Kivikauden työyhteisöt
Virtuaalielämän äänekkäimmät vastustajat sanovat, ettei mikään voi korvata aitoa sosiaalista kanssakäymistä. Eikö kuitenkin kannattaisi kokeilla? Vaivattominta olisi aloittaa ICT-sektorin työntekijöistä. Hehän tekevät työtä näiden samojen asioiden parissa. On outoa, että ihmisille täytyy vielä 2000-luvullakin väkisin rakentaa toimisto, neuvottelutilat ja kahvihuone Helsinkiin tai Espooseen ja raahata heidät joka päivä sinne puhumaan puutaheinää.
Voisiko sählyvuorosta, henkilökunnan risteilystä, seuraavan kvartaalin strategisen kehityksen painopistealueiden priorisoinnista ja viikonlopun säätilasta onnistuneesti keskustella muuallakin kuin Helsingin toimistossa? Kenties jopa pikaviestimiä käyttäen tai videoneuvottelussa?
Huokaus sentään, ei tietenkään, eihän se ole
todellista. Todellisuus on pieni punainen omakotitalo maalla, ja vasta kun se on valmistunut, huomataan, että täältähän on pääkaupunkiin ainakin 150 kilometriä. Kirottua. No, siitä sitten vain auton rattiin ja radanvartta pitkin sataakahtakymppiä töihin ja takaisin aamuin illoin, ruuhkasta ja kelistä viis - pois alta, lapset, hirvet ja männynkävyt.
Palkitsevaa ja tietoyhteiskunnan älykkyysosamäärän mukaista, vai mitä? Vielä tehokkaampaa tämä työelämän kulmakivitoiminta tietenkin olisi, jos modernit autot olisi varustettu älyominaisuudella, joka kertoisi kuljettajille, että ulkona saattaa tällä hetkellä pyryttää lunta.
Muuten, ensi marraskuussa sitä taas sataa. Ettei vain pääse tulemaan yllätyksenä. Työelämä tuskin on siihen mennessä ehtinyt kehittyä tippaakaan järkevämpään suuntaan.
Virtuaalikoukussa
Harvemmin näkee virtuaaliyhteisökirjallisuutta, jossa otettaisiin kantaa nettiriippuvuuden oireisiin. Verkko tarjoaa rajattomasti tietoa, virtuaalisia kontakteja, vertaistukea ja viihdykettä, mutta missä menee sitoutumisen ja riippuvuuden välinen raja? Ovatko yhteisön ihaillut sankarit ja aktiivit sittenkin vain persoonallisuushäiriöisiä addikteja, ja ne paheksutut lurkkaajat - varjelkoon - ovatkin ainoita täyspäisiä ihmisiä?
Huomasin jo opiskelun alkuvuosina tarkistavani sähköpostin kymmenen minuutin välein, vaikka minulla olisi ollut työn alla jotain aivan muuta. Kyllästyttyäni odottamaan viestejä, joita ei yleensä koskaan tullut, tein slrn-hyppäyksen ja aloin seurata nyyssiryhmiä hektisellä viiden minuutin aikajänteellä. Eihän sitä koskaan tiennyt, jos joku olisi sattunut sillä välin postittamaan vaikkapa tappohauskan vitsin Monty Pythonin tapaan. Olisin tietenkin halunnut päättää päiväni ensimmäisten joukossa.
Sitten päästiin web-aikakauteen. Kenties tälläkin hetkellä joku laatii vastausta siihen kysymykseen, jota olen jo monena iltana pohtinut, mutta en ole rohkaistunut vielä kysymään. Miten olisinkaan voinut kysyä, sillä vapaa-aikani menee toisten kirjoittamien viestien lukemiseen. Jos siinä tilanteessa lähden itse kirjoittamaan jotain, huomaan istuneeni koneen ääressä neljä tuntia perätysten ja saaneeni orastavan välilevyn rappeuman. Siinä tilanteessa ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähteä ulos hengittämään oikeaa happea, ei virtuaalista.
Kaikesta tästä huolimatta on merkillistä, että olen onnistunut opiskelemaan monia kiinnostavia asioita, valmistumaan ja silloin tällöin myös keskittymään. Mutta mitä vaihtoehtoja jää, jos lopullinen virtuaaliorjuus jonain päivänä iskee ihmiseen? Ei paljonkaan: tietenkin nettiriippuvaisten keskustelufoorumi.
Vapaalipuitta webissä
Peter Kollockin (1999) artikkeli "The economies of online cooperation" on verkkoyhteisöistä kiinnostuneiden perusluettavaa. Miksi ihmiset osallistuvat keskusteluun ja jakavat tietonsa muiden kanssa, vaikka vaivannäön tulokset ovat kenen tahansa vapaasti hyödynnettävissä? Vapaamatkustaminen on webin arkipäivää, vaikka emme useinkaan ajattele asiaa näin.
Sanotaan, että jopa yhdeksän kymmenestä yhteisön jäsenestä ei osallistu itse, vaan ainoastaan tarkkailee muiden tekemisiä; siis lurkkaa. Asia selvä - unohdetaan heidät toistaiseksi. Se kymmenes on jo kiinnostavampi tapaus. Kollock selittää osallistumismotivaatiota neljällä eri tavalla.
Ensimmäinen liittyy vastavuoroisuuteen. Kun nyt autan, saan vuorostani apua toisilta myöhemmin. Tällöin käyttäjä tietenkin olettaa, että hänellä on tarve tehdä yhteistyötä muiden kanssa ja pysyä yhteisön jäsenenä jatkossakin.
Toinen mahdollinen motivaatiotekijä on maineen saavuttaminen yhteisössä. Asiantuntemuksesta yleensä palkitaan. Näkisin kuitenkin jonkinlaisena ongelmana sen, ettei tätä välttämättä tehdä mitenkään näkyväksi. Aloittelijan silmin satunnainen häirikkö ja yhteisön tietämysguru ovat samalla viivalla.
Kolmanneksi, osallistuessaan yhteisön toimintaan käyttäjä kokee, että hänellä on mahdollisuus vaikuttaa ympäristöönsä. Keskusteluaktiivisuus yleensä kasvaa, jos käyttäjä voi havaita muuttaneensa yhteisöä toiminnallaan. Lisäisin tähän, että vaikutus voi olla myös päinvastainen: joskus etenkin aloittelevat jäsenet sanovat asioita, joita säikähtävät itsekin. Ne lausuttuaan on parempi nostaa kytkintä ja poistua takavasemmalle.
Neljäntenä Kollock mainitsee vielä eräänlaisen "hyvän tekemisen" ulottuvuuden, sillä osallistumista voi selittää myös halu toimia yhteisön parhaaksi.
Kaikki ei kuitenkaan aina suju näin onnellisesti. On huomattava, että mitä tahansa yhteistyötä ei voi tehdä verkon välityksellä. Joskus yhteisöllinen toimintatapa myös rajoittaa itse itseään keskittämällä ihmisten kaiken huomion asioihin, jotka yhteisö kokee kiinnostaviksi. Ei niin houkuttelevat mutta vähintään yhtä tärkeät tehtävät jäävät kokonaan hoitamatta. Ehkä tästä samasta syystä on helpompi sukeltaa tyhjänpäiväiseen flame-sotaan verkkofoorumilla kuin kirjoittaa samasta asiasta viisi virallista lausetta tekeillä olevaan artikkeliin.
