Verkkoyhteisöt

Virtuaalikoukussa

Harvemmin näkee virtuaaliyhteisökirjallisuutta, jossa otettaisiin kantaa nettiriippuvuuden oireisiin. Verkko tarjoaa rajattomasti tietoa, virtuaalisia kontakteja, vertaistukea ja viihdykettä, mutta missä menee sitoutumisen ja riippuvuuden välinen raja? Ovatko yhteisön ihaillut sankarit ja aktiivit sittenkin vain persoonallisuushäiriöisiä addikteja, ja ne paheksutut lurkkaajat - varjelkoon - ovatkin ainoita täyspäisiä ihmisiä?

Huomasin jo opiskelun alkuvuosina tarkistavani sähköpostin kymmenen minuutin välein, vaikka minulla olisi ollut työn alla jotain aivan muuta. Kyllästyttyäni odottamaan viestejä, joita ei yleensä koskaan tullut, tein slrn-hyppäyksen ja aloin seurata nyyssiryhmiä hektisellä viiden minuutin aikajänteellä. Eihän sitä koskaan tiennyt, jos joku olisi sattunut sillä välin postittamaan vaikkapa tappohauskan vitsin Monty Pythonin tapaan. Olisin tietenkin halunnut päättää päiväni ensimmäisten joukossa.

Sitten päästiin web-aikakauteen. Kenties tälläkin hetkellä joku laatii vastausta siihen kysymykseen, jota olen jo monena iltana pohtinut, mutta en ole rohkaistunut vielä kysymään. Miten olisinkaan voinut kysyä, sillä vapaa-aikani menee toisten kirjoittamien viestien lukemiseen. Jos siinä tilanteessa lähden itse kirjoittamaan jotain, huomaan istuneeni koneen ääressä neljä tuntia perätysten ja saaneeni orastavan välilevyn rappeuman. Siinä tilanteessa ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähteä ulos hengittämään oikeaa happea, ei virtuaalista.

Kaikesta tästä huolimatta on merkillistä, että olen onnistunut opiskelemaan monia kiinnostavia asioita, valmistumaan ja silloin tällöin myös keskittymään. Mutta mitä vaihtoehtoja jää, jos lopullinen virtuaaliorjuus jonain päivänä iskee ihmiseen? Ei paljonkaan: tietenkin nettiriippuvaisten keskustelufoorumi.

lähettänyt Miia @ 14:43