Lomaa yliopistosta
Tarkoitus oli niputtaa jatko-opinnot elokuun aikana. Tavoitetta ei tarkalleen saavutettu (37/40), koska muka-analyyttinen essee neljästä eri case -artikkelista (virtuaaliyhteisöt ja laadulliseen lähestymistapaan nojaava single case study) on levinnyt kuin pullataikina - lähteineen 19 sivua, ja kokoamani kahdeksan eri kohdan analyysikehikosta on läpikäyty vasta puolet.
Esseen tekeminen on jälleen kerran ollut mielenkiintoista, mutta sen laatija kärsii samasta vaivasta kuin moni analysoitava artikkeli: monimutkaisuutta tulisi karsia lukijalle ymmärrettävään muotoon, ja ennen kaikkea luopua kaiken mahdollisen ahnehtimisesta yhteen paperiin.
Krooninen kyllästyminen yliopistomaailman näennäiseen vapauteen ja huolettomuuteen - samalla kun aistit täyttää jatkuvasti korviin vyöryvä sisäisten nokittelujen, nimitysten ja typerien byrokratiapelien broilerikanala - on tehnyt pian käynnistyvästä Iberian konferenssirupeamasta erityisen houkuttelevan. Lähtö toki on vasta tiistain vastaisena yönä, mutta viikonloppuna on syytä harjoitella 10-vuotisen
LTY-rupeaman muistojuhlan merkeissä.
Aito sarkastikko huomauttaisi tähän, että allekirjoittaneen tuurilla konferenssiosallistujien joukosta kantautuu korkeintaan akateemista egokeskeistä jupinaa ja muita hyödyttömän puuhastelun ilmentymiä. Onkin syytä harjoittaa tahatonta kvantifiointia ja vakioveikkausta: herääkö keskustelua 1) nollan puheenvuoron x) 1-2 puheenvuoron vai 2) kahden tai useamman puheenvuoron verran?
Tänään edesmenneen
Michael Jacksonin muiston kunnioittamiseksi voittaja saa ilmaisen oluen.
ECKM:n ja
PRO-VE:n esitysajat eivät tietenkään ole pitkiä ja olosuhteet ulkotilassa ovat luultavasti luonnonvastaiset (+30), mutta uskon ehtiväni välittämään yleisölle edes jotain siitä maailmasta, jossa johdolle laadittu kysely ei ole synonyymi sosiaalisen median yrityssovellusten ja niiden toimintaedellytysten tutkimukselle. (Kts. esim. McKinseyn raportit tai
Gilbane Group, niin huomaatte, mitä tarkoitan.)
Palaan kartalle parin viikon kuluttua useita lentokenttiä viisaampana.
Yritysblogimaailmassa kello on kaksi lyönyt ja kaikki ennallaan
Taloussanomat kirjoittaa yritysbloggaamisesta vanhat realiteetit silmillä. Vain pieni osa blogeista vaikuttaa kuluttajan käyttäytymiseen, blogi auttaa pieniä firmoja saamaan näkyvyyttä ja suuryritykset saavat lisää vapautta viestintäänsä.
Kuten tiedettyä, epävirallisistakin asioista on tämän kanavan välityksellä helppo kommunikoida. Ehkä siksi suurinta kiinnostusta herättävät nk. ylimmän johdon blogit. Toinen merkittävä alalaji ovat vertaisryhmäblogit, joille on kysyntää paitsi liike-elämässä myös tutkijoiden ja opiskelijoiden parissa - oikeastaan missä tahansa, jossa ihmiset kokevat ajatusten, tuen ja informaation vaihtamisen arvokkaaksi.
Koska kuvittelen saavani jatko-opinnot kokoon elokuun aikana, laadin metodiopinnot täydentävää esseetä aiheesta "Writing good case studies". Tehtävänasettelu on retorinen. Vastausta ei edes haluttu, koska kysymys on mahdoton.
Käsi sydämelle, kuinka monta hyvää akateemista tutkimusraporttia virtuaaliyhteisöistä olet lukenut?
En tiedä, onko aiheen tuoreus itsessään kaiken kumoava selitys artikkeleiden luokattomuudelle. Oman talomme julkaisut ovat tietenkin loistavia ;), mutta ulkomaailmassa helmiä on harvassa. Osa ei vaivaudu puhumaan eksplisiittisesti virtuaaliyhteisöistä, vaikka asiasisältö on sama. Kovatasoisessa Organization Science -lehdessä julkaistu
Jeppesen & Fredriksen -case lukeutuu tähän puolianonyymien helmien ryhmään. (Uskon, että valittu strategia on erittäin kannatettava - toivottavasti olen muistanut aiemmin kirjoittaa siitä, millaista kupla-aikakauden taakkaa termi 'virtuaaliyhteisö' yhä kantaa).
Webin uusi aika ei ole julkaisujen tilannetta juuri helpottanut. Akateemisessa koneistossa pääsee nykyään pinnalle pelkästään kertomalla, mitä wikit ovat teknisesti (varjelkoon). Blogitutkimus taas edustaa manageriaalista keittokirjallisuutta, ja business -yhteisöistä on vuosikaudet tuotettu "sisältöä" ilman dataa valmis lopputulos päässä.
Jos jonkinlainen aineisto kootaan, se ohitetaan tarvittaessa, mikäli yhteisöjen jäsenet - nuo mokomat - eivät ole samaa mieltä tutkijoiden tai konsulttien ennakko-oletusten kanssa.
Mutta ehkä se järki löytyy sitten keväämmällä.
Kahta tiede ei vaihda: hierarkiaa ja julkaisukoneistoa
Lehtikatsaus jatkuu. Elokuun MikroBitti tarjoaa mainion yleisartikkelin aiheesta
Wiki on vallannut maailman. Ainakin kaksi sen pointeista vaatii lähempää tarkastelua.
"Monissa yrityksissä on huomattu, että firman sisäinen wiki on edullinen, tehokas ja toimiva tapa kerätä yhteen työyhteisön kollektiivinen tietopääoma ja tuoda se kaikkien työntekijöiden saataville." Periaatteessa hyvin kaunis ajatus, ja jos nyt ei vielä tv:stä tuttu, niin ainakin useista ppt-esityksistä ja manageriaalisista seminaari-iltapäivistä. Kun aihetta on kevään ja kesän mittaan omissakin julkaisuissa pyöritelty, niin organisaatiot ovat heräämässä wikien vaivattomuuteen ja hyvä niin, ainakin jos ne kuuluisat edellytykset ovat kunnossa.
Työyhteisön kollektiivinen tietopääoma ei kuitenkaan ole sellaisenaan siirrettävissä wikeihin eikä minkään tietyn online -alustan varaan. Sinänsä näppärä tiedon ja informaation varasto ei koskaan voi olla muuta kuin tietopääoman jäävuoren huippu - vaikkakin hyvin tärkeä ja terävä sellainen.
Vaikka töitä tekisi joukko putkiaivoja (tai pitäisikö sanoa tutkiaivoja), heidän ajatteluaan ja toimintaansa ohjaavat mallit, oletukset, rituaalit, merkitykset ja tarinat ovat hyvin rajoitetussa määrin puettavissa eksplisiittiseen muotoon. ("Kunpa organisaatiot tietäisivät, mitä ne tietävät.") Wikit eivät ole paikkoja analysoida esimerkiksi ammattikunnan slangia tai ihmisten erilaisia tapoja tehdä työtään; nämä asiat opitaan tapaamisissa, kahvihuoneissa ja illanvietoissa. Sisäisestä wikistä taas haetaan ajantasaista faktuaalista informaatiota ja kumuloidaan sitä. Molempia tiedon lajeja tarvitaan, ennen kuin mitään aidosti kollektiivista voi syntyä.
Valtaosa arvokkaasta tutkimuksesta jää vajaakäyttöön, kun tulokset eivät ole laajasti, järkevästi ja helposti saatavilla. Internet on mitä sopivin jakeluväline myös tieteellisille julkaisuille ja wiki hyvä alusta tieteelliseen yhteistyöhön.
Väite on helppo allekirjoittaa, mutta kuten on tullut blogin välityksellä todettua, julkaisemisen avoimuutta kannattaa lähteä ajamaan vasta väitöskirjavaiheen jälkeen. Opinnäytteisiin liittyviä murheellisia tarinoita on nykyiselläänkin liikaa: kesken kaiken varastettuja aiheita, ostettuja ja teetettyjä töitä, prosessissa olevista artikkeleista toisaalle saksittuja osuuksia (nk. keskenmenneet julkaisut). En hahmota, millä tavoin avoin ympäristö auttaisi eliminoimaan mainitut ongelmat. Hieman toisenlaisen luonteen ne ehkä saisivat.
Näkisin toki mielelläni, että vanhemman sukupolven harjoittamat järjettömän jäykät ja hitaat julkaisuprosessit (joiden tuotoksena syntyneitä artikkeleita kukaan ei lue, etenkin kun ne ovat kaupan päälle kalliita, mahdottomia tavoittaa tai molempia) rusennettaisiin joustavampaan nettimuottiin. Nykyisellään kun jo artikkelin sujuva eteenpäinlähettäminen konferenssin sivuilla on lähes mahdoton tehtävä, ja yhteydenpito välimerellisiä aikatauluja noudattaviin editoreihin hoidetaan sähköpostilla, jotka ehkä menevät perille ja luetaan, tai sitten ei.
Kokonaan toinen tarina ovat yksittäiset tutkimushankkeet ja esimerkiksi yliopistojen ja yritysten yhteistyö projekteissa. Näiden viritysten "wikittämiseksi" ei pitäisi olla enää mitään esteitä.
Pelastakaa projektisihteerit!
Media mietityttää mediaa
Loma dublinilaisine pubeineen ja turkulaismaisemineen on vietetty. Tällä välin Suomen Kuvalehdessä (20.7.2007) on kolumnisoitu mm. median ja Internetin suhteesta.
Muistaakseni SK:n kirjoittaja totesi kolumnissaan, että merkittävä osa verkon sisällöstä ja aiheista ammennetaan perinteisestä mediasta. (Tyyppiesimerkkinä vaikkapa blogijaaritukseni.) Toisaalta olisi perin kummallista, jos niin ei tehtäisi. Elämmeköhän vieläkin vuosikymmentä, jossa pää selittää Internetin luonnolliseksi osaksi sosiaalista arkea ja samaan aikaan vasen käsi kuvittelee netin leijuvan kaikesta muusta irrallaan?
Tekstissä myös nähtiin aikakauslehtien olevan murroksessa heikoimmilla. En ole aiheen asiantuntija, mutta joskus tätä pinnistelyä on suorastaan tuskallista seurata. Esimerkiksi yleisaikakauslehtien sinänsä fiksua lukijakuntaa houkutellaan keltaisen nesteen painotuotteiden ja 80-luvun lopun paikallisradioiden tasoisella sisällöllä: "Oletko rikas, rakas, köyhä vai rehellinen?" "Onko sinulla mielipide jostain asiasta? Kerro se meille."
Viimeisimpänä tuore Apu kertoo uudistavansa verkkosisältöään. Kolme vuotta todetaan netissä niin pitkäksi ajaksi, että on aika tehdä jotain. Epäselväksi jää, onko tämä kenties muutoksen syy. Ideoita toivotaan lukijoilta.
Yleisaikakauslehtien sivuille ihmisillä ei juuri ole asiaa - ilmeisesti motivaatio puuttuu. Pienempiä lukijayhteisöjä niihinkin voi toki muodostua.
Erikoisalojen julkaisut ja harrastuslehdet ovat tapaus erikseen. Ne pitävät sisällään myös tiedettyjä ja tutkittuja tähtiä, kuten Vauva-lehden keskustelupalsta; sen menestyksen eväitä on hyvä yrittää ymmärtää, vaikka Suomen kokoiseen maahan ei monia suosittuja lehtisaitteja mahtuisikaan. Jos pitäisi valita, nostaisin eri tekijöistä ylimmäksi vetoavuuden: aihe ja elämänalue, joka herättää inhimillisiä tunteita, on pomminvarma tapaus.
Sääli- ja sympatiapisteet eri aikakauslehtien toimituskunta toki saa, sillä pitkällisen perhelehtitaustan omaavana päätoimittajana muistan, millaista on olla kymmenvuotias ja odottaa kaksi kuukautta, että joku lähettäisi edes yhden kirjeen pienimuotoiseen yleisönosastooni.
Värikkäimpiä keskusteluja aiheuttivat tuolloin, 20 vuotta sitten, lennokkaat palstalanseeraukseni Lihavien vastustuskampanja ja Tupakoinnin vastustuskampanja. Toisaalta ne olivat aikaansa edellä ja kelpaisivat mainiosti Aholle tai Hyssälälle.
Julkaisin iloisena myös kaukaa maapallon toiselta laidalta kantautuneen lukijakirjeen "Aloittakaa moralistien vastustuskampanja", vaikka en sen sisältöä ymmärtänytkään.
