Kun tietotekniikasta tuli surffailun synonyymi
Uusimman opiskelijapalautteen mukaan valmistuneet maisterimme antavat runsaasti pyyhkeitä tietotekniikan sivuaineopinnoille. Kursseja pidetään tietoliikennepainotteisina, teknisinä, jäykkinä ja hyödyttöminä.
Etenkään viime mainittu ei mahdu järkeeni, ei vaikka miten päin asiaa ajattelisin. Koska tietoverkkojen alkeiden ymmärtämisestä tuli työnteon kannalta hyödytöntä? Tapahtuiko se siinä vaiheessa, kun isä Internetin osti, minkä seurauksena surffailusta tuli kaiken kansan jokapäiväinen toiminto, jonka suorittamiseen ei tarvita muita kykyjä kuin hiiren heiluttelu?
Minulle yksikään yliopiston kurssi ei tarjonnut yhtä paljon hyötyä ja huvia kuin tietoliikennetekniikka harjoitustyökursseineen, tietoturvallisuuden alkeiden sisäistäminen ja ohjelmistotuotannon paikoin nyrjähtäneeseen maailmankuvaan tutustuminen. Myönnettäköön, että kaksi laajaa ohjelmointikurssia ei juuri oppimista tukenut saati sijoittunut millään lailla muuhun ~35 ov kokonaisuuteen, mutta terveellistä aivojumppaa ne tarjosivat siinä missä aineessamme korkealle arvostettu kahden päivän istuskelu johtamisaiheisilla intensiiviluennoilla ja mukavien jutustelu professoreiden kanssa lounas- ja kahvipöydissä.
Vihaan ajatusmallia, jonka mukaan kaikille yhteisistä rakenteista ja periaatteista ei tarvitsisi tietää mitään, mutta sen sijaan pitäisi käyttää satoja tunteja esimerkiksi jonkin spesifin, jäykän ja järjettömän tietojärjestelmän käytön opetteluun, nimiä mainitsematta. (Nämä ovat juuri niitä ohjelmistotuotannon perversioita - ohjelmoijien tuotokset tanssittavat käyttäjiä, eikä päinvastoin.)
Täysin suljetut, kököt järjestelmät ovat kuolevaa maailmaa ja siihen ajatukseen ihmisiä pitäisi myös kasvattaa. Missä muualla tähän on mahdollisuus, ellei yliopistossa?
Alkuun palatakseni, jäljellä ovat vielä mahdolliset syyt tietotekniikan tappotuomioon. Kykenen yhdeltä istumalta hahmottamaan neljä mahdollista tekijää:
1. Opetus on oikeasti huonoa, mikä ei ole kovin todennäköistä; tietenkin on hyviä opettajia ja heikompia opettajia, mutta se on toinen tarina.
2. Opiskelijoilla on pitkällinen kokemus työelämästä, joten kaikki on heille ennestään tuttua. - Ottaen huomioon millaisia vaikeuksia tietoturvariskien ymmärtäminen, salasanojen säännöllinen vaihtaminen tai vastaaminen oikein kysymykseen "Onko mahdollista lähettää itselleen sähköpostia?" aiheuttaa keskivertomaistereissa, tämä on vielä vähemmän todennäköistä.
3. Opiskelijoilla on pitkällinen kokemus työelämästä, minkä vuoksi he ovat tottuneet siihen, että atk-tuki hoitaa kaikki tietokoneisiin liittyvät asiat heidän puolestaan.
4. Kurssit harjoitustöineen vaativat huomattavasti enemmän panostusta kuin omat kurssimme, minkä vuoksi ne herättävät närästystä ja kyllästymistä, etenkin yhdistettyinä jäykkiin aikatauluihin.
Annan ääneni kahdelle viimeiselle vaihtoehdolle.
Liitettäköön perusasiat siten vaikka osaksi tietotyön tekemisen alkeiskurssia (Basics in Doing Knowledge Work Independently, 4 ECTS), niin sana "tekniikka" ei pääse herättämään vieroksunnan oireita kenessäkään.
Hiljaisia aivastuksia
Tuntemattomastakin ihmisestä voisi oppia paljon piirtämällä käyrän hänen vuosittaisesta blogiaktiivisuudestaan. Karkeasti yleistäen ihmiset jakaantuvat kahteen ryhmään: niihin, jotka valo lamaannuttaa, ja niihin, joita se omituista kyllä tuntuu piristävän.
Minulle tuottoisinta kirjoittamis- ja ajattelukautta ovat alkusyksy ja sydäntalvi. Tällä hetkellä eletään vuoden pahinta aikaa, vaikka allergiatestit eivät kahteenkymmeneen vuoteen ole suostuneet näyttämään punaista.
Jokainen on kuitenkin juuri niin tukossa kuin tuntee olevansa. Ei paljon naurata, kun yhdeksän tuntia nukuttuaan tarvitsee kahden tunnin päiväunet ja nenäliinoja.
Ajoittainen sade on kuitenkin puhdistanut ilmaa, ja virtaa elämään lienee luvassa ensimmäisten ukkosten myötä. Mahtavata! Toivottavasti tämä näkyisi myös kasvavana blogiaktiivisuutena, ellei myrskyillä ja sähkökatkoilla ole mitään sitä vastaan.
Virtuaalisuuden rajat väärässä paikassa
Ainahämärä
HICSS -konferenssi on ehtymätön tietolähde, etenkin jos muistaa suhtautua tarjolla olevaan tietoon kriittisesti. Viikon aikana olen lukenut kaksi välipalatekstiä, Swan et al.:n
Limits of IT-driven knowledge management initiatives for interactive innovation processes ja Sainsbury & Baskervillen
Distrusting online: Social deviance in virtual teamwork.
Swan et al.:n pääargumentti on, ettei teknologialähtöinen KM-näkökulma auta ymmärtämään innovaatioprosesseja, koska ne ovat vuorovaikutteisia (sosiaalisia).
"
Supply-driven approaches focus on using IT-based tools to supply knowledge and information which will then, somehow miraculously, be applied and used to develop innovative solutions." Lause ansaitsisi jälkeensä ainakin yhden kannatushymiön.
Artikkeli on vuodelta 2000, jolloin knowledge managementin ensimmäinen aalto oli paria vuotta aiemmin pyyhkäissyt yli koko universumin ja saanut kaikki vähänkin omilla jaloillaan seisovat firmapamput vakuuttumaan informaation vaivattoman keräämisen, tallentamisen, prosessoinnin ja jakelun tarjoamista ainutkertaisista mahdollisuuksista. Mainittu informaation repiminen ihmisistä tietojärjestelmiin osoittautui sittemmin paitsi vaikeaksi ja kalliiksi, myös varsin hedelmättömäksi monilla niistä alueista, joilla siihen liitettiin suurimmat lupaukset.
Kirjoittajat rinnastavat tiedon informaatioon toteamalla, että tietämys, kyvyt tai osaaminen ovat enemmän kuin "ämpärillinen tietoa", jolla kukaan ei välttämättä tee mitään. Termeistä riippumatta he ovat tietysti aivan oikeassa.
Yllättävää artikkelissa on rivien välissä havaittava kaukokaipuu fyysisiin työyhteisöihin, sillä hajautuneiden ja virtuaalisten organisaatioiden todetaan menettävän paljon innovaatiopotentiaalistaan. Väitteessä voi olla hyvinkin perää - toisaalta, kun tilkkutäkin toisesta päästä leikataan metri ja toiseen päähän liitetään kaksi lisää, eikö peitto pidentynyt, vaikka asialla olisivatkin netin keskustelupalstoilla aktiivisesti viihtyvät hölmöläiset?
Yhtäältä yhteisöjen todetaan olevan kasvavassa määrin virtuaalisia, toisaalta virtuaalisuuden nähdään pelkästään rajoittavan. Mahdollisuuksia ei joko tunneta tai niitä ei haluta nähdä. Tämä on sitä rajojen vetämistä väärään paikkaan, jota voisi sokeudeksikin nimittää.
Sainsbury & Ginsburg (2006) syventyvät luottamukseen ihmisten välisestä näkökulmasta. Laittaessaan päähänsä Mayer-lasit he sivuuttavat onnellisesti kaikki muut luottamuksen muodot, joilla voisi olla jotain tekemistä virtuaalimaailman kanssa. Sinänsä rajaus interpersonaaliseen luottamukseen on toki mahdollista.
Paitsi että kirjoittajat sekoittavat epäluottamuksen ja luottamuksen puuttumisen käsitteenä, heillä on erikoisia pyrkimyksiä rinnastaa anonymiteetti epäluotettavuuteen silloinkin, kun anonymiteettiin ei liity yksilön kannalta minkäänmoista riskiä. Anonyymin yhteisön jäsenet (kirjoittajat käyttävät esimerkkinä nettipeliä) ovat siis automaattisesti epäluotettavia riippumatta siitä, missä ympäristössä ja miten he käytännössä toimivat?
Artikkeli on puhtaasti analyyttinen, mihin nähden pääväittämät ovat kohtuullisen rohkeita: ihmiset käyttäytyvät verkossa eri tavalla kuin kasvokkaisessa ympäristössä eli toimivat epäluotettavasti. Tästä seuraa, että luottamuksen puuttuminen on virtuaalisuudelle täysin luonteenomaista - tarkastelukohteena siis tiimit.
Ensimmäinen väite on täysin nieltävissä, ainakin jos tutkimuksen kohteena on Pasi Kiviojan MikroBitissä 5/2007 mainitsemia oksennusalustoja eli kaikille avoimia, anonyymeja keskusteluryhmiä. Mutta en tiedä, mitä tekemistä niillä on virtuaalitiimien kanssa.
Kaikki lähtee kontekstista ja yksilöistä: siinä missä yhtä ei kiinnosta mikään, toinen haluaisi oikeasti saada työt tehtyä. Ne jotka tekevät (tai ilmaisevat halukkuutensa tehdä), saavat luottamusta osakseen, oli kommunikaatiovälineenä sitten seitsemännen kerroksen neuvotteluhuone, sähköposti, messenger tai wiki.
On melko paksua väittää, että online-media aiheuttaisi automaattisesti ihmisille jonkin pakonomaisen jalannosto- ja kusipäisyyskohtauksen.
