, rentoutunut vapaa-ajalla, ja välillä pohtinut, miten hauskaa olisi tehdä töitä, jos niitä olisi. Tai vielä paremmin: jos tietäisin, mitä työni ovat.

Joinakin päivinä tiedän, toisinaan taas en, Baddingia mukaillen. Toisaalta asiassa ei ole mitään uutta tai mainitsemisen arvoista, sillä kaikki samassa tilanteessa olevat ymmärtävät yskän.

Lähestyvä juhla-aika järjettömyyksineen vaatii omat selviytymiskeinonsa, lukeudunhan syksyihmisiin mutta myös pääsiäisen preferoijiin. Odotan jo kauhulla joulupäivän selittämätöntä tympiintymistä, johon tehoaa ainoastaan maihinnousukenkäpari ja viidentoista kilometrin kävelymarssi.

Ilmeisesti tähän aikaan vuodesta olisi tarkoitus muistaa sukulaisia korteilla, mutta en ole vielä ehtinyt ajoissa sopivaan kauppaan niitä ostamaan. Lahjat yleensä hankin divarista viimeistään heinäkuussa mutta nyt silläkin saralla on ollut laihempaa. Toivon inspiroituvani viimeistään lähipäivinä.

Virtuaalisuus ei kuollutkaan

2006-12-04T16:26:00.000+02:00

Nettiyhteisöt ja virtuaalisuus ovat monelle kirosanoja, mutta samaan aikaan ne edustavat todellisuutta, jota ei voi noin vain lakaista maton alle. Tietoviikossa Kari Ahokas peräänkuuluttaa yrityksiltä paitsi ymmärrystä myös uusia liiketoimintamalleja, ja tuoreessa Mikrobitissä Kari Hintikka herkuttelee kolumnissaan ajatuksella virtuaalimaailman verottamisesta (tai pikemminkin verottamisen mahdottomuudesta).

Toisaalta ymmärrän hyvin myös sitä leipiintymistä, joka näihin keskusteluihin liittyy. On äärimmäisen vaikeaa nähdä ennalta, mitä arvoa yhteisö mahdollisesti tuottaa ja kenelle. Yritysten näkökulmasta ikuisuuskysymys viivan alle jäävistä euroista seuraa virtuaalimaailmaa kuin painajainen.

Puhuttiinpa virtuaaliyhteisöistä sitten mikro- tai makrotasolla, perimmäinen ongelma näyttää olevan yhteisen kielen löytäminen ja merkitysten yhteensovittaminen. Kun osapuolet toimivat täysin erilaisen logiikan varassa, lopputulos ei juuri mairittele. Kaupallistamista ympäristössä, jossa se jo perus-netiketin perusteella on suurin mahdollinen synti mitä ajatella saattaa? Arvonluontia pikseleistä rakennetulla lenkkarilla ja limsapullolla?

Tavallaan olen tyytyväinen, että tutkimukseni operoi pääasiassa mikrotasolla - siis virtuaaliyhteisöissä itsessään. Business -linkitykset ovat äärimmäisen pelottavia. Toisaalta työni ovat tällä hetkellä sellaisessa loppuunpalamisvaiheessa, että jo sähköpostin avaaminenkin hirvittää.

Kaunis on tuhoutuvaista

2006-11-30T22:37:00.000+02:00

Sain huhuvihjeen Tekniikka & Talous -lehden uutiskirjeestä, jonka mukaan tulostinvalmistajat kehittelevät 16 tunnissa katoavaa mustetta - siis aivan Aku Ankan malliin.

Laajemmin ajateltuna tällä tuotteella on valtavasti käyttökohteita. Sitä voitaisiin hyödyntää paitsi sopimuksissa ja keltaisessa lehdistössä, myös tieteellisessä kirjallisuudessa ja etenkin omalla nimellä laadituissa luokattomissa artikkeleissa. Viimeinen silaus on tietenkin katoavalla musteella kirjoitettu väitöskirja, mikä samalla kuvaa tekijänsä päänsisäistä tilaa hetki ennen valmistumista.

Koska kärsimme jo nyt äärimmäisestä informaatioähkystä, on perin selvää, että nettiyhteisöjen seuraava normisääntö on itsestään tuhoutuva sisältö. Unohtakaa moderaattorit, nuo symbolisella nälkäpalkalla häärivät virtuaalipoliisit - ei enää sensuuria ja vaivautunutta selittelyä! Ei hätää, vaikka kirjoittaisitkin blogiisi asiattomuuksia tai floodaisit järjettömyyksiä julkiselle keskustelufoorumille, sillä luomasi viisaudet kuolevat alta vuorokaudessa!

Sarkasmi on vaikea tyylilaji. Toisaalta jopa suuressa maailmassa mainetta niittäneet rohvessorit ovat useaan otteeseen ennustaneet Internetin romahtavan omaan mahdottomuuteensa, siis avoimen ja suljetun väliseen dilemmaan ja koko ajan levittäytyvään roska- ja haittasisältöön. Tavallaan vitsissä on puolikas totuutta: myös virtuaaliyhteisömaailmassa jonkun on heiluteltava puutarhasaksia, eikä rikkaruohojen karsiminen voi olla pelkästään yksittäisten käyttäjien vastuulla.

Jos on netillä ongelmansa, aina ei mene hyvin konkretiassakaan. Tässä vuodenajassa mikään ei ole turhempaa ja rangaistavampaa kuin ennenaikainen jouluhype, koska se vie ihmisiltä ainutlaatuisen mahdollisuuden nauttia syksyn rauhallisuudesta ja hiljaisuudesta. Joulukuuhun on vielä puolitoista tuntia ja olen kuluttanut tänä syksynä jo kaksi glögimukillista. Tämä on selkeästi uhkasakon paikka.

Kun kaikki on sanottu

2006-11-28T17:47:00.000+02:00

MTV3:n maanantain myöhäisillan Verkossa -ohjelmassa keskusteltiin Web 2.0:sta kirveenvarsia kätellen ja laadusta tinkien. Todettiin muun muassa, että kyse on osallistumisesta. Se tarkoittaa sosiaalisia yhteisöjä ja verkostoja, käyttäjien yhdessä tekemiä sisältöjä, sisällön arviointia ja kommentointia, tekemisen ja päivittämisen vaivattomuutta verrattuna aiempaan sukupolveen.

Haastateltavina olivat Dynamoid Oy:n toimitusjohtaja Taneli Tikka (IRC-galleria) ja tutkimusjohtaja Marko Turpeinen HIIT:sta (ja Tekesin Vuorovaikutteinen tietotekniikka -tutkimusohjelmasta, joka ainakin teoriassa on pyrkinyt saamaan jotain yhteisöaiheista tutkimusta aikaiseksi.)

Mitä muuta? Tai pikemminkin: mitä uutta? Kaikki Web 2.0- ja yhteisöfaktat ovat jo massojen tiedossa, niissä ei ole mitään ihmeellistä. Avain menestykseen ovat käyttäjien tarpeet, eivät blogi- tai wikialustat itsessään. Kaikki ihmiset eivät suinkaan osallistu, vaan 90 % lurkkaa, loput muodostavat sen kriittisen massan joka tekee ja kommentoi. Yhteisöt eivät pullistelleetkaan lapsia jahtaavista pedofiileista, vaan määrällisesti paljon suurempia ongelmia ovat tekijänoikeusrikkomukset ja nettikiusaaminen.

Konkreettista hyötyä näistä populaarikeskustelun tasolla liikkuvista tv-ohjelmista on lähinnä sikäli, että pääsee todistamaan nyökyttelyn maailmanennätystä ja samalla saa pari yhteisöpalvelujen nimeä lisättäväksi ennestään kilometrin mittaiseen listaan.

Pelottavaa perjantaita

2006-11-24T16:20:00.000+02:00

Päivän työn keskellä saattaa saada mieleensä monenlaisia kauhukuvia. Yksi on englannin kielen ääntämyksen taso tilanteessa, jossa ajattelu ja puhe eivät ole selkeimmillään, kuten esimerkiksi väitöstilaisuudessa.

"Tö litritsö vuntamentalli tiskraips tät valjuäpl risoorsis aa tainamik in neitsö" -tavara on tuttua suomalaiselle, mutta entä vastaväittäjälle, jonka äidinkieli on ulkomaa? Kuinka ihmeessä joku ylipäätään voi ääntää peräkkäin sanat "strategy literature"?

Onneksi nämä asiat ovat melko kaukana tulevaisuudessa, eikä aiheenikaan valitettavasti ole kovin strateginen. Sitä odotellessa odotan lahjakorttia kielikylpylään.

Kirjallisuutta koko rahalla

2006-11-22T15:07:00.000+02:00

Muuan lehtitornissa vieraillessani käsiini sattui Tietokone -lehden numero, jossa arvioitiin Tuomas Kilven tuore kirja blogeista ja bloggaamisesta. Arviossa tähdennettiin, että nämä maagiset hakusanat tuottavat verkkokaupoissa nykyään valtavat massat kirjallisuuslähteitä.

Suomenkielinen opas on ansio sinänsä ja ehdottomasti tarpeen, mutta englanninkielisiin (ja pitäisikö sanoa, että myös saksankielisiin) bloggaamisen keittokirjoihin suhtaudun skeptisemmin. En oikein tiedä, miksi tiedon- ja tekstintuottamisen eri keinot tarvitsisivat hyllykilometrillisen oppaita ja käsikirjoja. Niitä tilatessaan ja kahlatessaan huomaa korkeintaan, että saman viisauden olisi voinut hankkia vähemmällä vaivalla verkosta - tietenkin ilmaiseksi.

Yksi alan saarekkeista ovat yritysbloggaamiseen omistautuneet opukset. Koska olen parhaillaan työstämässä IJKL:n artikkelia, epämääräinen tietoisuus yritysblogikirjallisuuden olemassaolosta ilman sen tuntemista herättää pelottavia tuntemuksia. Mitä sellaista tieteelliseksi kutsuttava paperini esittää, jota ei olisi keittokirjoissa kerrottu? En osaa vastata omaan kysymykseeni lukematta niitä kolmeasataa kirjaa (jota en todellakaan aio tehdä, sillä tämän aiheen tutkiminen on puhdasta sivuhaaraluistelua marraskuisessa sohjossa).

Toisaalta tämä on vanhastaan tutkimuksen yksi perustavia ominaisuuksia. Ei ole synti keksiä pyörät uudelleen, kunhan sen tekee vakuuttavasti ja tieteen sääntöjen mukaisesti.

Ajatuskatkoksia

2006-11-21T11:22:00.000+02:00

Hämmästyttävää, että en ole muistanut tai kyennyt päivittämään blogia kolmeen viikkoon. Aika on kulunut knowledge sharing -paperin ensimmäisen luonnoksen viimeistelyyn, IJKL-artikkelin varhaiseen luonnosteluun, jatko-opintoihin ja kandidaatintöiden lukemiseen ja kommentointiin. Siinä välissä kiepsahdin Helsingissä haastattelukierroksella ja Paul S. Adlerin luennolla, sain vahvistuksen jatkosopimuksesta, yhden apurahan sekä kaksi julkaisua, jotka eivät tule väitöskirjaan.

Siinähän ne tärkeimmät olivatkin luettelomuodossa. Oppimiseen ja opitun pohtimiseen en yleensä kykene ennen puoltapäivää.

Luottamus aallonpohjassa

2006-11-01T13:56:00.000+02:00

Käytän blogia vaihteeksi dokumentoinnin välineenä. Mappiin hautautunut A4 ei hyödytä ketään, mutta blogiin siirretty A4 saattaa jossain maailmantilanteessa olla avuksi ajattelulle.

Aloitan tästä:

Sekä työ- että muussa elämässä on edetty tilanteeseen, jossa luottamuksella ei vielä koskaan ole ollut yhtä hyviä edellytyksiä tuhoutua. Jatkuvan uudelleenorganisoinnin, monimutkaisuuden, kiireen ja muutoksen sanotaan hävittävän kaikki olemassaolevat luottamuksen ketjut ja niitä ylläpitävät yhteisöt.

Paitsi että luottamus on tunnetusti haurasta, siihen liittyy koko ajan levittäytyvä joukko paradokseja.

Maailma on omistettu nk. teflontyypeille, jotka ovat mukavia ja rakentavat suhteita, mutta eivät tee tulosta. Mikään ei ole yksilön kannalta vaarallisempaa kuin ajatella pitkään ja hartaasti, tehdä työnsä hyvin ja istua hiljaa nurkassa (tai virtuaalisessa nurkassa). Koska kukaan ei kuitenkaan huomaa, osaamisella ei ole väliä, eikä sen kautta rakennu luottamusta työntekijään. Emme siis suinkaan elä osaamistaloudessa, vaan huomiotaloudessa.

Toisaalta monet ihmiset haluavat vapaan ja itseohjautuvan työn ja ovat tällä tavoin valmiita ottamaan suuriakin riskejä, mutta heti ongelmien ilmaantuessa syytetään organisaatiota ja esimiehiä. Hyvänä vertauskohteena voidaan pitää tsunamionnettomuutta lomakohteessa: matkailijan usko turvallisuuteen on huipputasoa, mutta luonnonkatastrofin iskettyä kaikki angsti puretaan ulkoministeriön toimintaan.

Kolmas paradoksi liittyy siihen, mitä yksilöltä vaaditaan. Kukaan ei voi saavuttaa mitään yksinään, eli jokaisen on löydettävä itsestään edes se pieni teflontyyppi ja sosiaalinen minä. Tämä on pois tuottavuudesta, jolla yksilöitä mitataan: suhteille ei ole olemassa helposti osoitettavaa euromääräistä arvoa. Ehkä siksi ylläpidämme jatkuvasti mielenterveyden kannalta tuhoisaa retoriikkaamme siitä, että lounastauko, sähköpostilla käyty ideoiden vaihtaminen tai ajatusten kirjaaminen blogiin ei ole "oikeaa työtä".

Mutta jospa se kuitenkin on? Toisenlainen asennoituminen voi lähteä vain ihmisen omasta päästä.

Edelleenkään en suostu ajattelemaan, että hajautuminen ja virtualisoituminen jättäisi ihmiset työelämässä tykkänään yksin ja automaattisesti nakertaisi luottamusta. Syyt ovat monet. Tärkeintä olisi ymmärtää ettei informaatioteknologia suinkaan eristä ihmisiä toisistaan, vaan ongelmien syynä on yksilöiden ja organisaatioiden kyvyttömyys käyttää sitä tavalla, joka tukee yhteisöllistä työskentelyä.

Jos vastaväittäjä joskus pääsee kysymään minulta, mitä väitän, niin edellinen saattaisi käydä vastauksesta.

Tiedekuntauudistus tulee, oletko valmis

2006-10-27T15:39:00.000+03:00

Tämän viikon tietojen mukaan tuotantotalouden kilta järjestää "Kakkosta tarjolla" -bileet paikallisessa yökerhossa. Tästä voisi varmaankin vääntää jotain sanottavaa, mutta tämä ei satu olemaan vitsiblogi.

On kuitenkin ilo kuulla, että tiedekuntauudistuksessa on tehty tarkalleen oikeat valinnat: tietotekniikan osaston 0 ja 1 saavat jatkokseen kakkosen.

Sittenkin sosiaalinen pääoma

2006-10-27T14:59:00.000+03:00

Kirjoitettuani review-paperin puoliväliin asti ja luettuani ylimääräisen annoksen Marleen Huysmania tiedän tehneeni koko joukon oikeita valintoja.

Saan keskittyä siihen, miten tieto liikkuu virtuaaliympäristössä ja lisäksi minulla on erittäin hyvä syy kytkeä se sosiaalisen pääoman keskusteluihin (so. kesti noin 1,5 vuotta, ennen kuin löysin järkevän aiheen). Tällä ohjeella se kuuluisa kontribuutio ei taatusti jää löytymättä. Tiedostan toki sosiaalisen pääoman mittaamiseen liittyvät ongelmat, mutta lakaisen ne toistaiseksi maton alle ja teen mitä tehtävissä on.

Tutkimustyöni on pitänyt käsitellä virtuaaliyhteisöjä milloin mistäkin näkökulmasta, nuorisotyöstä kannustimiin, motivaatiosta mainejärjestelmiin, mobiilipalvelujen kautta luottamukseen ja yhteisöllisyyteen ja sokerina pohjalla yhteisöjen liiketoimintamalleihin. Mukana on leijunut niin paljon eri tieteenalojen päättömyyksiä, että mustavalkoajattelun varaan rakennetut aivot eivät ole pysyneet matkassa lainkaan.

Pääsin takaisin kartalle vasta palattuani tietojohtamiseen ja oivallettuani, että amerikkalainen knowledge management system- ajattelu ei olekaan pelastanut maapalloa. Tätä informaation hallinnan koulukuntaa on nimitetty tietojohtamisen ensimmäiseksi aalloksi, mutta kuten hyvin tiedetään, tiedon jakamisen ja luomisen kannalta se ei ole johtanut kuin äärettömään joukkoon erilaisia kehitysprojekteja, näpertelyä ja vastahankaisia, kyllästyneitä ja infoähkyisiä käyttäjiä.

Oma yksikkömme on selkeästi sisällä siinä toisessa tietojohtamisen aallossa ja edustaa erilaista koulukuntaa, mutta millainen rooli informaatioteknologialle tässä tapauksessa jää? Ei kaiketi sellainen, mitä yhteisöajattelun gurut sille povaavat: ihmisten erottaminen ja etäännyttäminen toisistaan?

Tämä ei pidä paikkaansa: vastalääke on jo olemassa - ja se on nimenomaan itse yhteisö.

Jälleen on paikallaan lainata Huysmania. Teknologia ei liitä ihmisiä toisiinsa, vaan heitä yhdistää se sosiaalinen pääoma, joita yhteisöillä (ja luonnollisesti sen yksittäisillä jäsenillä) on. Netti on heikkojen siteiden runsaudensarvi - pystymme tavoittamaan ja kommunikoimaan sellaisessa mittakaavassa, jota ei muinaisten vuosikymmenten yhteisöissä olisi osattu edes kuvitella, tieteiskirjallisuutta lukuunottamatta. Rakenne ei siis ole ongelma. Relationaalinen sosiaalinen pääoma taas viittaa siihen, miksi ja milloin tietoa jaetaan. Ihmisiä ovat motivoituneita osallistumaan, koska ryhmällä on selkeät normit (esimerkkinä vaikkapa open source -yhteisöjen taustalla oleva ideologia), ryhmä toimii vastavuoroisesti, ja yksittäinen jäsen paitsi identifioituu siihen, pystyy myös luottamaan sen asiantuntemukseen.

Mielenkiintoista onkin ollut havaita, että lähes kaikki tiedon jakamista edistävät tekijät ovat tavalla tai toisella laatikoitavissa sosiaalisen pääoman dimensioiden alle. Esimerkkeinä motivaatio, luottamus, jakamisen normit, vastavuoroisuus, yhteisöllisyys. Kun tähän vielä lisätään teknologian ominaisuudet, kokemus ja käytön helppous, ollaan sosioteknisen pääoman juurilla.

Virtuaalimaailmassa varsinaiset ongelmat alkavat siitä, mihin kognitiivinen pääoma loppuu. Ellei yksilöllä ole kykyä kommunikoida, parhainkaan väline tai into kontribuoida yhteisön toimintaan ei saa häntä osallistumaan. Toiseksi, ellei ryhmällä ole käytössään yhteistä kieltä ja merkityksiä, sen toiminta todellakin on suoraan informaation hallinnan oppikirjasta: mitään piiloista tietoa ei kyetä jakamaan.

Huysman puhuu "cognitive barrier":ista, jonka madaltamisen tulisi olla kaikkien yhteisöllisten teknologioiden suunnittelun avain. Se, kuinka tämä tapahtuu, on oma valtaisa ongelmavyyhtensä ja yksi mielenkiintoisimmista tutkimuslinjoista sosiaalisen webin puolella.

Mutta nyt odottelemaan syysmyrskyn alkamista.

Ekouutisia

2006-10-25T20:17:00.000+03:00

Päivän lehtitietojen mukaan suomalaisten ekologinen jalanjälki on maailman kolmanneksi suurin. Kasvuun ja amerikkalaisuuteen hurahtaneet onnistunevat repimään tästäkin ilon irti, mutta muille tarjolla on lähinnä huonoa omatuntoa joko henkilökohtaisista valinnoista tai viime kädessä niiden tehottomuudesta. Vaikka miljoona meikäläistä tekisi järkevän päätöksen sammuttaa valot mennessään tai jättää auton kotiin, millainen pisara meressä se on verrattuna siihen, mitä teollisuus joutuu kuluttamaan?

Ilmaisu "joutuu kuluttamaan" voi tietysti kuulostaa oudolta, mutta oppivathan opiskelijamme jo pääsykokeeseen lukiessaan, että optimaalinen päästösaasteen määrä kansantaloudessa ei ole nolla. Kenties tästä ajattelusta on myös sosiaalista hyötyä, koska sillä saa helposti uusia ystäviä insinööreistä ja teekkareista.

Toinen viikon huolestuttavista uutisista on helsinkiläinen projekti, jossa alakouluikäiset lapset opettavat nettimaailman salaisuuksia vanhemmilleen. Oppiminen on tietysti iloinen asia. Pelottavaa tässä on lähinnä se, kuinka hukassa vanhemmat oikeastaan ovat, eli koko kuvion kääntyminen päälaelleen. Miksi aikuisille ylipäätään pitää erikseen selvittää, mihin verkkopelissä pyritään, tai miksi lapset haluavat ostaa virtuaaliroinaa? Eikö kyseessä ollutkaan C-64:n ja varhais-PC:n kanssa aikuiseksi varttunut sukupolvi, jolle nämä asiat valkenevat noin kahden minuutin perehtymisellä?

Ihminen on siitä omituinen systeemi, että oppii vain ne asiat, joista on aidosti kiinnostunut. Monen aikuisen suhde virtuaalitodellisuuteen on samanlainen kuin sillä muinaisella Hattrick -leskellä: nettipelit ja -yhteisöt ovat lasten ja henkisesti taantuneiden joutavaa puuhastelua. Tämä vieroksuva, ja luvalla sanoen ylimielinenkin suhtautuminen, on ollut lopullisena takeena sille, että kadonnutta vanhemmuutta metsästetään nyt koko kansakunnan laajuudessa.

Miten usein olenkaan huokaissut onnesta sen vuoksi, että olen sattunut syntymään silloin kun synnyin. Minun ikäluokkani ei ole koskaan tarvinnut vedota siihen, että tietokoneiden aikakausi pääsi yllättämään suoraan puskista. Toisaalta kuulumme siihen ikäpolveen, jolle ymmärrys tietokoneista ja -verkoista ei ole selaimen käynnistämisen ja surffailun synonyymi. En tiedä, mikä olisi paras ilmaisu kuvaamaan "henkilökohtaisen tragedian" täydellistä vastakohtaa, mutta juuri siitä tässä kehityksessä ja tiedon riemuvoitossa on ollut kyse.

Kuin kirsikkana kakun päällä kännykkäbuumi räjähti Suomessa käsiin juuri silloin, kun oli aika aloittaa opiskelu yliopistossa ja henkilökohtainen yhteydenpitoväline muuttui sillä samalla hetkellä lähes välttämättömyydeksi. Näissä olosuhteissa matkapuhelimesta tuli luontevalla tavalla arjen hyötyesine, ei moderni koulukiusaamisen kanava tai "mulle kanssa" -statussymboli yleisissä kulutusjuhlissa kootun romukasan jatkoksi.

Koska kuitenkin edustan virtuaalimaailman ja virtuaalisosiaalisuuden puolestapuhujaa, minun pitäisi varmaankin tuntea myös ekologista vastuuta aiheesta. Toisaalta, jos työelämässä oikeasti opittaisiin hyödyntämään tietoverkkoja - tällä hetkellä kun talouttamme pyörittävät ne liian aikaisin syntyneet, jotka eivät erota serveriä aidanseipäästä - säästäisimme toisaalla ihan kunnioitettavan määrän energiaa ja luonnonvaroja.

Sitä odotellessa ostan vaatteet kirpputorilta, koska muuhun rahat eivät riitä, ja varmimmaksi vakuudeksi julkaisen puolet vähemmän artikkeleita, jotta paperinkulutus maailmassa vähenisi.

Lainattua, vanhaa ja jotain sinistä

2006-10-19T23:47:00.000+03:00

Virtuaaliseen tiedon jakamiseen omistautuneiden artikkelien taulukointi antaisi aineksia yhteen jos toiseenkin blogipostaukseen, samoin iltalukemisenani ollut Tere Vadénin pikaopus "Koodi vapaaksi" a la Richard Stallman (suosittelen, ja ihmettelen miksi luen sen vasta nyt). Valitettavasti päänsisäinen ylivuototila estää järkevien ja ehyiden kirjoitusten syntymisen, joten palaan asiaan myöhemmin.

Olen sisäistänyt muun muassa syyn siihen, miksi luovasta työstä maksetaan huonoa palkkaa: ulkoiset palkkiot ja kannustimet saavat ihmiset tekemään työnsä pintapuolisesti ja lopettamaan ajattelun kesken (Jeppesenin ja Fredriksenin havaintoja vapaasti muotoillen, ammattilainen tekee työnsä ajattelematta mitään, innokas harrastaja miettii, miten asiat voisi tehdä paremmin). Palkkanäkökulmasta tämän voi ilmaista myös niin, että riittävän alhaiset tulot joko houkuttavat esiin ehtymättömän sisäisen motivaation tai ajavat ihmiset kävelemään pitkin sillankaidetta.

Toisen teorian mukaan palkkioajattelu toimii vain niissä olosuhteissa, joissa ihmiset identifioituvat vahvasti omaan ryhmäänsä tai organisaatioonsa.

Ehdottoman mielenkiintoinen on väittämä, jonka mukaan teknologian ominaisuudet ovat vähiten merkitseviä tiedon jakamisen kannalta. Kärjessä viilettävät jälleen kerran ne päänsisäiset tuntemukset (knowledge self-efficacy, enjoyment of helping others) ja sitä peesaavat sujuvasti yhteisön kulttuuriin ja sitoutumiseen liittyvät tekijät.

Nämä ovat pitkälti tuttua tarinaa, mutta aiempaa vankemmissa kuorissa.

Sitten lainattujen osioon. Olen oppinut, että tutkimustiedon versiointi on järkevää ja hyödyllistä. Toisaalta sillä voi myös nolata itsensä julkisesti. Näin ovat tehneet hollantilaiset herrat, jotka ovat samana vuonna julkaisseet nk. saman paperin kahdessa eri journalissa. Introt alkavat sanasta sanaan identtisesti, vastaavalla linjalla etenevät myös yhteenvedot ja tulevaisuuden tutkimussuositukset. Malliin on sentään ilmestynyt yksi laatikko lisää ja muutamien sanojen paikkaa on vaihdettu keskenään. Versioinnin käsite laajeni tajunnassani kertaheitolla.

Sen jälkeen päädyin lukemaan amerikkalaisten gurujen paperia Int. Journal of Knowledge Managementista. Teksti oli ohittanut sujuvasti kaikki kielentarkistukset. Putosin kärryiltä jo abstraktissa, mutta säästyipähän aikaa.

Kaiken tämän jälkeen ajatukseni liikkuivat sinisen hämärillä rajamailla, joten päätin sen sijaan ajantasaistaa neljä kuukautta rästissä olleen meno- ja tuloseurantani.

Ehkä se kannatti, mutta tökittyäni laskinta viisitoista minuuttia olin jälleen hermoromahduksen partaalla. Opettihan jo Buddha, että elämä on kärsimystä, ja kärsimys on seurausta kirjanpidosta.